Haenko apua?

Aloin lukioikäisenä kärsiä ahdistuskohtauksista ja minulla diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko. Lintsasin paljon, lopetin harrastukseni, enkä lukion jälkeen hakenut mihinkään, koska en olisi uskaltanut mennä kouluun. Kävin töissä ja vapaa-ajan makoilin kotona.

Pääsin kouluun syksyllä 2019 ja elämä tuntui vihdoin alkavan. Olin onnellinen ensimmäistä kertaa vuosiin. Olin silti myös pelokas enkä juurikaan ottanut kontaktia muihin. En siis saanut kavereita, mutta ajattelin, että kyllä tästä pikku hiljaa rohkaistun, kun neljä vuotta ollaan samalla porukalla. No ei ehtinyt kauaa sitä elämää kestää, kun alkoi tämä koronaeristäytyminen. Nyt olen ollut todella paljon yksin, koska minulla ei ole ystäviä. Perhettäni näen aika usein, mutta kaipaisin niin kovasti omaa elämää. Ystäviä ja ehkä parisuhdettakin.

Olen miettinyt menneisyyttäni. Minulla oli väkivaltainen ja aggressiivinen isä, jolta sain remmillä selkään milloin mistäkin syystä. Äitinikin on minut joitakin kertoja hakannut, vaikka usein hän oli se joka tuli pelastamaan minut isältäni. Tätä jatkui koko lapsuuteni. Viimeisen kerran minua lyötiin kun olin 16. Lisäksi olen homoseksuaali ja uskovaisesta perheestä. Tämä ristiriita on syönyt minua sisältäpäin kymmenen vuotta enkä ole kenellekään kertonut. Olen pelännyt hylätyksitulemista. Kavereille esitin heteroa teini-ikäisenä ja kun seurusteluasiat tulivat ajankohtaisiksi, aloin kärsiä ahdistuskohtauksista ja eristäydyin elämästä.

Olen aina kaivannut lämpöä elämääni, mutta jään muille etäiseksi. Olen hyvin sulkeutunut ja minun on vaikea antaa itsestäni mitään. Pelkään aivan kamalasti päästää ihmisiä lähelle, vaikka pidän ihmisistä. En jaksaisi elää näin. Olen miettinyt, että hakisinko apua. Voisikohan terapiasta olla hyötyä.