Katsoitteko sen Taiteilija ja rosvo -dokkarin Teemalta? laitan linkin.

Onko hyvä? Harkitsen katsovani.

Minä katsoin tuon ja odotin koko ajan, että koska taiteilija ja varas päätyvät yhteen. Taiteilija haki kurjuutta voidakseen pystyä maalaamaan, ja oli jotenkin erikoisuuden tavoittelijan oloinen, joten ajattelin, että narkomaanin puolisona kaikkea tuota olisi kyllä tarjolla. Ihme kyllä ne ei sitten menneetkään yhteen. Olisi ollut mielenkiintoista kuunnella enemmänkin niitä pariterapiakeskusteluja, joissa taiteilijan miesystävä puhui juuri tuosta. Olisi myös ollut mielenkiintoista tietää, että tiesikö varas kuitenkin oikeasti minne se varastettu taulu päätyi.

Okei, alkoi kiinnostaa. Alan katsoa, raportoin sit.

t.2.

Vierailija kirjoitti:

Okei, alkoi kiinnostaa. Alan katsoa, raportoin sit.

t.2.

Muista sitten kanssa rapsata!

Joko katsoit?

Katsoin eilen ihan vanhanaikaisesti telkkarista, kun tuli Teemalta. Pidin dokkarista ja Barboran (taiteilija) maalauksista. Mielestäni elokuva näytti hienosti, että "narkkari" on paljon muutakin kuin vain addiktionsa ja aina on toivoa. Bongasin leffan ihan sattumalta ja olen kiitollinen, että sain sen nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni elokuva näytti hienosti, että "narkkari" on paljon muutakin kuin vain addiktionsa ja aina on toivoa.

Katsopa sitten seuraavaksi Areenasta Lost Boys, vähän erikaista narkkaria ja narkkarikohtaloa siinä.

2. raportoi pikaisesti ennen kuin palsta sulkeutuu:

Taiteilija oli todella intensiivinen, söi katseellaan tuota varasta ja kosketteli häntä todella paljon.

Varas näytti hauraalta ja oli tunne-elämältään kuin pieni poika. 

Ymmärsin täysin taiteilijan miehen huolen ja olin samaa mieltä hänen analyysistaan, että taiteilija heitti sisäisen lapsensa vaaroihin ja tunsi vetoa pimeisiin ja vaarallisiin puoliin. Olisin myös halunnut kuulla enemmän miten terapia eteni, ja kuulla miehen ajatuksia myöhemmässä vaiheessa.

Lopun teoksessa näyttäytyi minusta taiteilijan fantasia suhteesta.

Jouduin keskeyttämään silloin kun varas antoi sen naiivin kirjeen. En ole palannut enää dokkariin vaikka harvoin jää mikään katsomatta loppuun. Ehkä en ollut kohdeyleisöä.

Vierailija kirjoitti:

Jouduin keskeyttämään silloin kun varas antoi sen naiivin kirjeen. En ole palannut enää dokkariin vaikka harvoin jää mikään katsomatta loppuun. Ehkä en ollut kohdeyleisöä.

Mullakin meinasi jäädä kesken, jotain ällöttävää tässä oli. Jos en olisi luvannut raportoida av:lle, olis jäänyt kesken :D

Lisäksi mietin, liekö varkaalle maksettu siitä että ryösti taulut ja sitten taiteilija sai tästä osan omaa taiteellista prosessiaan ja enemmän julkisuutta.

t.2

Hyvö kun raportoit, 2.! :D

Taiteilijamuija ihastui pahaan poikaan, eli ongelmaiseen sekoilijaan ja oma parisuhde vaarantui. Eli ihan perustouhua naiselta.

En muuten hetkeäkään usko, etteikö varas tietäisi mihin taulu on päätynyt.

Olikohan totta edes? vai osittain,vai ollenkaan.

Se miesystävä oli kyllä oikeassa kun sanoi, että nainen etsii vaaraa ja myös jollain tavalla fetisoi kärsimystä. Jotenkin tuntui, että nainen oli kiinnostunut tästä varkaasta vain siksi, että hän on fiksautunut kärsimykseen ja tämä rosvohan oli suorastaan inhimillisen kurjuuden ruumiillistuma kun oli vielä huumekoukussa. Mitenköhän ystävyys jatkui tuon dokkarin jälkeen, oliko mies lopussa liian normaali ja tavallinen hänelle? Toki he vaikuttivat ihan hyvin tulevan toimeen siinä lopussa. Vähän outoa oli se, kun nainen oli maalannut itsensä siihen tauluun. Tuli vähän kammottavat vibat siitä.

Pidin kyllä dokumentista. Ehkä eniten siitä, kuinka tämä mies sai elämänsä kuntoon. Se oli mukavaa nähdä.

Osa tuosta dokkarista oli varmasti vähän tekemällä tehty, esimerkiksi nuo kirjeet sun muut. Plus tietysti luotu aikahyppäyksin ja leikkauksin tietynlaista kuvaa asioista.

Jäi mietityttämään tuokin, että miten se taulu saatiin takaisin. Ei tullut mitään seuraamuksia sille toiselle varkaalle tai sille naiselle, jotka auttoivat, vaikka piti olla jonkin ison "mafiapomon" hallussa ne tavarat?

Taiteilija kosketteli ja katsoi varasta sillä tavalla etten usko heidän olleen viattoman platonisia kavereita. Taiteilijan mies oli ihan oikeassa huolestuessaan siitä miten läheisiä heistä tuli.

Huomaan ainakin sen, että itseltäni on viimeisetkin pelastajakompleksin ja pahoihin poikiin lankeamisen rippeet haihtuneet. En hetkeäkään tuntenut mitään viehätystä tuota kuviota kohtaan. Nuorempana olisin varmaan nyyhkinyt, miten kaunis yhteys heillä oli.