Missä menee raja, kun sanotaan ettei puoliso voi olla terapeutti?

Eli voi pyytää toista kuuntelemaan, mutta ei ottamaan ongelmia omikseen tai parantamaan.

Jokaisen pitää ensi sijaisesti huolehtia itsestään.

oleminen ei auta toista, ts. jos kyseessä on vakavampia esim. mielenterveysongelmia/traumaattisia asioita on parempi hakea apua aikkapa mielenterveystoimistosta. Puoliso ei ole terapeutti; ystävä ja tuki voi ja pitääkin olla.

lisäisin vielä sen, että se terapian tarpeessa oleva ei saa sairastuttaa puolisoaan. Esim. masennuksessa usein liikutaan niillä rajamailla.

eihän sekään kuulosta hyvälle parisuhteelle eikä sitä kautta tee ihmiselle hyvää, jos ns. negatiivisista ja vaikeista asioista voi puhua vain terapeutille.



Siis asiaa puhuvat yllä, mutta vaikeahan sitä rajaa on sanoa.



Itse olen puhunut miehelleni lähes kaikesta, mutta olen silti ottanut kriisiavun vastaan (ja ed säännölliset käynnit). Yksi asia mikä ulkopuolisessa on kiva mm on se, että samoja vaikeita asioita voi jauhaa - miestäni ja lähimmäisiäni en viitsisi vaivata aina samoilla asioilla (enkä esim muistuttaa koko ajan miestä keskenmenosta, jonka hänkin otti raskaasti - voisin siten jatkuvalla muistuttammisella haitata hänen surutyötään, vaikka olemme tehneet sitä yhdessäkin paljon)