Tiedättekö ketään jonka mies on väkivaltainen, miten heillä menee?

Mulla on paljon käsiteltävää liittyen juuri tähän miehen väkivaltaisuuteen... Hän sai humalassa ollessaan täysin hillittömiä raivokohtauksia, heitteli esineitä ja haukkui juuri samalla tavalla kuin täällä viestiketjussa on kuvattu: olin vittupääakka, arvoton paska, jonka perään ei kannattanut edes räkäistä jne. Kun olin viimeisilläni raskaana, mies oli kännissä ja ajoi minut 30 asteen pakkaseen ja käski " työntää sikiön takas vittuun." Lapset saatuani käperryin lapsiin ja mies muuttui entistä äreämmäksi, nyt sain varoa jokaista sanomaani ja annas olla, jos joskus sanoin vastaan tai olin itse huonolla tuulella. Juuri tämmöistä naamaan kiinni tuloa, sihinää vasten kasvoja ja uhkailuja: " Heitän tän kitaran kohta ikkunaan, saatana!" ja " Sua pitäisi vähän tirpasta..." Eli raivo alkoi tihkua selvin päinkin... Ero oli aivan kauhea, mies uhkaili minua ja tekevänsä meidän elämämme " helvetiksi" . Kuitenkin rakasti hirveästi lapsiaan!



Kaikkein iljettävintä on tämä, että vaikka miehen ongelmat tiedettiin kaveripiirin sisällä, tuttavien keskuudessa mies oli ihana, lupsakka seuramies ja naishurmuri, jolla riitti yllin kyllin kysyntää kaupungin yössä eromme jälkeen.



Kaksi naista minun lisäkseni tietää hänen ongelmansa, miehen entiset avovaimot. He eivät kuitenkaan ole ottaneet minuun yhteyttä, eivätkä tulleet hautajaisiinkaan.



Miehen äiti pitää poikaansa yhä pyhimyksenä, jota kuolema vain edelleen kirkastaa. Hän sättii ja haukkuu minua, jos vain sanon poikkipuolisenkin sanan miehen käytöksestä. " Etköhän sinä häntä provosoinut, kun olet tuollainen rivien välissä vittumainen?" Se taisi olla tosiaan ainoa puolustautumisvälineeni, sillä heti kun puolustauduin, mies vastasi satakertaisesti takaisin (kerran kun itkien tartuin häntä villatakista, hän torppasi minut maahan - vaikka olin raskaana).



Raivokohtauksien ja -jaksojen jälkeen mies oli tietenkin ylihyvä ja kiltti. Ja aina, aina syy oli minussa... Minä ärsytin, minun naamani oli hapan, minä esitin rikkiviisasta, minä nipotin turhasta... En väitä olevani mikään enkeli, mutta mielestäni en ansainnut sellaista vihaa.



Kertokaa te, mitä tehdä, kun ihmiset yhä ylistävät ja kehuvat häntä, pitävät minua kauheana akkana, joka suurin piirtein ajoi miehen kuolemaan (siis oli onnettomuus, ei itsemurha), ja oli sentään niin hieno mies...? Miehen uudet tyttöystävät ovat minulle erityisen inhottavia juuri em. syistä.

Kanssa kamalan riitaisa ja räyhäävä mies. On räyhännyt minulle jo yli kymmenen vuotta. Kaikkein kamalinta on, kun hän saa hirvittäviä raivokohtauksia lapsemme suhteen (4). Hirveää huutoa ja mitätöimistä, jos lapsemme esim jotain sotkee tahallaan. Lapsemme häiriökäyttäytyminen vain yltyy tästä. Toiseen ikävuoteen asti mieheni sieti hyvin lastamme, mutta uhmaa hän ei siedä ollenkaan. Sehän on tahallista väärin tekemistä. Raivokohtaukset ovat kauheaa uhkailua, mutta ei mitään fyysistä, mitä nyt lastamme välillä vähän turhan rajusti raahaa. Lapsen olemassaolo häiritsee hänen vapaa-ajan viettoaan.



Kiltin ja hyvätapaisen lapsen hän sietäisi oikein hyvin. Kyllä hän lastamme rakastaa.

Kuulostaa niin tutulta. Nykyisin terveessä parisuhteessa elävänä vasta tajuaa, kuinka sairas mies olikaan.

Kaikin puolin fiksu ihminen, hyvä keskustelija, erityisesti naisten kanssa tuli toimeen oikein hyvin. Ymmärsi, oli empaattinen jne. Kuitenkin pitkän päälle kävi ilmi, että nämä henkevät keskustelut antoivat hänelle tietynlaisen vallantunteen. Herkutteli aina ihmisten ongelmilla ja naureskeli niille.

Itselläni tilanne kehittyi juuri niin kuin sammakolle, joka laitetaan kylmään veteen ja aletaan keittää. Jossain vaiheessa mietti, ettei tää kai nyt ihan oikein ole, mutta toisaalta tuntui, ettei näin pienestä voi eroakaan ottaa. Heitteli esim. lautasilla tai tarttui veitseen kun riitelimme aivan arkipäiväisestä asiasta. Mun mies ei koskaan hakannut mua, mutta käyttäytyi uhkaavasti ja tällaisia lievempiä muotoja oli paljon. Puhumattakaan henkisestä ylivallasta. Toisaalta tilanne oli ehkä luisumassa siihen, koska jälkikäteen kuulin hänen olleen ennenkin väkivaltainen.

Mua hävetti kertoa kenellekään. Tuntui, että oma uskottavuuskin kärsii, jos sellaisen tunnustaa... Kaikkihan me kuvittelemme olevamme keskivertoa parempia ihmistuntijoita ja ajattelemme, että sellaisen miehen tunnistaa jo kaukaa. Mutta eipä vain näin ole! Ajattelin, että kukaan ei ota mua enää tosissaan.

Toisaalta toinen oli saanut manipuloitua aika tehokaasti tyyliin, et kyllä ikinä pärjää ilman mua ym. Miten sitä sellaiseen harhaan meneekään mukaan. Itse olen aina ollut erittäin itsellinen ihminen.

En toiminut erotessa kaikista fiksuimmalla tavalla, mutta jälkikäteen ajateltuna se oli ehkä sillä hetkellä ainoa tapa jolla pystyin sen tekemään. ELi päätin kaataa kaikki kulissit ja kerroin kaikille, millaista meillä kotona todella onkaan. Siis vanhemmille, sisaruksille, kavereille ym. Kaikki oli tietysti sitä mieltä, että sun on pakko lähteä. Lähdin tavallaan muiden kannustuksesta ja koska olin jo puhunut miehestä niin paljon " pahaa" en enää olisi uskottavasti voinut palata hänen kanssaan yhteen. Hänellä ei olisi ollut mitään asiaa suvun tai ystäväpiirini pariin! Monia ihan positiivisiakin tunteita tuolloin vielä oli ja ilman tätä tosiasiaa olisin jopa saattanut palata takaisin. Olin siis tavallaan evännyt häneltä mahdollisuuden saada mitään myötätuntoa läheisteni silmissä. Tämä oli aluksi AINOA syy, miksi olimme erossa. Kun hiukan aikaa oli kulunut, asioita alkoi nähdä toisessa valossa ja osasi itsekin jotenkin selvemmin ajatella miten järkyttävää elämä olikaan ollut.

Tulipas pitkä tilitys... Tiedän, että eroaminen tuollaisessa tilanteessa on vaikeaa, vaikka järki sanoisikin, että se on viisasta. Se on niin monen asian ja tunteen summa, että se ei ole yksinkertaista. Kannustan kuitenkin... Saat niin paljon takaisin... Ymmärrät mitä on elää vapaana ja pelottomana... Mutta sen tajuaa parhaiten vasta jälkikäteen!

SINÄ TEET ITSE VÄÄRIN EIKÄ SE TOSIAAN OLE HARMITONTA: Et sinä saa huitoa laukulla vaikka mies olisi isompi. Ja väärin miehesiki ntekisi jos sen sinulle sallisi. HANKI APUA ENNEN KUIN SAATTE LAPSIA tai lyöt vahingossa vielä niitä!

Tekeekö myös miehesi väärin, riippuu siitä, sattuuko sinua ja lopettaisitko muuten hyökkäyksesi. Miehen ei tarvitse sietää huitomista vaimoltansa sen enempää kuin vaimon mieheltänsä vaikka se ei henkeä uhkaisikaan.

Vierailija:

on ottanut laukun ja kaatanut minut maahan ja pitänyt käsistäni ns. taltuttanut. Ei lyönyt, mutta istunut päällä maatessani maassa ja pitänyt käsistä. Mielestäni hätävarjelun liiottelua?

Tietysti tein itse väärin, mutta massaeroa on ja " hyökkäykseni" lienevät miehelle melko harmittomia, hän harrastaa itsepuolustuslajeja. Voiko olla alkusoittoa jollekin pahemmalle? Mitä sanotte?

sellaisia miehiä, jotka uhkailevat lyömisellä vaimoaan, on paljon! Vai olenko aivan väärässä?



Itselläni on sellainen mies. Aina toisinaan pahimmat riidat menee käsikähmäksi.. siis mies ei lyö, vaan tulee esimerkiksi naamalle huutamaan, estää liikkumasta.. ja kun yritän liikkua, estää sen. Ja on monta kertaa uhannut tai sanonut, että " sinua pitäisi mosauttaa kunnolla nyrkillä!"



Mies tietää, ettei kärsi kertaakaan lyödä.. tämä nainen on silloin mennyt kuin tuuli.



Varsinkin humalassa tulee näitä tilanteita.. ja aina ne on miehen mukaan minun provosoimiani. Tiedä häntä.. voi osaksi ollakin.

Mitä tekisitte jos nyt tapaisitte miehen joka ENSIMÄISILLÄ treffeillä vetäisi tukasta tai raahaisi toiseen huoneeseen tai pitäisi kiinni? Jatkaisitteko kuitenkin seurustelua? Ette taatusti.



Alistamiseen tottuu kun se tapahtuu pikkuhiljaa...

-> kaverini ei halua lähteä väkivaltaisesta suhteesta koska silloin lapsi jää ilman isää :/

en jaksa uskoa että löisin lapsiani, JOS nyt koskaan saankaan. Hormonihoidot saavat pään sekaisin. Anyway, eipä taideta saada ja siihen tää parisuhde kaatuu (vika siis mussa) eikä laukulla läpsimisiin :-(

Sulla oli henkistä väkivaltaa harjoittava mies, joka osasi hämätä muita. Ymmärrän sinua. Mulla on vähän samantapaista. Mun äitinikin pitää häntä aivan mainiona.

Törkeää sanoa sinulle niin, että Jumalan tahto on, ettet saa lapsia. Huhhuh. Joskus voi tulla ylilyöntejä, minusta se on lähinnä huvittavaa, kun nainen " hormooneissaan" pätkäsee miestä laukulla :). Voimia lapsettomuuteen!

Ehkä minullakin vaikeuttaa lopullisen päätöksen tekoa se, että eron syyksi tuntuu vähäpätöiseltä sanoa, että mies piti kiinni tai tukisti minua.

Jos puhun miehelle siitä, kuinka hän haukkuu minua koko ajan. Hän kommentoi, että minä teen samalla tavalla ja että minä uhkailen. ENpä juuri hauku miestäni, joskus sanon takaisin. Etupäässä yritän puhua tosi varovasti mistään, mutta joskus on pakko pyytää miestä tekemään jotain ja mies kokee sen haukkumisena. Jos vaikka pitäisi nostaa lapsen pyörästä satulaa ja minä en osaa tehdä sitä. Pyydän miestä, niin hän huutaa miks' et itse. Tässä tapauksessa minä olen miehen mielestä haukkunut miestä ja aiheuttanut riidan. Kun kerroin meneväni terveydenhoitajalle. Se oli uhkailua. Uhkanahan mies sen varmaan tuntee, mutta en sitä uhkailuksi tarkoittanut. Halusin mieden tietävän, missä mennään.

Mutta nyt kesän aikana päätös tehdä jotain on kypsynyt. Olen lueskellut asioista netissä ja tiedän, että lopullinen päätös on tehtävä. Kun vaan saisin siihen sen lopullisen sysäyksen.

Vierailija:

mulla on samanlaisia kokemuksia. Ristiriitaisia tunteita vuosien varrelta. Alkoi ravisteluna, raahaamisena toiseen huoneeseen jne. Sitten sitä ihmettelee seuraavana päivänä, että mahtoiko tuo nyt olla väkivaltaa vai ei. Välillä vuosia taukoa. Sitten se aina riistäytyi entistä hullummaksi humalassa.

Sitä alkoi itse varoa ärsyttämästä miestä. Mies eristi minua ystävistäni hienoisesti. Esim. kun kävin lapsuuden kotipaikkakunnallani yksin, hän sanoi, että ' miksi et muka voisi olla yötä veljelläsi, kun hän on kuitenkin sukua' (kun ymmärsi ettei voi perheestäni erottaa). Mutta ei tykännyt yhtään, jos menin työttöystävlleni, sillä sittenhän me ois saatettu lähteä baariin, eikä hän olisi ollut mukana vahtimassa.

Koetti haastaa riitaa nakkikioskilla baari-illan jälkeen ja jouduin aina houkuttelemaan tuntikausia kotiin kun mökitti ja riehui pihalla.

Mies ei koskaan pyydellyt anteeksi. Vikahan oli minussa, kiun olin ärsyttänyt. Esim. piti minua silleen kiinni etten pysty liikkumaan. Niin mitäpä siitä seuraavana päivänä keskustelee, etä vitsit kun ahdistuin kun eilen taas pidit minua loukussa. Mies oli minusta jotenkin niin säälittävä, että vuosi pidättelin häntä pinnalla lasten takia. Hän oli luuseri ja minä menestynyt, ja sekös otti häntä aivoon, ja minua sitten säälitti. Olen hyvin kiltti ihminen.

Homma päättyi sitten kerran reilumpaan väkivaltaan, johon ystäväni tulivat apuun, en tiedä miten muuten olisin selvinnyt karkuun. Olin varmasti tosi tyhmä, kun elin tämän miehen kanssa 10 v. Mutta nyt se on mennyttä. En osaa selittää miksen lähtenyt aiemmin.

Vierailija:

Ehkä minullakin vaikeuttaa lopullisen päätöksen tekoa se, että eron syyksi tuntuu vähäpätöiseltä sanoa, että mies piti kiinni tai tukisti minua.

kyllä minä ainakin ajattelen että jos joku sanoo tuon eron syyksi niin hyvä että lähtee, mitä nopeammin sen paremmin.

Tämä kommentti yllätti minut täysin. Itse ajattelin että ei tuntis syyltä eroon ilman että tieää miltä kaikki haukkuminen päälle tuntuu ja se pelko, että tapahtuu vielä jotain pahempaa. kaikkein pahinta on se että että lapset pelkäävät äidin puolesta.

momentti:

kyllä minä ainakin ajattelen että jos joku sanoo tuon eron syyksi niin hyvä että lähtee, mitä nopeammin sen paremmin.

että lasten kannalta on parempi, että vanhemmat jatkavat riitaisessa suhteessa kuin että eroavat. Tutkimuksessa mitattiin lapsissa myöhemmin esiintyvää pitkäaikaista masennusta.



Kuitenkin mielestäni, jos on väkivaltaa, jossa on vammautumisen vaara, on ero ainoa mahdollinen ratkaisu. Olisi järkyttävää vammautua pysyvästi jonkun väkivaltaisen miehenrentun vuoksi.

Hiukan samalaista kokemusta mullakin. Äitini vaan sieti loputtomasti henkistä ja fyysistä väkivaltaa vuosia ja me kasvoimme siihe. Minuun se ei paljon vaikuttanut, olen vaan pienestä pitäen halunnut pitää huolen, etten itse joudu samaan tilanteeseen, on oma työ ja hyvä palkka, ettei ainakaaan niin tyhmään asiaan kuin rahaan vedoten tarvi sietää tuommoista. Olen päässyt irti tuosta ja rakastan isääni, vaikka hän käyttäytikin sikamaisesti äitiäni kohtaan, minulle han on ollut hyvä isä.



Mutta veljeni kannalta äitini ratkaisu oli mitä huonoin. Hän ei voi sietää isän käyttäymistä, mutta se malli on niin iskostunut häneen, että hän käyttäytyy usein samalaisesti. Ei tosin ole väkivaltainen, ehdottomasti sitä vastaan ( on joskus saanut turpaansa, kun itse halua edes nyrkein puolustautua), mutta muu käyttäytyminen, on jopa pahempaa. Tietää sen itse ja on erittäin katkera ja vaikuttaa hänen elämäänsä. Ikää on jo melkein neljäkymmentä eikä helpota.



Ethän 6 ja muut samassa tilanteessaolevat, halua tuota lapsellenne. Muistakaa, nämä ratkaisut vaikuttavat lapseenne vielä vuosikymmenien päästä. Lähde pois!

6:lle: miehesi käyttää henkistä ja fyysistä väkivaltaa, se on minusta erittäin hyvä syy erolle.



33: en usko tuohon tutkimuseen, veljeni ainakin on kärsinyt tuosta liitosta. Ehkä riitaisen liiton jatkaminen vielä voikin olla ok, mutta väkivaltaisen ehdottomasti ei. Se malli iskostuu lapsille, että on OK alistaa toista ja OK alistua. Ei ole hyvä!

6:lle: miehesi käyttää henkistä ja fyysistä väkivaltaa, se on minusta erittäin hyvä syy erolle.



33: en usko tuohon tutkimuseen, veljeni ainakin on kärsinyt tuosta liitosta. Ehkä riitaisen liiton jatkaminen vielä voikin olla ok, mutta väkivaltaisen ehdottomasti ei. Se malli iskostuu lapsille, että on OK alistaa toista ja OK alistua. Ei ole hyvä!

Mies tosi väkivaltainen ja viinaan menevä. Lapsia ei ONNEKSI ollut. Ambulanssi ja poliisit kävi vähän väliä, naisella usein musta silmä ja huuli turvoksissa.



Päättyi vasta kun mies kuoli.

Kyllähän aika tuoreen tutkimuksen mukaan on niin,

että lasten kannalta on parempi, että vanhemmat jatkavat riitaisessa suhteessa kuin että eroavat. Tutkimuksessa mitattiin lapsissa myöhemmin esiintyvää pitkäaikaista masennusta.

Onko sulla esittää lähdeviitettä? Omat lapsuudenkokemukseni puhuvat tuota vastaan, mutta toisaalta mullahan on ainoastaan näkemys siitä toisesta tapauksesta. Onnettomaan parisuhteeseen jääneet vanhemmat tekivät ilman väkivaltaakin lapsuudestani ihan shitin, mutta ehkä olisin nyt masennuspotilas, jos olisivat eronneet...

Ihan totta, onko sulla viitettä?

Mullekin tuli se mieleen jo aiemmin tätä ketjua lukiessani.



Siinä oli todella hyvin kuvattu se, miten väkivaltainen suhde etenee hiljalleen niin, että uhri ei oikein tajuakana mitä tapahtuu, näe koko kuvaa. Askel askeleelta, ja yhtäkkiä elämä onkin ihan helvettiä. Ssamaan tapaan kuin sammakko ja lämpenevä vesi: kiehuvaan veteen pudotettu eläin loikkaa pois, mutta hiljalleen nouseva lämpötila turruttaa, ja huonosti käy.



6, minäkin toivon, että laitat tuolle stopin. On turha jäädä odottamaan vakavaa pahoinpitelyä. Niin kuin yllä joku totesi, tönimis- ja haukkumisvaiheessa on hyvä lähteä.