Vanhemmat, joiden kanssa ei voi puhua kuin pinnallisia

Onkohan tämä joku persoonallisuusjuttu eikä aikuinen-lapsi -suhteeseen liittyvä juttu mutta.. onko muita, joiden keskustelut vanhempien kanssa on aina aivan yhdenpäiväistä liibalaabaa? Kysellään peruskuulumiset ja samat asiat, jotka aiemminkin on kysytty, kymmeniä kertoja ("miltäs se työ tuntuu", "mitäs oot tykännyt asua siinä"). Puhutaan jostain uudesta pöytäliinasta tai kukkien kitkemisestä. Kysellään, ootkos käynyt saunassa tai lenkillä. Mitään aitoa vaihdantaa ei tapahdu, ei mitään aitoja tunteita tai ajatuksia. Vaikka samalla kaikki aivan hyvin tietäisi, että olisi paljon vakavampiakin juttuja mielen päällä. Jos joku sitten perheestä joskus yrittää tuoda jotain pinnan alla muhivaa konfliktia esiin, niin sitten loukkaannutaan ja paheksutaan, "mitäs sinä nyt, miten olet noin mielesi pahoittanut, taidat nyt yliregoida".

Kukaan ei kerro, mitä oikeasti ajattelee tai miltä tuntuu. Silti jostain syystä vanhemmat haluaisivat näitä keskusteluja käydä mahdollisimman usein ja vierailla. Itse en saa niistä mitään. Olen vierailujen jälkeen aivan henkisesti puhki. En koe tulevani aidosti kuulluksi enkä tuntevani vanhempiani. Tekee pahaa huomata, ettei vanhemmilla vaikka ole kaikki hyvin, mutta koko vierailun ajan pitää väkisin vääntää small talkia vanhan lapsuudenkodin naapurin sairauksista. Ja tällaista tämä vuorovaikutus on ollut melkein aina. En tajua, kai tämän on pakko olla joku persoonallisuusjuttu.