Kokemuksia murrosikäisten (erityisesti poikien) "henkisestä taantumasta" ?
Olen ollut jonkin aikaa huolissani 13v poikani käytöksestä joka on muuttunut aivan todella lapselliseksi. Poika lässyttää puhuessaan, puhuu itsestään kolmannessa persoonassa "Otto tahtoo kaakkia", tuntuu hakevan huomiota ihan pöllöillä esityksillä kotona, esim törmäilee silmät kiinni päin seiniä ja sitten itkee tekoitkua ja vaatii puhaltamista pipiin yms. Tällainen lapsellinen käytös on kestänyt nyt ehkä muutaman kuukauden ja tuntuu että se on nyt todella (liikaa) pinnalla. Hieman huolissani googlettelin asiaa ja helpotuksekseni huomasin että tällainen taantuma onkin ihan normaali ja luonnollinen vaihe murrosiässä. Meillä on pari vuotta vanhempi isoveli jonka kohdalla en tällaista taantumaa varsinaisesti muista, tai sitten se esiintyi niin erilaisena etten osaa tähän yhdistää.
Tuosta kuvauksestani sai ehkä kuvan että poika on aivan "jälkeenjäänyt", mutta koulussa sujuu hyvin (numerot pääasiassa kiitettäviä), kavereita on ja käyttäytyy kodin ulkopuolella aivan normaalisti. Lisäksi olen pannut merkille että tätä pikkulapseksi heittäytymistä on enemmän minun kuin isänsä seurassa. Arvelen pojalla alkaneen murrosiän fyysiset muutokset ( ei ole halunnut enää yhdessä saunaan) ja tämän laukaisseen voimakkaana halun olla vielä pieni lapsi ja tämän taantuneen käytöksen.
Olen suhtautunut lapsen käytökseen kärsivällisesti ja lähtenyt siihen usein mukaan, paijaten ja hellien "vauvaa", kuitenkin korostaen sitä etten toivoisi perheeseemme enää oikeaa vauvaa tai pikkulasta vaan että minusta on ihana kun lapset ovat jo isoja ja osaavia.
Löytyisikö tämän kirjoituksen myötä vertaistukea tai kokemuksia vastaavasta käytöksestä? Vinkkejä kuinka kohdata poika näissä tilanteissa oikein ja kuinka kannustaa/auttaa häntä pääsemään tämän vaiheen yli.
Kommentit (8)
Vierailija kirjoitti:
Omia lapsia ei ole mutta pviitisen vuotta sitten olin itsekin tuossa iässä ja muistan käyttäytyneeni noin (vähän lievemmin ehkä). Jossain vaiheessa lopetin kun vanhemmat jo vähän ärähti asiasta ja aloin vähitellen hyväksyä sen karun faktan että aikuistun. Eli joo, ainakin omalla kohdalla syynä oli juuri tuo, että olisin vielä halunnut olla lapsi ja kaipasin vanhempien turvaa. Kyllä se siitä jossain vaiheessa loppuu.
Kiitos kommentistasi. Osaatko sanoa kuinka olisit toivonut vanhempiesi tuohon käytökseen suhtautuvan? Kun sanoit että he lopulta ärähtivät asiasta ja se ilmeisesti nopeutti paluuta "normaaliin käytökseen" ja tilanteen hyväksymiseen. Haluaisin auttaa poikaani kun on selvästi jotenkin hukassa nyt itsensä kanssa, luultavasti kuitenkin lapsen mielestä olisi noloa jos sanoisin tietäväni mistä on kyse.
Ap
Menee ohi kyllä yleensä itsestään, viimeistään siinä yläasteen loppupuolella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omia lapsia ei ole mutta pviitisen vuotta sitten olin itsekin tuossa iässä ja muistan käyttäytyneeni noin (vähän lievemmin ehkä). Jossain vaiheessa lopetin kun vanhemmat jo vähän ärähti asiasta ja aloin vähitellen hyväksyä sen karun faktan että aikuistun. Eli joo, ainakin omalla kohdalla syynä oli juuri tuo, että olisin vielä halunnut olla lapsi ja kaipasin vanhempien turvaa. Kyllä se siitä jossain vaiheessa loppuu.
Kiitos kommentistasi. Osaatko sanoa kuinka olisit toivonut vanhempiesi tuohon käytökseen suhtautuvan? Kun sanoit että he lopulta ärähtivät asiasta ja se ilmeisesti nopeutti paluuta "normaaliin käytökseen" ja tilanteen hyväksymiseen. Haluaisin auttaa poikaani kun on selvästi jotenkin hukassa nyt itsensä kanssa, luultavasti kuitenkin lapsen mielestä olisi noloa jos sanoisin tietäväni mistä on kyse.
Ap
Vaikea sanoa. Tekee mieli ehdottaa että puhuisitte asiasta mutta se kyllä varmaankin olisi teini-ikäisen mielestä kiusallista ja noloa. Se vanhempien suuttuminen asiasta oli kyllä itselle kova paikka (kun piti kohdata se totuus etten ole mikään pikkulapsi enää ja vanhemmat ei voi suojella loputtomiin), mutta mun kaltaiselle jääräpäälle se ei varmaan olisi muuten mennyt yhtä nopeasti läpi. Ei varmaan auta muu kuin odotella. Kunhan vaan on turvallinen koti ja ympäristö niin saa rauhassa etsiä itseään.
Yläkouluikäisten kanssa työskennelleenä voin kyllä sanoa, että todella moni tarvitsee vielä sitä tunnetta, että on ns. "pieni" ja vanhemmat on turvana. Haluaisivat että otetaan kainaloon ja kysellään päivän kuulumisia jne. Aika monesti kuitenkin yläkoululaisia pidetään jo "isoina" ja varsinkin jos on nuorempia sisaruksia saattaa tämä "iso" teini kokea ettei hänen asiat enää kiinnosta samalla tavalla kuin pienempänä ja hakevat sitten huomion muilla keinoilla esimerkiksi juuri noin kun ap kuvaili. Kyllä ne teinit tarvii vanhempiaan vielä vaikka kuinka vaikuttavatkin isoilta eivätkä ehkä osaa enää samalla tavalla sitä ilmaista kuin pienempänä.
Tutkimusten mukaan tuossa taantumassa pojilla jopa sanavarasto heikkenee yms. Kyseessä ei ole vain psyykkinen halu olla pieni vaan ihan fyysinen aivotoimintaan liittyvä vaihe. Kognitiivinenkin kyky laskee.
Olen yläkoulun ope, joten ilmiö on hyvin tuttu. Joillakin pojilla taantuma on syvä, toisilla sitä ei huomaa. On aina tosi hienoa, jos ehtii nähdä pojan nousun siitä alhosta ysillä.
On todella tervettä, että taantuma näkyy ennen kaikkea kotona. Se tarkoittaa sitä, että olet tehnyt jotain oikein ja poika kokee kodin turvalliseksi.
Meitä opettajia syytetään usein ymmärtämättömiksi, kun puutumme poikien höröilyyn. Ei se sitä ole. Me vain yritämme ohjata oikeaan suuntaan, vaikka samalla ymmärrämme, että pojalla voi olla vaikeaa.
Sinunkin on hyvä vaatia ikätasoista käytöstä kotona, jos menee pöllöily yli. Samaan aikaan kannattaa antaa pojalle ihan ennakoivasti huomiota ja hellyyttä. Tuollaiset häröpetterit tykkäävät koulussakin siitä, että ope ensin vähän juttelee ja nauraa heidän "hyville" vitseilleen. Sitten ehkä jaksetaan taas töitäkin paremmin.
Nostan tätä vielä jos löytyisi lisää kokemuksia... Kivoja, helpottavia vastauksia olikin tullut.
En usko että meillä on kyse siitä, että poikaa olisi pidetty "liian isona". On ollut tähänkin saakka lapsellinen, rakentelee esim legoilla edelleen paljon ja on kannustettu ja iloittu tästä että vielä leikkii ja on ihan lapsi. On selvästi lapsellisempi kuin isoveli vastaavassa iässä. Tästä syystä arvelen pojan reagoivan näin voimakkaasti, on vähemmän valmis kohtaamaan murrosiän fyysisiä merkkejä.
Ap
Mulla oli samaa siis lapsellista käytöstä ja teki mieli leikkiä vielä yläasteella leluilla, mutta en kehdannut koska muutkaan ei leikkineet. Kaikki muuttui juuri 15v täytettyä kun menetin neitsyyteni. Olin jo jonkin aikaa maistellut alkoholia ja käynyt kylillä ottamassa. No tuolla kertaa sitten tapasin samanikäisen tytön jonka seuraan lyöttäydyin. Kuvitelkaa sellainen vähän lihava jonne jonka pituus kasvu ei ole vielä alkanut, lempiherkut sipsit ja viinerit. Lempipeli diablo 2. No tuon tytön vanhemmat ei olleet kotona niin mentiin sinne. Oltiin suudeltu jo pitkään ennen sitä kovassa humalassa puiston penkillä. Tytön kotona hommat meni kuin junan raiteilla. Siis minä osasin ja uskalsin toimia. Riisuimme toisemme ja annoin suuseksiä tuolle tytölle. Sitten rakasteltiin saarnamies asennossa. Yllättävän pitkään kestin. Se oli kaunista ja onnistunut ensikerta. Käytiin vielä tupakalla ja otettiin sitten uudestaan. Sitten mun oli aika lähteä koska tuon tytön vanhemmat olivat tulossa vähän ajan kuluttua. Kotimatka oli yhtä euforiaa. Aamulla heräsin ja olin vähän hukassa, kaikki oli muuttunut. Isäpuoli huomasi minut ja sanoi äitilleni että tämä poika on saanut, on niin hukassa. Äiti toppuutteli isäpuolta ettei nolaa minua. Niitä vähäisiä hyviä muistoja mun elämässä mitä aika usein muistelen. Mitäköhän tapahtui kun olin silloin niin rohkea mutta vanhempana minusta tuli ujo mies, kiltti mies?
Omia lapsia ei ole mutta viitisen vuotta sitten olin itsekin tuossa iässä ja muistan käyttäytyneeni noin (vähän lievemmin ehkä). Jossain vaiheessa lopetin kun vanhemmat jo vähän ärähti asiasta ja aloin vähitellen hyväksyä sen karun faktan että aikuistun. Eli joo, ainakin omalla kohdalla syynä oli juuri tuo, että olisin vielä halunnut olla lapsi ja kaipasin vanhempien turvaa. Kyllä se siitä jossain vaiheessa loppuu.