Jos riidat jäivät sopimatta menehtyneen kanssa?

Riippuu ihan kenestä kyse. Jos olisi oma puoliso niin olisi kyllä kauhea tilanne. Muiden kanssa ei niin väliä.

No jos niitä ei oo voitu selvittää ennen kuolemaa, niin miten se kuolema nyt asiaa muuttaa? 

En ymmärrä. Ei siitä vainajasta yhtään sen arvokkaampi tule ku ennen kuolemaansa. JA voit olla varma, ettei se enää mieti koko asiaa

Se on kauheaa et ihmiset ei selvitä asioitaan ennen kuolemaansa ja vievät salaisuuksia hautaan. Jäljelle jääville kova taakka.

Elämäni tärkein ihminen kuoli jo jonkun aikaa kestäneen välirikkomme aikana. Tilanne oli molemmin puolin vaikea avata ja lähteä puhumaan siitä. Joten hänen yllättävään kuolemaansa johtanut onnettomuus oli pahinta, mitä saatoin kuvitella saati sitten miten paljon meiltä jäi asioita selvittämättä.

Siitä on viisi vuotta aikaa. Vasta nyt kykenen käsittelemään välillämme vallinneita ongelmia, sillä syyllisyys ja suru ovat kalvaneet minua koko ajan. Olen hakenut apua terapiasta ja lääkäriltä. Jopa meediolta, kunhan vain jokin auttaisi minua antamaan itselleni anteeksi.

Tilannettani ovat pahentaneet muutamat läheiset, jotka ovat  syyllistäneet minua miten syy kuolemaan   olisi välirikostamme johtuvaa.  Sen järjettömän väitteen neutralisoimineen on myös kulunut viisi vuotta, sillä pitkään uskoin heitä. Olin altis kaikelle, mikä lisäsi pahan oloni määrää.

En toivo edes pahimmalle vihamiehelleni samanlaista helvettiä kuin minulla on ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Elämäni tärkein ihminen kuoli jo jonkun aikaa kestäneen välirikkomme aikana. Tilanne oli molemmin puolin vaikea avata ja lähteä puhumaan siitä. Joten hänen yllättävään kuolemaansa johtanut onnettomuus oli pahinta, mitä saatoin kuvitella saati sitten miten paljon meiltä jäi asioita selvittämättä.

Siitä on viisi vuotta aikaa. Vasta nyt kykenen käsittelemään välillämme vallinneita ongelmia, sillä syyllisyys ja suru ovat kalvaneet minua koko ajan. Olen hakenut apua terapiasta ja lääkäriltä. Jopa meediolta, kunhan vain jokin auttaisi minua antamaan itselleni anteeksi.

Tilannettani ovat pahentaneet muutamat läheiset, jotka ovat  syyllistäneet minua miten syy kuolemaan   olisi välirikostamme johtuvaa.  Sen järjettömän väitteen neutralisoimineen on myös kulunut viisi vuotta, sillä pitkään uskoin heitä. Olin altis kaikelle, mikä lisäsi pahan oloni määrää.

En toivo edes pahimmalle vihamiehelleni samanlaista helvettiä kuin minulla on ollut. 

 

 

Mistä tunnet syyllisyyttä? Kuollut ei enää kärsi, vain sinä kärsit ja onnettomuuskaan ei ole sinun vikasi. Yleensä siihen on painavat syyt, ettei enää olla tekemisissä lähimpien kanssa, esimerkkinä vaikka paha päihdeongelma lieveilmiöineen.

Sinä et ole syyllinen toisen kuolemaan, jos et ole sitä aiheuttanut. Meillä jokaisella on oma aikamme täällä, ihan jokaisella. Syyllisyys on egon luoma tunnetila.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihan kenestä kyse. Jos olisi oma puoliso niin olisi kyllä kauhea tilanne. Muiden kanssa ei niin väliä.

Itse ajattelen, että pahinta olisi, jos se välirikko olisi ollut oman lapsen kanssa. Muiden kohdalla ei niinkään ole merkitystä, mutta jokainen on aina vastuussa omasta elämästään ensisijaisesti ja riitoihin on aina syynsä. Ei ne välirikot tyhjästä synny.

Minulla on välirikko sellaisen ihmisen kanssa, jonka kuulin nyt sairastuneen pahasti. Koen niin, että ensinnäkin tämä ihminen on suhtautunut minuun niin ikävästi ja on tehnyt liian monia ikäviä asioita, etten usko, että sovinto olisi aito. Toiseksi välirikko on kestänyt niin pitkään, että päälimmäinen tunne tätä ihmistä kohtaan on välinpitämättömyys.

Olisi hirveää, jos tärkeän läheisen ihmisen kanssa jäisi jokin riita sopimatta.

Vierailija kirjoitti:

Se on kauheaa et ihmiset ei selvitä asioitaan ennen kuolemaansa ja vievät salaisuuksia hautaan. Jäljelle jääville kova taakka.

Kaikilla on oikeus omiin salaisuuksiin ja velvollisuus selvitä omista taakoistaan. En tiedä biologista perimääni, edes kuoleman läheisyys ei sitä tietoa tuonut, mutta olen harkinnut dna-testiä, jos löytyisi sukulaisia. Sitten toisaalta en haluakaan, koska voisi olla millaisia ihmisiä tahansa. 

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Toisen kuollessahan se riitatilanne jää vain paussitilaan. Kunnes sitten toinenkin kuolee ja koko asia menettää merkityksensä. Eihän sillä ole väliä kuin sille hengissä olevalle, joka jotenkin ajattelee että se kuollut siellä nyt mielensä pahoittaneena makaa haudassa, kun ei sovittu asioita.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on välirikko sellaisen ihmisen kanssa, jonka kuulin nyt sairastuneen pahasti. Koen niin, että ensinnäkin tämä ihminen on suhtautunut minuun niin ikävästi ja on tehnyt liian monia ikäviä asioita, etten usko, että sovinto olisi aito. Toiseksi välirikko on kestänyt niin pitkään, että päälimmäinen tunne tätä ihmistä kohtaan on välinpitämättömyys.

Olisi hirveää, jos tärkeän läheisen ihmisen kanssa jäisi jokin riita sopimatta.

Myös sen läheisen kanssa voi olla tilanne, että välinpitämättömyys on tullut tilalle ja monesti myös helpotus, jos elämä on ollut vaikea. Tarkoitan siinä mielessä, että voi ajatella kuoleman lopulta olleen helpotus, vaikkei tietysti voi tietää oliko asia niin, kun kerran ei olla oltu tekemisissä. Joka tapauksessa jos ei ole mitään yhteyttä, niin vähitellen se ihminen muuttuu aika vieraaksi, eikä sellaisia tunnekokemuksia enää ole, vaan enemmän se kuolema on looginen päätepiste tietynlaiselle elämäntavalle.

Kuolema sinänsä on meillä jokaisella edessä, että sitä ei kannata sen enempää sentimentalisoida. Jos vaikkapa joku on ollut oikein hankala tyyppi, niin hänen kuolemansa voi olla ymmärrettävästi jopa helpotus, vaikka siitä ei paljon huudellakaan, jos näin kokee.

Ajatus siitä, että syyllisyys kesken jääneistä asioista on todellakin vain ja ainoastaan sinun päässäsi, auttaa. Kuollut on kuollut eikä ajattele enää mitään. Oma egonsa siinä vaan on kohdattava, itselleen anteeksi anmettava. Ihminen, jota ei enää ole, ei voi sinua auttaa. Et myöskään voi omaa loppuelämääsi pilata asioilla, joille ei voi mitään. Tai toki VOIT pilata, mutta kannattaako se, on toinen kysymys. Itsekkäät ihmiset saattaa jotenkin glorifioida tilanteen ja jäädä loppuiäkseen asian vangiksi. Se on ärsyttävää. Siitä kun ei kunniaa saa eläessään eikä kuollessaankaan. Ja se voi olla rasite läheisillekin. Mun appiukko kuoli aivoinfarktin seurauksena ja anopista tuli just tuollainen. Kun kuulemma olivat just ennen riidelleet jostain ihan mitättömästä asiasta. Surusta se sekaisin meni, mamma parka. Mutta kuitenkin, vuosia sai kuunnella sitä märinää kuinka HÄN on paha ihminen ja syyllinen ja kaikkea. Todella puuduttavaa. Nyt hän on muistisairas vanhus, ja ehkä jopa parempi tilanne kun ei edes muista asiaa enää. Elää lapsuuttaan ja on ainakin onnellinen, vaikka ihan kuutamolla.

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Ei se tässä tapauksessa ollut. Tämä ihminen ei sano mitään tyhjiä kohteliaisuuksia kenellekään. Lisäksi itki todella vuolaasti hautajaisissa ja on käynyt haudallakin. Vaikea myös keksiä puolustusta sille, että vain häviää lapsensa elämästä, kun lapsi oli lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Toisen kuollessahan se riitatilanne jää vain paussitilaan. Kunnes sitten toinenkin kuolee ja koko asia menettää merkityksensä. Eihän sillä ole väliä kuin sille hengissä olevalle, joka jotenkin ajattelee että se kuollut siellä nyt mielensä pahoittaneena makaa haudassa, kun ei sovittu asioita.

Mitäs, jos se elossaoleva on kipeä siitä mitä kuollut on tehnyt hänelle ja siitä, ettei asioita sovittu. Läheskään kaikki välirikot eivät edes ole vihassa tai riidassa tapahtuvia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Ei se tässä tapauksessa ollut. Tämä ihminen ei sano mitään tyhjiä kohteliaisuuksia kenellekään. Lisäksi itki todella vuolaasti hautajaisissa ja on käynyt haudallakin. Vaikea myös keksiä puolustusta sille, että vain häviää lapsensa elämästä, kun lapsi oli lapsi.

Tässä ketjussa oli kyse riidasta ja välirikosta kuolleen kanssa, ei tuollaisesta. Mutta siihen liittyen itse ajattelen, että oli hyväkin, että en tunne biologista sukuani, vaikka uskonkin, että lapsensa hylännyt äiti kärsii siitä koko elämänsä, mutta omaa elämäänsä hän siinä suree eikä lapsen siksi, ettei edes lastansa tunne. Joku voi ajatella niinkin, että oli parempi, etten ole tekemisissä, kun olen niin huono ihminen eli syyllisyys on värittänyt elämää aika paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen kuollessahan se riitatilanne jää vain paussitilaan. Kunnes sitten toinenkin kuolee ja koko asia menettää merkityksensä. Eihän sillä ole väliä kuin sille hengissä olevalle, joka jotenkin ajattelee että se kuollut siellä nyt mielensä pahoittaneena makaa haudassa, kun ei sovittu asioita.

Mitäs, jos se elossaoleva on kipeä siitä mitä kuollut on tehnyt hänelle ja siitä, ettei asioita sovittu. Läheskään kaikki välirikot eivät edes ole vihassa tai riidassa tapahtuvia.

Kaikkia riitoja ei voi sopia, voi esimerkiksi olla liian myöhäistä tai sitten voi olla, ettei se kuollut halunnut sopia ja ajatteli, että kaikki oli ihan hyvin, kun ei olla tekemisissä.

Aika paljon ongelmia syntyy siitä, että kuvitellaan muiden ihmisten olevan samanlaisia ja ajattelevan asioita samalla tavalla kuin itse ajattelee. Mutta kun vanhemmaksi elää, niin huomaa tai useimmat ainakin ymmärtävät, ettei se ollenkaan pidä paikkansa. Helpottaa elämää, kun sen käsittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheenjäseneni on erkaantunut muusta perheestä. Hän sai kuulla erään perheenjäsenen kuolleen ja oli siitä surullinen. Olisi halunnut kuulemma ehtiä tavata hänet eläessään. Ymmärrän. Sitä en ymmärrä, että hän ei tästä oppineena korjannut välejä elossa oleviin vaan suru koski vain tätä kuollutta. No, ehkä kuollut oli tärkein, mutta käy mielessä, että onko taas sitten sama katumus jos joku muu meistä kuolee ennen häntä.

Tuo on todennäköisesti vain kohteliaisuuteen perustuva fraasi, eikä ilmennä katumusta. Jos haluaa olla erossa perheestään ja suvustaan, niin se on painava ja harkittu päätös.

Ei se tässä tapauksessa ollut. Tämä ihminen ei sano mitään tyhjiä kohteliaisuuksia kenellekään. Lisäksi itki todella vuolaasti hautajaisissa ja on käynyt haudallakin. Vaikea myös keksiä puolustusta sille, että vain häviää lapsensa elämästä, kun lapsi oli lapsi.

Tässä ketjussa oli kyse riidasta ja välirikosta kuolleen kanssa, ei tuollaisesta. Mutta siihen liittyen itse ajattelen, että oli hyväkin, että en tunne biologista sukuani, vaikka uskonkin, että lapsensa hylännyt äiti kärsii siitä koko elämänsä, mutta omaa elämäänsä hän siinä suree eikä lapsen siksi, ettei edes lastansa tunne. Joku voi ajatella niinkin, että oli parempi, etten ole tekemisissä, kun olen niin huono ihminen eli syyllisyys on värittänyt elämää aika paljon.

Eikö hylkääminen lasketa välirikoksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen kuollessahan se riitatilanne jää vain paussitilaan. Kunnes sitten toinenkin kuolee ja koko asia menettää merkityksensä. Eihän sillä ole väliä kuin sille hengissä olevalle, joka jotenkin ajattelee että se kuollut siellä nyt mielensä pahoittaneena makaa haudassa, kun ei sovittu asioita.

Mitäs, jos se elossaoleva on kipeä siitä mitä kuollut on tehnyt hänelle ja siitä, ettei asioita sovittu. Läheskään kaikki välirikot eivät edes ole vihassa tai riidassa tapahtuvia.

Voi olla ettei se kuollut ei olisi halunnut tehdä sovintoa tai olla tekemisissä vaikka olisi elänyt satavuotiaaksi.