Voisitko ajatella luovuttavasi munasoluja?
Kuulumme itse niihin epäonnekkaisiin jotka eivät voi saada omaa lasta " perinteisin keinoin" , eivätkä lukuisat hedelmöityshoidotkaan tuoneet sitä kauan ja hartaasti odotettua lasta. Vasta kun me saatiin anonyymisti luovutettuja munasoluja jotka hedelmöitettiin mieheni sukusoluilla - meille syntyi oma lapsi. Koskaan emme pysty henkilökohtaisesti kiittämään sitä naista joka meille antoi tämän elämää suuremman lahjan, mutta toivon ja uskon että hän tietää kuinka kiitollisia me olemme tästä.
Luovutetuista munasoluista on jatkuva ja huutava pula ja luonnollsisesti jonot ovat myös sen mukaiset. Haluaisinkin tätä kautta rohkaista fiksuja, ajattelevia naisia luovuttamaan munasolujaan. Haluaisin myös painottaa asiaa että niitä voi luovuttaa anonyymisti.
Munasoluluovutuksesta saa kulukorvauksen ja matkakulut korvataan. Asiaan voi tutustua mm www.vaestoliitto.fi tai soittamalla klinikoiden yhteyshenkilöille. Autat näin monta perhettä saamaan sen mitä he niin kovasti kaipaavat!
Sanat eivät riitä kertomaan sitä kuinka onnellisia ja kiitollisia me olemme siitä että teidänkaltaisia ihmisiä on olemassa.
Kommentit (32)
Muistaako kukaan, miten valmisteilla oleva hedelmöityshoitolaki vaikuttaa munasolujen luovuttajan anonymiteettiin? Minä muistelen, että sen jälkeen ei voisi enää luovuttaa anonyymisti. Tämä asia ainakin minulla vaikuttaa päätökseen (luovutanko vai enkö), koska en halua, että lapsi saa tietää, kuka olen. Tavallaan tajuan, että lapsella on oikeus tietää, mutta toisaalta pelkäisin kyllä sitä, että lapsi ottaisi yhteyttä enkä tietäisi, millaisin odotuksin. Kun ei sitä kuitenkaan voi tietää, millaiseen perheeseen lapsi sitten syntyisi ja mitä lapsi itse ajattelisi " geeniäidistä" .
eli olen samoilla linjoilla Momentin kanssa. En ole itse lapsettomuudesta kärsinyt,mutta paljon tätä asiaa mietiskellyt mm. siksi, että hyvä ystäväni kävi munasoluja luovuttamassa.
Maailmankatsomukseni perustuu pitkälti luonnonmukaisuuteen ja solujen luovuttaminen ja tätä kautta lapsen saaminen ei mielestäni tunnu luontevalta.Mielestäni ihminen ei voi näissä asioissa ottaa päätösvaltaa itselleen, vaikka lääketiede sen mahdollistaakin.
Korostan, että tämä on oma näkemykseni ja mielipiteitähän on monia. Nauttikaamme jokainen lapsistamme!
kieltää anonyymin luovuttamisen eli sen jälkeen kaikki luovuttajat, niin munasolujen kuin siittiöidenkin, rekisteröidään, ja lapsella on 18 vuotta täytettyään oikeus saada tieto luovuttajan henkilöllisyydestä.
Itse olen menossa luovuttamaan munasoluja heti kun oma lapsiluku on täynnä. Lähipiirissäni on paljon lapsettomuutta ja olen seurannut ystävieni piinaa läheltä, joten tiedän, miten tuskallista hoidoissa käyminen ja epävarmuus voi olla. Minulle on myös ihan ok, jos lapsi ottaa minuun myöhemmin yhteyttä, mutta hänen/heidän vanhemmaksi en itseäni millään tasolla koe.
Olisimme vaimoni kanssa ensisijaisesti halunneet adoptoida, mutta kun se ei meille ole mahdollista (olemme naispari emmekä lain mukaan saa adoptoida) päädyimme hankkimaan lapsen tutun homomiehen kanssa. Olemme siis myös tavallaan saaneet " lahjaspermaa" , joskin luovuttaja on myös lapsen aktiivinen isä.
Minun on hankala ymmärtää tätä " adoptio ennemmin kuin lahjasolut" -argumenttia. Tai jos sitä käytetään, pitäisi myös varmistaa, että adoptio on mahdollinen vaihtoehto kaikille. Kuten joku toi jo aiemmin esiin, vähänkään pienituloisempi ei käytännössä voi adoptoida. Adoptiovanhempien tulot ja varallisuus käydään prosessin kuluessa tarkasti läpi ja huono taloudellinen tilanne, tai esim. liian pieni asunto, on adoption este. Lisäksi prosessin hinta on helposti se 15 000 euroa (vrt. klinikkainseminaatio luovutetuilla siittiöillä 500 e).
Esittäisin myös saman kysymyksen kuin joku aiempi kirjoittaja - miksi juuri lapsettomuudesta kärsivien pitäisi ensisijaisesti haluta adoptiolapsia? Mielestäni kaikkien lapsen hankintaa suunnittelevien pitäisi pohtia adoptiota vakavana vaihtoehtona, ei vain lapsettomuushoitoihin hakeutuvien eikä mitenkään erityisesti juuri heidän.
Tähän pohdintaan tarjoaisi oivan potkun yhteiskunnan suurempi tuki adoptiovanhemmuudelle, sen mahdollistaminen kaikille sekä käytännön järjestelyjen parempi sujuvuus..
Hei vielä,
olen pahoillani että olette kokeneet noin kovia. Anteeksi kun tietämättömyyttäni tulin niputtaneeksi sinutkin " helpolla päässeisiin" , mitä et todellakaan siis ole.
t. Ompunäiti
juu, en ole loukkaantunut. ja varmasti perää on tuossa kommentissasi että helpolla lapsen saaneet saattavat oikaista ajattelussa. samanlaistakin lähtökohdista voi päätyä aika erilaisiin ajatuskuvioihin. eihän tässä asiassa yhtä oikeaa ajatusmallia ole.
Toisaalta kysymys on kohdallani teoreettinen, sillä ilmeisesti luovutusta koskee yläikäraja, jonka olen jo ohittanut.
En oikein osaa perustella kantaani, miksi en olisi halunnut luovuttaa, vaikka olisinkin alle 35-vuotias. Ihan samalla tavalla en olisi osannut perustella loogisesti ja järkeenkäyvästi, miksi en olisi voinut kuvitella meidän kohdallamme adoptiota. Kai tämä on itselläni niin tunteisiin liittyvä asia, että sen järkiperäinen perusteleminen on hankalaa.
Mekin jouduimme aikanaan kohdallamme miettimään adoptiota. Kai se biologinen lapsi omalla kohdalla on sitten niin tärkeä, ettei adoptio olisi ollut vaihtoehto. Onneksi hankalien mutkien ja vaikeuksien kautta saimme nyt jo 3-vuotiaan poikamme. Sitä en tiedä, jos olisimme joutuneet lapsettomuushoitoihin asti, miten olisin itse suhtautunut ajatukseen lahjasukusolujen käytöstä. Tuskin olisin ollut valmis siihenkään.
Mutta se, että omalla kohdallani ajattelen asioista näin, ei tietenkään tarkoita sitä, että minulla olisi nokan koputtamista muiden päätöksiin. Mielelläni toivon lapsen kaikille sitä haluaville, tavalla tai toisella. Senkin tunnustan, että en osaa edes kuvitella ap:n kiitollisuutta siitä, että he näin saivat mahdollisuuden lapseen. Olen iloinen, että sukusolujen luovuttajia löytyy, vaikken itse ole/olisi ollut siihen valmis.
Jos joku miettii, puhuuko tässä sellainen, jolla on ollut helppoa saada lapsi, voin kertoa, että ei ole. Tosin en ihan ymmärrä, miten se liittyy tähän asiaan. No, ehkä siltä kantilta, että sellaisen on hankala asettua lapsettoman asemaan eikä siksi osaa mieltää luovuttamisen tarpeellisuutta. Voisin kuitenkin väittää, että omalla kohdallani kyse ei ole siitä. Ymmärrän kyllä oman lapsen kaipuun, vaikkakaan en varmasti ihan täysin kipeyttä ymmärrä, jos lapsettomuus alkaa näyttää lopulliselta.
En edes pelkäisi fyysistä puolta luovutuksessa. Kai se kilpistyy lopulta siihen, että en haluaisi, että täällä maailmassa olisi muilla ihmisillä lapsia, joiden biologinen äiti olisin. Tosin biologialla nyt ei ole juuri merkitystä tässä.
Tarkoituksenani ei ole loukata muiden ihmisten tunteita. Jos oikein ymmärsin, ap kyseli ihmisten mielipiteitä ja toisaalta halusi kannustaa mahdollisia luovuttajia luovutukseen.
Me ollaan saatu 2 ihanaa lasta suhteellisen helposti (1 keskenmeno oli välissä) ja olisin kyllä tosi onnellinen, jos voisin auttaa lapsetonta perhettä saamaan kaipaamansa lapsen. Jos me ei oltais saatu lapsia, en tiedä, miten olisin lapsettomuuden kestänyt. Siksi varmaan harkitsen tulevaisuudessa ihan tosissani tota munasolujen luovuttamista. Voisiko joku jo luovuttanut lyhyesti kertoa, mitä kaikkea tapahtuu tossa munasolujen luovuttamisessa? Pitääkö siihen syödä jotain hormoneja? Mikä siinä on yläikäraja? Saako myöhemmin kuulla, onko luovutetuista munasoluista alkanut raskaus ja syntynyt lapsi?
Eri asia sitten, kelpaisinko. Onko esim. krooninen sairaus/lääkitys este?
Ystäväni kautta olen seurannut lapsettomuutta, sen hoitoja ja erinäisiä lopputuloksia läheltä. Kun itselläni ei ole ollut ongelmia raskaaksi tulemisessa (ainoastaan raskaudessa), en osaa varmasti sanoa, mitä olisin tehnyt, jos lasta ei olisi alkanut kuulua. Epäilen, ettei musta olisi ollut käymään niitä hoitoja läpi vaan olisin aika herkästi kallistunut adoptioon. Näen vanhemmuuden pitkälti muuna kuin biologisena, joten siltä kannalta katsottuna adoptio ei olisi ongelma. Toisaalta, juuri siksi, että biologinen vanhemmuus ei mielestäni ole ensisijaista, mun olisi helppo kuvitella luovuttavani munasolujani.
Nämä ovat siis mun tuntemuksiani, muita teilaamatta. Hyvä, että on vaihtoehtoja.
hormonit ovat tietääkseni samoja joita käytetään mm lapsettomuushoidoissa.
ei ole kuulemma ihan yhtä helppo juttu kuin miehillä :) mutta mielestäni sen arvoinen.
muutama ystäväni on käynyt luovuttamassa.
olen monesti ajatellut kuinka monta munasolua menee ns hukkaan ihmisen elämän aikana. miksi en voisi niistä muutamia lahjoittaa ihmisille jotka eivät ole pystyneet saamaan samaa elämän lahjaa kuin minä, oman lapsen. en koe sen olevan oman lapsen luovuttamista. okei, onhan se osa minua mutta se mikä tekee kuitenkin paljon enemmän ihmisestä ihmisen on kasvatus, toinen biologinen vanhempi.
varmaan kävisin joka kuukausi luovuttamassa jos se olisi mahdollista :) enhän kuitenkaan joka kuukausi tee munasolullani mitään :) joka on kuitenkin solu mielestäni eikä vielä ihminen.
onnea yritykselle!! pidetään peukut pystyssä!
että lapsettomuusaikana pohdin, että en voisi hyväksyä tilannetta, jossa lapsi olisi biologisesti " oma" miehelleni mutta ei minulle, tai päinvastoin. Oli paljon helpompi ajatella, että hän oli yhtä paljon meidän molempien oma. Pelkäsin kovasti sitä, että jos minä olen steriili mutta hän ei, niin hän ehkä haluaisi lahjasoluhoitoa. Tai toisinpäin, että jos hän olisi steriili, niin hän ei näkisi estettä lahjasoluhoidolle. Minulle olisi ollut kova pala pitää häntä " yhtä paljon isänä" kuin mitä minä olisin ollut äiti omalle biojälkeläiselleni; tai päinvastoin. (Olikohan tuossa tolkkua...?)
Ja muuten zel, ei " pieni" tuloisuus ole este. Tunnen henkkoht normaalituloisia perheitä, tyyliin kirvesmies ja sairaanhoitaja, jotka ovat adoptoineet ulkomailta. Neuvonnanantajille riittää, jos on normaalisti omillaan toimeentuleva. Sen sijaan nykyinen järkyttävä syrjintä sen mukaan, minkälaisen haarovärkin omaaviin tyyppeihin kukin rakastuu - se on mielestäni totaalisen väärin, mutta myönnettävä on, että se on lakiin kirjattu fakta :(
että lapsettomuusaikana pohdin, että en voisi hyväksyä tilannetta, jossa lapsi olisi biologisesti " oma" miehelleni mutta ei minulle, tai päinvastoin. Oli paljon helpompi ajatella, että hän oli yhtä paljon meidän molempien oma. Pelkäsin kovasti sitä, että jos minä olen steriili mutta hän ei, niin hän ehkä haluaisi lahjasoluhoitoa. Tai toisinpäin, että jos hän olisi steriili, niin hän ei näkisi estettä lahjasoluhoidolle. Minulle olisi ollut kova pala pitää häntä " yhtä paljon isänä" kuin mitä minä olisin ollut äiti omalle biojälkeläiselleni; tai päinvastoin. (Olikohan tuossa tolkkua...?)
Ja muuten zel, ei " pieni" tuloisuus ole este. Tunnen henkkoht normaalituloisia perheitä, tyyliin kirvesmies ja sairaanhoitaja, jotka ovat adoptoineet ulkomailta. Neuvonnanantajille riittää, jos on normaalisti omillaan toimeentuleva. Sen sijaan nykyinen järkyttävä syrjintä sen mukaan, minkälaisen haarovärkin omaaviin tyyppeihin kukin rakastuu - se on mielestäni totaalisen väärin, mutta myönnettävä on, että se on lakiin kirjattu fakta :(
Ompunäiti:
olemme miehen kanssa joutuneet miettimään paljonkin hoitoasioita ja adoptiota. meillä siis taustalla 6km ja erittäin vaikeat odotukset. silloin kun itse lääketieteen apuja mietimme ollessamme lapsettomuus- ja hormonipolilla tutkimuksissa, niin päädyimme itse siihen tulokseen että lähdemme mieluummin adoptiorumbaan kuin lahjasolujen käyttöön.
mielipiteitä on monia. ja tarkoitukseni ei ollut syyllistää vaan ihan keskustella tästä aiheesta. itse halusin herätellä esiin myös sitä vaihtoehtoa että adoptiokin on olemassa.