Masentuneet! Mikä oli teidän stressinne ennen sairauden puhkeamista?

Perheväkivalta ja kotona syttyneet tulipalot. Olin 11-12 kun masennuin. Yli puolet elämästä mennyt nyt tämän kanssa painiessa.

Poikani on vakavasti masentunut. Nyt kun katson sen pari vuotta taaksepäin ennen masennuksen puhkeamista, niin syy on selvä: meidän vanhempien avioero.

😥

Koulukiusaamista noin 3-4v ilman että kukaan puuttui, emotionaalista laiminlyöntiä kotona jonka tajusin vasta pitkälle aikuisena. Sairastuin siis ensin 8-vuotiaana ahdistuneisuushäiriöön ja aloin saada pelkotiloja, kun tätä ei hoidettu muutaman vuoden päästä huomasin etten enää koe mielihyvää lainkaan. Sillä tiellä ollaan yhä kolmekymppisenä.

Jännittäminen oli ensin

6 vuotta yhtäjaksoisesti jatkunut koulukiusaaminen ja siitä jäänyt huonommuuden tunne.

Ammatin vaihto, puolison sekoaminen verkostomarkkinointiin, pikkulapsiaika kahden osoittauduttua kehitysvammaisiksi, yhtiökumppanin kuolema, anopin psykoosi.

Tämä viimeinen litania samaan aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Jännittäminen oli ensin

Jokin stressitilanne aiheuttaa jännittämisen. Ei rento ihminen jännitä.

Olin vahva lapsi. Kiusaaminen alkoi päiväkodissa ja jatkui 12 vuoden ajan. Lukiossa loppuunpaloin.. pää ei kestänyt uusia kuvioita traumojen lisäksi. Olin koko luokan kohde ja kukaan ei auttanut hiljaista tyttöä.

Kävin lukiota n.1,5v ajan ja siihen se minun koulutushistoria sitten jäikin. Kiitos teille rakkaat luokkalaiset.

Nykyään olen työkyvyttömyyseläkkeellä oleva kolmekymppinen nainen.

Vastaus itse kysymykseen: järjettömän kova stressi pitkään jatkuneen kiusaamisen seurauksena.

 

Ensin koulu- ja kotikiusaamista, siitä sitten masennusta jo ala-asteella ja lopulta syrjäydyin. Luultavasti stressitasot oli lapsena jatkuvasti korkealla kun juuri missään ei saanut olla rauhassa. Välillä meni (aikuisena) hieman paremmin mutta viime vuosina stressi ilmeisesti laukaisi taas ja olen kuin alkutilanteessa. Itse pidän stressiä yhtenä suurimpana syynä. 

Pitkään jatkuneet vastoinkäymiset narsisti-vanhempani osalta henkisesti minulle ja työssä tapahtuneet ylemmän tahon määräykset ja täysin arvoni lyttäämiset. 

En ole enää masentunut, mutta olin 8v satunnaisesti koulukiusattu, kukaan ei vaivautunut puuttumaan asiaan kuin omat vanhemmat.

Jopa kouluruokailu jännitti, ahdisti niin paljon, että ylä-asteella en sen ahdistuksen määrän takia pystynyt syömään kunnolla vaikka oli nälkä ja kasvavan nuoren olisi pitänyt syödä kunnolla.

Välillä näpräsin puhelinta, koska en halunnut nähdä sitä miten kaikki kyttäsivät mua. Tai ehkei kaikki, mutta eräs koulukiusaaja puhui asioistani muille, väritteli varmasti niitä ja sen lisäksi kehtaisi väittää aina loppuun saakka ennenkuin meni toiseen kouluun, että minä olen se kamala idioottia, häiriötekijä ja kiusaaja. Ja silti opettajien mielestä hän oli se enkeli, joka istui sädekehä pään päällä eikä tullut mielen selvittää mikä hänen omat ongelmansa ovat.

Kaiken huippu, että silloinen miesope lähti samaan piilovttuiluun mukaan.

Vihjasi aina jotain meikistäni ja vaatetuksestani, aika tyylin etsiminen teini-ikäisenä aivan normaalia, ja pukeuduin kuitenkin aina kouluun sopivalla tavalla.

Hän monet kerrat suuttui miksi en puhunut hänelle ensin, kun vanhemmat soittelivat tästä muhun kohdistuvasta kiusaamisesta.

Puhuin kyllä, mutta häntä ei kiinnostanut. Silloinen koulun rehtori oli huolissaan vaan maineestaan, enkä valehtele.

Kuka rehtori kiusaamistilanteissa heti ensimmäiseksi on huolissaan maineestaan?

Todella loukkaavaa.

Toivottavasti kiusaajat ja opettaja olivat ja tulevat olemaan tyytyväisiä siihen, että saivat minut tehtyä epäsosiaaliseksi ihmiseksi joka ei tänäänkään kykene edes kaikista läheisimmille ihmisillekkään kertomaan kaikkea mitä päässä liikkuu.

Ihan kuin minulla ei olisi ilman heitäkin erikoisia tapahtumia ollut elämässä.

Lasinen lapsuus, omien lasten mukanaan tuoma unettomuus, joka johti ensin paniikkihäiriön puhkeamiseen, myöhemmin psykoosiin. Toisen lapsen erityisyys, joka toi omat haasteensa. Sittemmin äitini sairastui syöpään, puoliso sai aivoinfarktin ja hänellä oli parin vuoden sairaalakierre lasten ollessa alakouluikäisiä. Kissa kuoli, äiti kuoli, muutto, olin omaishoitaja ja toinenkin lapsi oireili psyykkisesti. Perheneuvolasta apua hakiessani sain itselleni vain lisää taakkaa, oireilevaa ja oikuttelevaa lasta olisi pitänyt huomioida enemmän, vaikka olin aivan finaalissa. Seurasi osastojakso ja jouduin luopumaan omaishoitajuudesta. Puoliso muutti palvelutaloon. Myöhemmin otin eron.

Painiskelen edelleen mm. eroasioiden kanssa, lapsi on masentunut ja jos tästä ikinä toivun, niin se on ihme.

Vierailija kirjoitti:

6 vuotta yhtäjaksoisesti jatkunut koulukiusaaminen ja siitä jäänyt huonommuuden tunne.

Ammatin vaihto, puolison sekoaminen verkostomarkkinointiin, pikkulapsiaika kahden osoittauduttua kehitysvammaisiksi, yhtiökumppanin kuolema, anopin psykoosi.

Tämä viimeinen litania samaan aikaan.

❤️

Ensin oma ja sen jälkeen lapsen sairastuminen. Varsinkin nyt korona-aikana kotona 24/7 ja lapsen sairaus vaan pahenee. Läsnä mielessä ympäri vuorokauden.

Parisuhde.

Liikaa työtä ja tunne siitä, ettei pärjää erittäin pätevien työkavereiden rinnalla. Lisänä vielä lapsen pitkäaikaissairaus.

Minulla ilmeisesti on masennusjaksoja, vaikka vasta kerran diagnoosia olenkin käynyt hakemassa B-lausuntoa varten.

Sanoisin, että olen sinnitellyt lähemmäs 30-vuotiaaksi, kunnes huomasin seinän tulevan vastaan. Olin koulukiusattu 2. luokalta aina toiselle asteelle asti. Oikeastaan vain kahtena kouluvuotena minua ei kiusattu: ekalla ja amiksen ekalla. En saanut tukea keneltäkään aikuiselta, yhtä peruskoulun sijaista lukuunottamatta. En edes omilta vanhemmiltani, joista toinen on narsisti.

Pitkään olen sinnitellyt, täytyy sanoa. Mutta jokaisen ihmisen voimavarat hiipuvat joskus. Nykyään panoksena on oma rakas lapseni, jolle minun pitää olla riittävän hyvä vanhempi. Hänen ansiostaan olen tässä, menossa eteenpäin.

Töiden loppuminen, putoaminen suojaverkkojen ohi täysin rahattomaksi pitkäksi aikaa, maksuhäiriömerkintä, sadat kieltävät vastaukset työpaikkahakemuksiin, ajautuminen viranomaisten luukulta luukulle ja ei-vastauksista toiseen, tärkeän ihmissuhteen katkeaminen elämäntilanteen vuoksi, häätö, autossa asuminen, auton katoaminen, koko omaisuuden menettäminen, liikuntayvyn menettäminen jo kuukausiksi ja tästedes, ja viimeisimpänä se, että lähiomaisistani ei ole kuulunut moneen kuukauteen. Olen pelkuri, joten en pysty tekemään its*m*rhaa. Viime päivinä olen ollut paremmalla tuulella kuin aikoihin, koska huomasin, että empaattista puoltani ei näiden vuosien jälkeen ole olemassa ja että voin suunnata pahan oloni väkivaltaan, kunhan saan itseni kävelykuntoon.

Homeinen kämppä

Kolmenkympin jälkeen en kestänyt enää työstressiä.

Asumiseen liittyvät ongelmat. On ollut tupakansavusta täyttyvää kämppää (sairastan astmaa ja aloin oireilla voimakkaasti), seuraavaksi ostettiin oma asunto, joka osoittautui homepommiksi. Tupakka-asunnossa alkanut astman paheneminen oli vasta  alkusoittoa, hometalossa meinasin tukahtua kuoliaaksi, olin jatkuvasti voimaton, yskin, henkeä ahdisti kaiken aikaa, en jaksanut kunnolla kävellä, astmakohtaukset olivat hyvin rajuja. Asunnosta päästiin eroon, mutta velkaa jäi paljon. Nyt asutaan sisäilmaltaan hyvässä vuokra-asunnossa, mutta siihen hyvät puolet loppuukin. Asunto on tavattoman meluisa, ympäristö betoniviidakkoa, mikä saa minut ahdistumaan, kun kaipaisin luontoa ja rauhaa. Vuokran päälle lyhennämme homeasunnosta jäänyttä velkaa. Rahat ei meinaa riittää. Sairastelun ja stressin keskellä opintoni eivät ole edenneet toivotusti, ja olen tosi pettynyt itseeni ja kaikkeen siihen, mitä meille on käynyt. Jaksaminen on vähissä.