Lue keskustelun säännöt.
mies ei halua muuttaa yhteen
.....
28.02.2021 |
Olen ollut vakituisessa parisuhteessa nyt noin lähes puolitoista vuotta. Suhde on kaikenkaikkiaan ihana, mutta yheisen ajan vähyys ja miehen haluttomuus yhteen muuttoon vaivaa mieltä jonkin verran. Asumme eri paikkakunnilla ja näemme toisiamme käytännössä vain viikonloppuisin. Vastakkaisella puolella työt eivät ole esteenä näkemiselle vaan hänen tilan tarpeensa. Olemme keskustelleet asiasta monesti ja hän on sanonut ettei halua muuttaa yhteen ennen kuin on 100 prosenttisen varma suhteesta. Vaikka hänellä onkin kipeä kokemus takana edellisestä suhteesta, niin jostain syystä nämä sanat hieman satuttivat. Tuli sellainen olo, että enkö ole tarpeeksi hänelle ja olenko sittenkin vain varasuunnitelma sen aikaa kunnes toinen löytää jotain parempaa? Olen ehdottanut että mies muuttaisi edes samalle paikkakunnalle. Sekään ei käynyt. Mitä tehdä? Alan olemaan jo hieman turhautunut koko tilanteeseen. Olisin valmis odottamaan jos saisin itse sen varmuuden että mies olisi valmis muuttamaan yhteen edes jonain päivänä.
Kommentit (31)
"Tilan tarve", heh heh. Olen pahoillani, mutta olet pelkkä viikonlopun seksisuhde. Älä odota mitään. Yritä pärjäillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni tämä olisi aivan mahtavaa! En ymmärrä miksi ihmiset muuttavat niin usein yhteen vaikkei olisi pakko.
Onneksi mieheni kaipaa yhtä paljon omaa rauhaa ja tilaa kuin minäkin. 10 vuotta yhdessä, onnellisesti omissa asunnoissa.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi mieheni kaipaa yhtä paljon omaa rauhaa ja tilaa kuin minäkin. 10 vuotta yhdessä, onnellisesti omissa asunnoissa.
Aivan paras järjestely!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu mm. iästäkin. Keski-ikäisenä eronneet yleensä eivät halua heti uudestaan sitoutua. Samoin ihan nuorena kannattaa keskittyä jonkin aikaa omaan itsenäisyyteen. Jos sen sijaan olet kolmissa kymmenissä oleva lapseton nainen, joka haaveilee äitiydestä, kannattaa oikeasti vaan jatkaa eteenpäin ilman tuota miestä ja sitoutua sellaiseen, joka haluaa oikeasti olla kanssasi. Oletteko kumpikin kuitenkin lapsettomia? Jos jommallakummalla on lapsia, ymmärrän hyvin, että yhteen muutto ei innosta.
Ymmärrän hyvin. Olen ollut noin vuoden suhteessa, vielä ei minullakaan olisi kiire yhteen. Ongelma on kuitenkin se, että jonain päivänä haluan asua yhdessä, ja alkaa näyttää siltä, ettei se toteudu tulevaisuudessa missään kohtaa. Alkuun puhui, että ”ei ihan heti yhteen”, sitten se olikin, ettei seuraavaan kolmeen vuoteen - (teko)syynä, että lukiota käyvän pojan, joka ei asu miehen luona, pitää voida vierailla hänen luonaan, ja se ei onnistu kuulemma, jos asumme yhdessä. Viimeisin veto oli, että ei hän ehkä senkään jälkeen voi muuttaa, koska ei saisi asuntolainaa. Hän kun asui 20 vuotta avioliitossa vaimonsa vanhempien asunnossa, niin 10 000 euron palkasta ei tullut laitettua mitään tulevaisuuden varalle sivuun. Noh, minulla on lähes velaton iso perheasunto, joten en edes vaatisi, että hän omistaisi puolet asunnosta. Voisimme asua vuokrallakin. Mutta hän ei löydä ratkaisua.
Muuten tämä ei olisi vielä ongelma, mutta jotenkin olen alkanut ajatella, että mies ei todellisuudessa rakasta tai ole tosissaan. Ja tästå syystä omat tunteeni ovat viilenneet. Melkeinpä ajattelen, että jos en kelpaa jakamaan arkea, niin antaa olla. Eläköön likaisessa ja kirppiskamalla sisustetussa vuokrakaksiossaan yksin vielä eläkkeelläkin. Mies on ihan tavallinen mies, mutta kovasti kerskailee, että Tinderistä saisi kenet tahansa hyvien tulojensa vuoksi. Siitä sitten vaan valitsemaan.
Jotenkin epäjohdonmukaisuus ihmetyttää. Kun emme tapaa, mies istuu sohvalla illat tissuttelemassa ja valittaa kun on yksin tylsää. Hänellä ei ole paikkakunnalla kavereita ja poikakin käy ehkä kerran viikossa tai parissa muutaman tunnin kerrallaan. Silti se on parempi vaihtoehto kuin arki kanssani.
Tästä on puhuttu jo nyt niin moneen kertaan, että
minulle alkaa olla ihan sama vaikka mies lähtisi kävelemään. Takaisin ei kyllä sitten enää olisi, jos sieltä Tinderistä ei parempaa löydy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos puolisoni olisi puolentoista vuoden tuntemisella alkanut jankata avoliitosta, niin olisin ottanut etäisyyttä. Minäkin halusin olla varma siitä, että tämä on loppuelämäni suhde. Onneksi toinen ajatteli samoin. Enkä kyllä olisi häntä huolinutkaan, jos hänellä olisi ollut taustallaan useampiakin avo- tai avioliittoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin. Olen ollut noin vuoden suhteessa, vielä ei minullakaan olisi kiire yhteen. Ongelma on kuitenkin se, että jonain päivänä haluan asua yhdessä, ja alkaa näyttää siltä, ettei se toteudu tulevaisuudessa missään kohtaa. Alkuun puhui, että ”ei ihan heti yhteen”, sitten se olikin, ettei seuraavaan kolmeen vuoteen - (teko)syynä, että lukiota käyvän pojan, joka ei asu miehen luona, pitää voida vierailla hänen luonaan, ja se ei onnistu kuulemma, jos asumme yhdessä. Viimeisin veto oli, että ei hän ehkä senkään jälkeen voi muuttaa, koska ei saisi asuntolainaa. Hän kun asui 20 vuotta avioliitossa vaimonsa vanhempien asunnossa, niin 10 000 euron palkasta ei tullut laitettua mitään tulevaisuuden varalle sivuun. Noh, minulla on lähes velaton iso perheasunto, joten en edes vaatisi, että hän omistaisi puolet asunnosta. Voisimme asua vuokrallakin. Mutta hän ei löydä ratkaisua.
Muuten tämä ei olisi vielä ongelma, mutta jotenkin olen alkanut ajatella, että mies ei todellisuudessa rakasta tai ole tosissaan. Ja tästå syystä omat tunteeni ovat viilenneet. Melkeinpä ajattelen, että jos en kelpaa jakamaan arkea, niin antaa olla. Eläköön likaisessa ja kirppiskamalla sisustetussa vuokrakaksiossaan yksin vielä eläkkeelläkin. Mies on ihan tavallinen mies, mutta kovasti kerskailee, että Tinderistä saisi kenet tahansa hyvien tulojensa vuoksi. Siitä sitten vaan valitsemaan.
Jotenkin epäjohdonmukaisuus ihmetyttää. Kun emme tapaa, mies istuu sohvalla illat tissuttelemassa ja valittaa kun on yksin tylsää. Hänellä ei ole paikkakunnalla kavereita ja poikakin käy ehkä kerran viikossa tai parissa muutaman tunnin kerrallaan. Silti se on parempi vaihtoehto kuin arki kanssani.
Tästä on puhuttu jo nyt niin moneen kertaan, että
minulle alkaa olla ihan sama vaikka mies lähtisi kävelemään. Takaisin ei kyllä sitten enää olisi, jos sieltä Tinderistä ei parempaa löydy.
Pakko kysyä: mitä ihmettä tässä helmessä oikein näet?
Itse toivon ettei tarvitse koskaan miettiä yhteenmuuttoa vaikka miesystävääni rakastakin, toisaalta asutaan alle km päästä toisistamme. 3.5v nyt seurustelua takana
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko mies työtön, vai miten se muuttaa vieraalle paikkakunnalle noin vaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin. Olen ollut noin vuoden suhteessa, vielä ei minullakaan olisi kiire yhteen. Ongelma on kuitenkin se, että jonain päivänä haluan asua yhdessä, ja alkaa näyttää siltä, ettei se toteudu tulevaisuudessa missään kohtaa. Alkuun puhui, että ”ei ihan heti yhteen”, sitten se olikin, ettei seuraavaan kolmeen vuoteen - (teko)syynä, että lukiota käyvän pojan, joka ei asu miehen luona, pitää voida vierailla hänen luonaan, ja se ei onnistu kuulemma, jos asumme yhdessä. Viimeisin veto oli, että ei hän ehkä senkään jälkeen voi muuttaa, koska ei saisi asuntolainaa. Hän kun asui 20 vuotta avioliitossa vaimonsa vanhempien asunnossa, niin 10 000 euron palkasta ei tullut laitettua mitään tulevaisuuden varalle sivuun. Noh, minulla on lähes velaton iso perheasunto, joten en edes vaatisi, että hän omistaisi puolet asunnosta. Voisimme asua vuokrallakin. Mutta hän ei löydä ratkaisua.
Muuten tämä ei olisi vielä ongelma, mutta jotenkin olen alkanut ajatella, että mies ei todellisuudessa rakasta tai ole tosissaan. Ja tästå syystä omat tunteeni ovat viilenneet. Melkeinpä ajattelen, että jos en kelpaa jakamaan arkea, niin antaa olla. Eläköön likaisessa ja kirppiskamalla sisustetussa vuokrakaksiossaan yksin vielä eläkkeelläkin. Mies on ihan tavallinen mies, mutta kovasti kerskailee, että Tinderistä saisi kenet tahansa hyvien tulojensa vuoksi. Siitä sitten vaan valitsemaan.
Jotenkin epäjohdonmukaisuus ihmetyttää. Kun emme tapaa, mies istuu sohvalla illat tissuttelemassa ja valittaa kun on yksin tylsää. Hänellä ei ole paikkakunnalla kavereita ja poikakin käy ehkä kerran viikossa tai parissa muutaman tunnin kerrallaan. Silti se on parempi vaihtoehto kuin arki kanssani.
Tästä on puhuttu jo nyt niin moneen kertaan, että
minulle alkaa olla ihan sama vaikka mies lähtisi kävelemään. Takaisin ei kyllä sitten enää olisi, jos sieltä Tinderistä ei parempaa löydy.Pakko kysyä: mitä ihmettä tässä helmessä oikein näet?
Ihan samaa mietin. Miksi turhaan odottaa, että mies lähtee, lopeta hyvä nainen itse ja etsi parempi ukko.
Seksisuhdehan tuo on. Kyllä 1,5 vuodessa tietää jo jokainen, onko tosissaan vai ei. Äläkä nyt vain usko tuohon "edellinen suhteeni oli niin raskas ja toivun siitä edelleen" -selitykseen.
Sinä ilmeisesti haluat vakiintuneen suhteen ja jakaa arjen kumppanin kanssa, mies ei halua sitä (ainakaan sinun kanssasi). Löydät kyllä itsellesi paremmin sopivan miehen vielä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin. Olen ollut noin vuoden suhteessa, vielä ei minullakaan olisi kiire yhteen. Ongelma on kuitenkin se, että jonain päivänä haluan asua yhdessä, ja alkaa näyttää siltä, ettei se toteudu tulevaisuudessa missään kohtaa. Alkuun puhui, että ”ei ihan heti yhteen”, sitten se olikin, ettei seuraavaan kolmeen vuoteen - (teko)syynä, että lukiota käyvän pojan, joka ei asu miehen luona, pitää voida vierailla hänen luonaan, ja se ei onnistu kuulemma, jos asumme yhdessä. Viimeisin veto oli, että ei hän ehkä senkään jälkeen voi muuttaa, koska ei saisi asuntolainaa. Hän kun asui 20 vuotta avioliitossa vaimonsa vanhempien asunnossa, niin 10 000 euron palkasta ei tullut laitettua mitään tulevaisuuden varalle sivuun. Noh, minulla on lähes velaton iso perheasunto, joten en edes vaatisi, että hän omistaisi puolet asunnosta. Voisimme asua vuokrallakin. Mutta hän ei löydä ratkaisua.
Muuten tämä ei olisi vielä ongelma, mutta jotenkin olen alkanut ajatella, että mies ei todellisuudessa rakasta tai ole tosissaan. Ja tästå syystä omat tunteeni ovat viilenneet. Melkeinpä ajattelen, että jos en kelpaa jakamaan arkea, niin antaa olla. Eläköön likaisessa ja kirppiskamalla sisustetussa vuokrakaksiossaan yksin vielä eläkkeelläkin. Mies on ihan tavallinen mies, mutta kovasti kerskailee, että Tinderistä saisi kenet tahansa hyvien tulojensa vuoksi. Siitä sitten vaan valitsemaan.
Jotenkin epäjohdonmukaisuus ihmetyttää. Kun emme tapaa, mies istuu sohvalla illat tissuttelemassa ja valittaa kun on yksin tylsää. Hänellä ei ole paikkakunnalla kavereita ja poikakin käy ehkä kerran viikossa tai parissa muutaman tunnin kerrallaan. Silti se on parempi vaihtoehto kuin arki kanssani.
Tästä on puhuttu jo nyt niin moneen kertaan, että
minulle alkaa olla ihan sama vaikka mies lähtisi kävelemään. Takaisin ei kyllä sitten enää olisi, jos sieltä Tinderistä ei parempaa löydy.Pakko kysyä: mitä ihmettä tässä helmessä oikein näet?
Hyvä kysymys. Ehkä olen ajatellut, että kun en parempaakaan saa - tai siis sellaista suhdetta jota haluaisin - niin parempi tämäkin kuin ei mitään. Mutta kieltämättä on sellainen olo, että nyt alkaa riittää. Alkuun mies oli kiltti, nyt jotenkin herkkähipiäinen ja loukkaantuu ihan pienestäkin. Eli koko ajan saa varoa sanojaan.
Vierailija kirjoitti:
Seksisuhdehan tuo on. Kyllä 1,5 vuodessa tietää jo jokainen, onko tosissaan vai ei. Äläkä nyt vain usko tuohon "edellinen suhteeni oli niin raskas ja toivun siitä edelleen" -selitykseen.
Sinä ilmeisesti haluat vakiintuneen suhteen ja jakaa arjen kumppanin kanssa, mies ei halua sitä (ainakaan sinun kanssasi). Löydät kyllä itsellesi paremmin sopivan miehen vielä.
Miksi miehen pitäisi muuttaa?
Täysin vieraalle paikkakunnalle, jossa ei ole työpaikkakaan?
Jos olisin tiennyt miten vaikeaa toisen kanssa on asua niin en olisi koskaan muuttanut miehen kanssa yhteen. Sitä ennen suhteemme oli vaan yhtä suurta hauskaa ja rentoa juhlaa ja romantiikkaa riitti. Kaikki se muuttui yhteenmuuton myötä ja riitely kotitöistä sun muusta alkoi. No nyt asutaan ja VUOSIEN kompromissien ja etsimisten myötä vihdoin arki rullaa jotenkin mukavasti. Jotain viisasta lainatakseni "on tämäkin saatana työmää".
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin. Olen ollut noin vuoden suhteessa, vielä ei minullakaan olisi kiire yhteen. Ongelma on kuitenkin se, että jonain päivänä haluan asua yhdessä, ja alkaa näyttää siltä, ettei se toteudu tulevaisuudessa missään kohtaa. Alkuun puhui, että ”ei ihan heti yhteen”, sitten se olikin, ettei seuraavaan kolmeen vuoteen - (teko)syynä, että lukiota käyvän pojan, joka ei asu miehen luona, pitää voida vierailla hänen luonaan, ja se ei onnistu kuulemma, jos asumme yhdessä. Viimeisin veto oli, että ei hän ehkä senkään jälkeen voi muuttaa, koska ei saisi asuntolainaa. Hän kun asui 20 vuotta avioliitossa vaimonsa vanhempien asunnossa, niin 10 000 euron palkasta ei tullut laitettua mitään tulevaisuuden varalle sivuun. Noh, minulla on lähes velaton iso perheasunto, joten en edes vaatisi, että hän omistaisi puolet asunnosta. Voisimme asua vuokrallakin. Mutta hän ei löydä ratkaisua.
Muuten tämä ei olisi vielä ongelma, mutta jotenkin olen alkanut ajatella, että mies ei todellisuudessa rakasta tai ole tosissaan. Ja tästå syystä omat tunteeni ovat viilenneet. Melkeinpä ajattelen, että jos en kelpaa jakamaan arkea, niin antaa olla. Eläköön likaisessa ja kirppiskamalla sisustetussa vuokrakaksiossaan yksin vielä eläkkeelläkin. Mies on ihan tavallinen mies, mutta kovasti kerskailee, että Tinderistä saisi kenet tahansa hyvien tulojensa vuoksi. Siitä sitten vaan valitsemaan.
Jotenkin epäjohdonmukaisuus ihmetyttää. Kun emme tapaa, mies istuu sohvalla illat tissuttelemassa ja valittaa kun on yksin tylsää. Hänellä ei ole paikkakunnalla kavereita ja poikakin käy ehkä kerran viikossa tai parissa muutaman tunnin kerrallaan. Silti se on parempi vaihtoehto kuin arki kanssani.
Tästä on puhuttu jo nyt niin moneen kertaan, että
minulle alkaa olla ihan sama vaikka mies lähtisi kävelemään. Takaisin ei kyllä sitten enää olisi, jos sieltä Tinderistä ei parempaa löydy.
No niin, itse itsellesi jutellen päädyit ratkaisuun.
Se mies on lukenut tätä palstaa ja nimenomaan niitä juttuja, joissa naiset ilmoittavat yhteenmuuton jälkeen kantavansa miehen tavarat roskiin, koska ne ei sovi naisen kotiin.