Tunteellinen lapsi tunnekylmässä perheessä - tänne hauskat sattumukset!

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tässä on kyse tragikoomisuudesta.

Minulle laitettiin pikkutyttönä korvikset. Äiti pelotteli etukäteen että sattuu paljon, tehdään isolla neulalla. Jos yhtään itken, hän jättää minut sinne ja lähtee pois. No, 90-luvun lopussa korvikset laitettiin jo ampumalla, joten eipä se sattunut ja pääsin onneksi äidin mukana kotiin.

Tulimme äidin kanssa pilkkopimeässä pois urheilukentältä, jossa minulla oli harrastus. Kaaduin pimeässä ja löin pääni pahasti, puoli naamaa meni mustaksi myöhemmin. Maassa maatessani äiti tuli sihisemään korvaani kuin itse piru, että ääntäkään et s aatana päästä! Kaikki tuijottaa, hän ei rupea minun takia häpeämään!! Haukkui vielä tyhmäksi ja kömpelöksi, ja jättää minut siihen ja ajaa kotiin jos itken. Joku vieras nainen tuli kysymään miten kävi kun näytti pahalta. Minä hymyilin kyynelten poltellessa silmissä, ettei käynyt kuinkaan! Autossa kysyin viattomasti, eikö äiti koskaan satuttanut itseään lapsena. Ei kuulemma.

No, sitten päätin kerran repäistä ja sanoa, että olet äiti minulle tärkeä ihminen. Olin nähnyt, että muiden kotona halattiin ja puhuttiin toisille nätisti. Tän kirjoittaminen muuten sattuu eniten. Äiti sanoi kylmästi katse edelleen sanomalehdessä, että eipä meidän välillä taida sellaisia asioita olla.

Äiti sai itse itkeä, tuntea ja surra niin paljon kuin halusi. Me lapset, etenkään minä ainoana tyttärenä en kuitenkaan saanut.

Kun itse tulin äidiksi, oli kauheaa miten nuo mallit puski ulos. Mun täytyi pakottaa itseni halaamaan omaa tytärtä ja purra huulta, etten ala riehua hänelle jos hän satutti itsensä.

Tämä tarina ei ole totta. Koko tämä ketju yhtä soopaa jokaikinen mukahauska tarina. Lopettakaa valehteleminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tässä on kyse tragikoomisuudesta.

Minulle laitettiin pikkutyttönä korvikset. Äiti pelotteli etukäteen että sattuu paljon, tehdään isolla neulalla. Jos yhtään itken, hän jättää minut sinne ja lähtee pois. No, 90-luvun lopussa korvikset laitettiin jo ampumalla, joten eipä se sattunut ja pääsin onneksi äidin mukana kotiin.

Tulimme äidin kanssa pilkkopimeässä pois urheilukentältä, jossa minulla oli harrastus. Kaaduin pimeässä ja löin pääni pahasti, puoli naamaa meni mustaksi myöhemmin. Maassa maatessani äiti tuli sihisemään korvaani kuin itse piru, että ääntäkään et s aatana päästä! Kaikki tuijottaa, hän ei rupea minun takia häpeämään!! Haukkui vielä tyhmäksi ja kömpelöksi, ja jättää minut siihen ja ajaa kotiin jos itken. Joku vieras nainen tuli kysymään miten kävi kun näytti pahalta. Minä hymyilin kyynelten poltellessa silmissä, ettei käynyt kuinkaan! Autossa kysyin viattomasti, eikö äiti koskaan satuttanut itseään lapsena. Ei kuulemma.

No, sitten päätin kerran repäistä ja sanoa, että olet äiti minulle tärkeä ihminen. Olin nähnyt, että muiden kotona halattiin ja puhuttiin toisille nätisti. Tän kirjoittaminen muuten sattuu eniten. Äiti sanoi kylmästi katse edelleen sanomalehdessä, että eipä meidän välillä taida sellaisia asioita olla.

Äiti sai itse itkeä, tuntea ja surra niin paljon kuin halusi. Me lapset, etenkään minä ainoana tyttärenä en kuitenkaan saanut.

Kun itse tulin äidiksi, oli kauheaa miten nuo mallit puski ulos. Mun täytyi pakottaa itseni halaamaan omaa tytärtä ja purra huulta, etten ala riehua hänelle jos hän satutti itsensä.

Tämä tarina ei ole totta. Koko tämä ketju yhtä soopaa jokaikinen mukahauska tarina. Lopettakaa valehteleminen

Oho, moi äiti. Miten menee siellä tukiasunnossa, miltä tuntuu kun kukaan ei käy? Ps. syy ei ole korona.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti uhkaili myös itsarilla. Yhtenä iltana kertoi ottaneensa suuren määrän lääkkeitä, olin silloin teini-ikäinen. Soitin hädissäni hänelle ambulanssin ja hänet vietiin johon tarkkailuun. Tästä lähti suhteemme lopullinen alamäki, äiti tuli jossain vaiheessa kotiin ja mikä pyhä viha, raivo ja väkivalta minuun kohdistui. Olin tehnyt elämäni suurimman virheen soittamalla ambulanssin. Enkö ymmärrä, että nyt äidin pitää vaihtaa paikkakuntaa ja nimeä, ettei häntä tunnistettaisi. Minäkään en saanut itkeä koskaan, myös iloisuus oli kielletty ja vaimennettiin samantien.

Ulkopuolisille esitettiin rakastavaa äitiä tietenkin.

Mun äiti on samanlainen, hän sekoili kaikenlaista, mutta ei ikinä hyväksynyt apu tai hakenut sitä itse, hirveä viha päällä jos joutui väkisin ottamaan apua vastaan, ambulanssia ja poliisia ei meille edes saanut hänen määräyksestä soittaa, jotta naapurit ei tiedä miten meillä menee, sitä huutoa ja riehumista ei kyllä ole seinät peittänyt, naapurit ei ikinä uskaltaneet puuttua tilanteeseen, lastensuojelu vieraili usein, äiti pakotti koko perheen esittämään näillä käynneillä että kaikki on hyvin eikä apua tarvita.

Näissä tarinoissa ja lasten hädässä ei ole mitään hauskaa. Surullisia ja karmeita juttuja.