Yksinäinen teini

Meillä sama, tosin hän sen luontoinenkin että viihtyy itsekseen/perheen kanssa, mutta silti. Sosiaaliset tilanteet aiheuttaa myös jännitystä.

Täällä myös. Mistä kaveri?

Tän koronan takia vaikeampaa saada ihmissuhteita, nyt voi oikeasti huoletta antaa löytää seuraa pelejen ja somen kautta, pitää opettaa vaan turvalliset rajat tähän.

Täällä myös, jäänyt jotenkin ulkopuoliseksi. Useimmiten ei tunnu vaivaavan, mutta sitten välillä, ehkä muutenkin alakuloisena ollessaan saattaa sanoa, ettei kukaan halua olla kaveri. Hän ei ole jotenkin vain löytänyt niitä omia ihmisiä. Kaikenlaisia harrastuksia on kokeiltu, olen ihan kädestä pitäen auttanut tutustumisessa, kun oli pienempi.. alun jälkeen kaikki lässähtää. Ei jaksa pitää yllä ihmissuhteita ja nähdä vaivaa. On myös hyvin jyrkkä ja äkkipikainen. Toisaalta taas kovin empaattinen ja herkkä. Vierastaa sellaisia laumoja, joissa nuoriso kulkee. Olen kauhean huolestunut hänestä, koska vaikka nämä kaveriasiat ei ole päällimmäisenä olleet niin hänellä on selkeää ja pitkäaikaista mielialan laskua.

On hienoa, että edes jotkut vanhemmat välittävät. Sanoisin, että opettakaa sosiaalisia taitoja ja sosiaalisia tilanteita. Tehkää harjoituksia ja kyselkää mikä on mennyt pieleen aiemmin. Olkaa siihen asti lapsenne "kavereita" (vanhempia, mutta myös kavereita) siihen asti kun löytää ystäviä. Pääasia, että ette hylkää lastanne omaan yksinäisyytensä.

Ei tässä voi muuta kuin kannustaa. Meillä jo nuori aikuinen, joka hengailee vain kotinurkissa koska etäopiskelu.

Tää on iso haaste tällä hetkellä muutenkin. Kaikki on nyt korostetusti yksin ja yksinäisiä. On meille (yksinäisille) vanhemmille iso homma kannatella nuoremme tämän yli ja pitää yllä jonkinlaista toivoa. Myös siitä ystävien löytämisestä. En osaa neuvoa yhtään mutta toivotan teille ja meille voimia.

Mun nuori hakee seuraa tinderistä ulkomailta. Ei seurustelutarkoitusta, mutta juttelee muuten vaan.

Englannin kieli karttuu ainakin. Puheluja myös.

Me nuorten ja nuorten aikuisten vanhemmat voidaan nyt tehdä kuitenkin jotain. Pidetään suhdetta nuoriin yllä, jutellaan ja kuunnellaan. Tehdään yhdessä jotain kivoja asioita mitä nyt vaan voi. Mietitään yhdessä tulevaisuutta, pakkohan siellä jotain hyvää on olla.

Se yhteys toiseen ihmiseen on kuitenkin tärkeä, vaikka ei olekaan ikätovereita.

Joku tässä suositteli myös pelejä, siellä kyllä voi saada yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden kanssa.

Mun tyttö kaveeraa eniten niiden kanssa jotka on samassa harrastuksessa. Mutta on sanonut että haluaisi vaihtaa koulussa toiselle luokalle, koska siellä olisi enemmän kavereita. Ei viihdy kovin hyvin nykyisessä luokassa vaikka ei kuulemma kiusatakaan.

Vierailija kirjoitti:

On hienoa, että edes jotkut vanhemmat välittävät. Sanoisin, että opettakaa sosiaalisia taitoja ja sosiaalisia tilanteita. Tehkää harjoituksia ja kyselkää mikä on mennyt pieleen aiemmin. Olkaa siihen asti lapsenne "kavereita" (vanhempia, mutta myös kavereita) siihen asti kun löytää ystäviä. Pääasia, että ette hylkää lastanne omaan yksinäisyytensä.

Siis miten opetetaan teinille sosiaalisia taitoja ja tilanteita. Meidän lastamme on aikoinaan kuskattu erilaisiin harrastuksiin ja roikotettu mukana jos jonkinlaisissa koko perheen riennoissa, mutta koskaan ei ole oppinut sosiaalinen. Ja keneltä ja miten siis pitäisi kysyä, mikä on mennyt pieleen? Siltä teiniltäkö mennään ihan noin vain kysymään, mikä vika sinussa on, kun olet noin yksinäinen? 

Psykologi sanoi, että vanhemman on tärkeä ylläpitää toivoa. Sellaista asennetta, että kaikki menee lopulta ihan hyvin. Ja tietysti kuunnella. Välillä arjen melskeissä on vaikea huomata ajoissa merkkejä siitä, että nuori haluaa jutella. Ja silloin kun se hetki on niin pitäisi melkein kyetä pysähtymään siihen hetkeen kuuntelemaan. Minusta tuntuu, että nuoreni voi paremmin kun olen saanut hänet juttelemaan ja avautumaan. Olen jakanut omia kokemuksiani ja yrittänyt kertoa, että hän on hyvä juuri noin. Itsetunnon kannalta pidän tärkeänä antaa teinille hyvää palautetta herkästi ja järjestää hänelle joskus pieniä yllätyksiä tai muuten huomioida häntä. Yritän viestiä, että hän on tärkeä minulle. Joskus kuulin, että yksikin turvallinen aikuinen voi pelastaa lapsen. Tämä nyt lähti minulla vähän sivuraiteille, eli en oikein osaa vastata aloituksen kysymykseen. Aihe vain on ollut niin pinnalla täällä jo pitkään. -tuo joka vastasi nro 4

Onko teillä kotona tiukat rajat?

Onko meillä tiukat rajat? Ei erityisen minun mielestäni. Niitä ei ole tarvittu, koska nuori ei ole hölmöillyt. Koulun suhteen on jouduttu ottamaan kovemmat otteet, koska se lipsahti mahdottomaksi. -numero 4

Vierailija kirjoitti:

Täällä myjös, jäänyt jotenkin ulkopuoliseksi. Useimmiten ei tunnu vaivaavan, mutta sitten välillä, ehkä muutenkin alakuloisena ollessaan saattaa sanoa, ettei kukaan halua olla kaveri. Hän ei ole jotenkin vain löytänyt niitä omia ihmisiä. Kaikenlaisia harrastuksia on kokeiltu, olen ihan kädestä pitäen auttanut tutustumisessa, kun oli pienempi.. alun jälkeen kaikki lässähtää. Ei jaksa pitää yllä ihmissuhteita ja nähdä vaivaa. On myös hyvin jyrkkä ja äkkipikainen. Toisaalta taas kovin empaattinen ja herkkä. Vierastaa sellaisia laumoja, joissa nuoriso kulkee. Olen kauhean huolestunut hänestä, koska vaikka nämä kaveriasiat ei ole päällimmäisenä olleet niin hänellä on selkeää ja pitkäaikaista mielialan laskua.

Voi että, meillä on ihan sama keskimmäisen pojan kanssa. Kuin omaa tekstiäni olisin lukenut, kun kirjoitustasi luin! Todella paljon kannan myös tätä asiaa sisimmässäni. Tulisipa helpotusta jotenkin tähän, sekä teillä että meillä. Kaikilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On hienoa, että edes jotkut vanhemmat välittävät. Sanoisin, että opettakaa sosiaalisia taitoja ja sosiaalisia tilanteita. Tehkää harjoituksia ja kyselkää mikä on mennyt pieleen aiemmin. Olkaa siihen asti lapsenne "kavereita" (vanhempia, mutta myös kavereita) siihen asti kun löytää ystäviä. Pääasia, että ette hylkää lastanne omaan yksinäisyytensä.

Siis miten opetetaan teinille sosiaalisia taitoja ja tilanteita. Meidän lastamme on aikoinaan kuskattu erilaisiin harrastuksiin ja roikotettu mukana jos jonkinlaisissa koko perheen riennoissa, mutta koskaan ei ole oppinut sosiaalinen. Ja keneltä ja miten siis pitäisi kysyä, mikä on mennyt pieleen? Siltä teiniltäkö mennään ihan noin vain kysymään, mikä vika sinussa on, kun olet noin yksinäinen? 

Onko esimerkiksi ollut ujoutta muihin tutustumisessa, onko kysytty jotain harrastusten ulkopuolista asiaa, onko vastannut, onko kysellyt muiden harrastusten ulkopuolisista asioista. Onko vastavuoroinen, miksi tuntuu, että kaveruus ei pääse syntymään tai jatku jne. Vanhemmat voivat tosiaan opettaa lapsille sosiaalisia taitoja ja niitä voi harjoitella vaikka yhdessä kotona jos on tarvista. Vanhempi on pelikaveri A ja lapsi on pelikaveri C jos ei halua olla oma itsensä. Voi ottaa vaikka laput käyttöön, jossa on niitä näitä avauksia ja niihin vastauksia. Tehdä juttelua helpommaksi jos se on vaikeaa tai sitten työstää jotain muuta mikä nyt tuntuu hankalalta. Teiniltä voi tosiaan kysyä onko joku asia jännittävä, pelottava tai hankala ja sitten jos on, niin harjoitella niitä juttuja kotona. Pelit ja leikit avuksi. Kyllä moni aikuinenkin joutuu harjoittelemaan läsnäolemista, kuuntelemista jne.

Voi kun se olisikin niin helppoa. Vaan se ei ole.

[/quote]

Voi että, meillä on ihan sama keskimmäisen pojan kanssa. Kuin omaa tekstiäni olisin lukenut, kun kirjoitustasi luin! Todella paljon kannan myös tätä asiaa sisimmässäni. Tulisipa helpotusta jotenkin tähän, sekä teillä että meillä. Kaikilla.[/quote]

Minäkin kannan tätä asiaa sisimmässäni. Olen pahoillani, että teillä on vaikeaa, mutta tuntui tärkeältä tietää, että on muitakin. Ihan vähän itkin kun luin vastauksesi. Jaksamista toivon teillekin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On hienoa, että edes jotkut vanhemmat välittävät. Sanoisin, että opettakaa sosiaalisia taitoja ja sosiaalisia tilanteita. Tehkää harjoituksia ja kyselkää mikä on mennyt pieleen aiemmin. Olkaa siihen asti lapsenne "kavereita" (vanhempia, mutta myös kavereita) siihen asti kun löytää ystäviä. Pääasia, että ette hylkää lastanne omaan yksinäisyytensä.

Siis miten opetetaan teinille sosiaalisia taitoja ja tilanteita. Meidän lastamme on aikoinaan kuskattu erilaisiin harrastuksiin ja roikotettu mukana jos jonkinlaisissa koko perheen riennoissa, mutta koskaan ei ole oppinut sosiaalinen. Ja keneltä ja miten siis pitäisi kysyä, mikä on mennyt pieleen? Siltä teiniltäkö mennään ihan noin vain kysymään, mikä vika sinussa on, kun olet noin yksinäinen? 

No tämäpä juuri! Itseä oikein ärsyttää nuo ohjeet että opetelkaa sosiaalisuutta. Se on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Meillä kaksi lasta, toinen (teini-ikäinen jo) on aina ollut luonnostaan sosiaalinen, avoin ja rohkea. Ei sitä ole tarvinnut mitenkään edes opetella, lapsi on luonnostaan semmoinen. Sitten taas nuorempi on aina ollut itsekseen viihtyvä, vaikea saada kavereita. Nuorempikin tulossa kohta teini-ikään ja vähän jo kauhistuttaa, miten sitten pärjää. Hänellä selkeästi vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, menee helposti lukkoon. Harrastuksiin on kuskattu ym mutta ei se luonne siitä ole miksikään muuttunut.

Sama täällä. Olen yrittänyt 2-vuotiaasta lähtien tukea kaverisuhteita, muttei ne vieläkään luista. On introvertti, ujo ja kiusattu. Nyt ei oikein innosta perheen kanssa tekeminenkään, kohta täysi-ikäinen.