Yksin asuvat ja päivittäiset pienet keskustelut

Asun yksin ja juttelen (vieraiden) ihmisten kanssa live, joka paiva.

Kaupassa, taksikuskille, jos puhelinmyyja soittaa, niin ala jutella niin innokkaasti omia juttujani, niin ei taatusti soita uudelleen ;)

Joo, joskus oon miettiny samaa. Tulee aina tyhjään kotiin ja AINA jos haluat jotain jollekin jutella niin täytyy nähä se joku vaiva että voi jutella jollekin.

Asuin aiemmin kimppakämpässä ystävien kanssa, johon muutin suoraan kotoa. Eli tottu siihen, että oli melkein aina joku jonka kanssa pysty jakamaan kaikki arjen pienetkin asiat. Esim "hei ostin uutta teetä, saa nähä onko tää hyvää" tai "hitsi että tuli kiire tänä aamuna kun plaplaa" tyyppisiä pieniä keskusteluja.

Oon nyt asunut pari vuotta yksin ja introverttina rakastan yksin asumista tosi paljon, mutta kyllä silti jotain tollasia pieniä asioita kaipaa välillä.

Ymmärsin heti! Samaa olen itse monesti pohtinut, että mieleen tulee pitkin päivää kaikenlaisia pieniä asioita, joita olisi kiva sanoa ääneen jollekin. Esim luen jotain ja tekisi mieli ohessa kommentoida jotain mitä juolahti siitä mieleen, tai jokin pikku juttu mikä sattui vaikka töissä, tai jokin hauska muisto palautuu mieleen. Näitähän on monia.

Jossain vaiheessa näitä tuli eräälle läheiselle kaverille viesteillä kerrottua, mutta sitten tajusin, että hän ei kerro vastaavanlaisia merkityksettömiä juttuja mulle, joten tein omat päätelmät, että se on varmaan rasittavaa, että ite näitä viesteilen. No en nyt siis tietenkään monia kertoja päivässä viesteilly siihen tyylin kuten asioista puhuisi kasvokkain jonkun kanssa, mutta ehkä kerran päivässä tuli tällaisia höpöhöpö-viestejä laitettua.

Lopetin sitten lähes tulkoon kokonaan niitten viestien lähettelyn ja oon nyt sitte opetellu vaan olemaan hiljaa!

Ymmärrän hyvin, että kavereilla, joilla on puolisot, ei ole sinänsä enää tarvetta ja ehkä energiaakaan, kertoa enää ystäville näitä pikku juttuja, mutta ite sinkkuna huomaa just sellasta kaipaavan, että olisi tosiaan siinä kotona joku, jolle kommentoida mitä mieleen milloinkin juolahtelee :)

Kiva, että jollain muullakin on samanlaisia ajatuksia tästä aiheesta

Minulla on kirjekavereita, joiden kanssa olen jutellut puhelimessa. Whatsappissa jaetaan kuulumisia. Tai jaan jonkin hauskan koiravideon Youtubesta, musiikkia tai mietelauseita. Kuvia lenkiltä tms.

Vierailija kirjoitti:

Asun yksin ja juttelen (vieraiden) ihmisten kanssa live, joka paiva.

Kaupassa, taksikuskille, jos puhelinmyyja soittaa, niin ala jutella niin innokkaasti omia juttujani, niin ei taatusti soita uudelleen ;)

Hieno idea! Miten tätä ei joku aiemmin keksinyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asun yksin ja juttelen (vieraiden) ihmisten kanssa live, joka paiva.

Kaupassa, taksikuskille, jos puhelinmyyja soittaa, niin ala jutella niin innokkaasti omia juttujani, niin ei taatusti soita uudelleen ;)

Hieno idea! Miten tätä ei joku aiemmin keksinyt. 

Ei se nyt han uusi idea ole. Soittajien jekuttaminen on ihan hauska harrastus. Voit jutella niitä näitä ja saada ne joskus unohtamaan pitkäksi aikaa miksi soittivat. Tai voit yrittää iskeä soittajan. Jos sitten menee liian vakavaksi, niin toteat vaan että vitsi vitsi, hassuttelee välillä ajan kuluksi ja toivotat hyvää päivän jatkoa.

Mulle soitti yksi joku haastattelija uudemman kerran ja. naurettiin katketaksemme molemmat puhelimessa :D

Enkä minä tätä ole itse keksinyt, kuulin kettanuhde tekevän sitä ja päätin kerran kokeilla kun oli hyvä tilaisuus ja mukavan oloine soittaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asun yksin ja juttelen (vieraiden) ihmisten kanssa live, joka paiva.

Kaupassa, taksikuskille, jos puhelinmyyja soittaa, niin ala jutella niin innokkaasti omia juttujani, niin ei taatusti soita uudelleen ;)

Hieno idea! Miten tätä ei joku aiemmin keksinyt. 

Ei se nyt han uusi idea ole. Soittajien jekuttaminen on ihan hauska harrastus. Voit jutella niitä näitä ja saada ne joskus unohtamaan pitkäksi aikaa miksi soittivat. Tai voit yrittää iskeä soittajan. Jos sitten menee liian vakavaksi, niin toteat vaan että vitsi vitsi, hassuttelee välillä ajan kuluksi ja toivotat hyvää päivän jatkoa.

Mulle soitti yksi joku haastattelija uudemman kerran ja. naurettiin katketaksemme molemmat puhelimessa :D

Enkä minä tätä ole itse keksinyt, kuulin kettanuhde tekevän sitä ja päätin kerran kokeilla kun oli hyvä tilaisuus ja mukavan oloine soittaja.

Tämä random ihmisille juttelu ja soittelu ei nyt minusta liity tähän aiheeseen mitenkään.

Kyse on arjen pienistä asioista ja sen jakamisesta jonkun kanssa. Aloittajan tekstistä päätellen hän käy töissä ja hänellä on ihan ystäviäkin ympärillä, että kyse ei ole ihmissuhteiden tai sosiaalisuuden puuttumisesta.

Mä kirjoitan tänne tosi henkilökohtaisia asioita kun ei ole oikein ketään muuta kenelle jakaa ne :D En siis pidä palstaa minään peikkona jonne olisi kynnys julkaista juuri mitään :D

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin heti! Samaa olen itse monesti pohtinut, että mieleen tulee pitkin päivää kaikenlaisia pieniä asioita, joita olisi kiva sanoa ääneen jollekin. Esim luen jotain ja tekisi mieli ohessa kommentoida jotain mitä juolahti siitä mieleen, tai jokin pikku juttu mikä sattui vaikka töissä, tai jokin hauska muisto palautuu mieleen. Näitähän on monia.

Jossain vaiheessa näitä tuli eräälle läheiselle kaverille viesteillä kerrottua, mutta sitten tajusin, että hän ei kerro vastaavanlaisia merkityksettömiä juttuja mulle, joten tein omat päätelmät, että se on varmaan rasittavaa, että ite näitä viesteilen. No en nyt siis tietenkään monia kertoja päivässä viesteilly siihen tyylin kuten asioista puhuisi kasvokkain jonkun kanssa, mutta ehkä kerran päivässä tuli tällaisia höpöhöpö-viestejä laitettua.

Lopetin sitten lähes tulkoon kokonaan niitten viestien lähettelyn ja oon nyt sitte opetellu vaan olemaan hiljaa!

Ymmärrän hyvin, että kavereilla, joilla on puolisot, ei ole sinänsä enää tarvetta ja ehkä energiaakaan, kertoa enää ystäville näitä pikku juttuja, mutta ite sinkkuna huomaa just sellasta kaipaavan, että olisi tosiaan siinä kotona joku, jolle kommentoida mitä mieleen milloinkin juolahtelee :)

Kiva, että jollain muullakin on samanlaisia ajatuksia tästä aiheesta

Ihan samanlaisia ajatuksia minullakin! Ihan kuin oisin itse kirjoittanut. :D

Välillä olen saattanut vieläkin aloittaa viestin kirjoittamisen jollekin ja sit ajattelen, että ei oikeesti ketään kiinnosta tuo asia, ja kumitan viestin pois.

Siskojeni kanssa meillä on ryhmä johon kaikenlaista laitellaan ja joskus laitoin vähän tollasia turhiakin asioita. Jossain kohtaa huomasin että kukaan ei enää vastannut niihin. Tuntuuhan se vähän ikävälle, mutta ymmärrän kyllä, että heillä on oma elämä. Kaikilla on pieniä lapsia yms.

Kyllä he muuten viesteihini vastaa, mutta huomaan, että rajoitan aika paljon sitä mitä enää heille laitan. Laitan vain oikeasti tärkeistä asioista ja koitan kestää sen, että minun arki tai välttämättä edes töissä tapahtuvat isot muutokset ei vain kiinnosta ketään.

Minulla asuu yksi hyvä ystävä ulkomailla jonka kanssa ollaan päädytty käyttämään snäpchattia. Hänelle joskus tulee laitettua kaikkea turhaakin ja hän laittaa minulle. Se on hyvä kun sieltä kaikki katoaa eikä tallennu vastaaottajan puhelimeen mitenkään ellei hän itse halua. Muuten en käytä sitä ollenkaan, ainoastaan tämän ystävän kanssa.

Siitä olen kyllä iloinen, että hänen kanssaan saa edes välillä joitain pieniä arkijuttuja jakaa. Samalla kuulen hänestäkin jotain kun näkeminen on hankalaa.

Mä kerron meidän sisarusten wa-ryhmään kaikki tuollaiset, ja jotain työjuttuja saatan lipsauttaa välillä ihastuksellenikin 🤭

Ymmärsin. Mä hyödynnän somea tähän: tätä, redditiä ja jodelia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsin heti! Samaa olen itse monesti pohtinut, että mieleen tulee pitkin päivää kaikenlaisia pieniä asioita, joita olisi kiva sanoa ääneen jollekin. Esim luen jotain ja tekisi mieli ohessa kommentoida jotain mitä juolahti siitä mieleen, tai jokin pikku juttu mikä sattui vaikka töissä, tai jokin hauska muisto palautuu mieleen. Näitähän on monia.

Jossain vaiheessa näitä tuli eräälle läheiselle kaverille viesteillä kerrottua, mutta sitten tajusin, että hän ei kerro vastaavanlaisia merkityksettömiä juttuja mulle, joten tein omat päätelmät, että se on varmaan rasittavaa, että ite näitä viesteilen. No en nyt siis tietenkään monia kertoja päivässä viesteilly siihen tyylin kuten asioista puhuisi kasvokkain jonkun kanssa, mutta ehkä kerran päivässä tuli tällaisia höpöhöpö-viestejä laitettua.

Lopetin sitten lähes tulkoon kokonaan niitten viestien lähettelyn ja oon nyt sitte opetellu vaan olemaan hiljaa!

Ymmärrän hyvin, että kavereilla, joilla on puolisot, ei ole sinänsä enää tarvetta ja ehkä energiaakaan, kertoa enää ystäville näitä pikku juttuja, mutta ite sinkkuna huomaa just sellasta kaipaavan, että olisi tosiaan siinä kotona joku, jolle kommentoida mitä mieleen milloinkin juolahtelee :)

Kiva, että jollain muullakin on samanlaisia ajatuksia tästä aiheesta

Ihan samanlaisia ajatuksia minullakin! Ihan kuin oisin itse kirjoittanut. :D

Välillä olen saattanut vieläkin aloittaa viestin kirjoittamisen jollekin ja sit ajattelen, että ei oikeesti ketään kiinnosta tuo asia, ja kumitan viestin pois.

Siskojeni kanssa meillä on ryhmä johon kaikenlaista laitellaan ja joskus laitoin vähän tollasia turhiakin asioita. Jossain kohtaa huomasin että kukaan ei enää vastannut niihin. Tuntuuhan se vähän ikävälle, mutta ymmärrän kyllä, että heillä on oma elämä. Kaikilla on pieniä lapsia yms.

Kyllä he muuten viesteihini vastaa, mutta huomaan, että rajoitan aika paljon sitä mitä enää heille laitan. Laitan vain oikeasti tärkeistä asioista ja koitan kestää sen, että minun arki tai välttämättä edes töissä tapahtuvat isot muutokset ei vain kiinnosta ketään.

Minulla asuu yksi hyvä ystävä ulkomailla jonka kanssa ollaan päädytty käyttämään snäpchattia. Hänelle joskus tulee laitettua kaikkea turhaakin ja hän laittaa minulle. Se on hyvä kun sieltä kaikki katoaa eikä tallennu vastaaottajan puhelimeen mitenkään ellei hän itse halua. Muuten en käytä sitä ollenkaan, ainoastaan tämän ystävän kanssa.

Siitä olen kyllä iloinen, että hänen kanssaan saa edes välillä joitain pieniä arkijuttuja jakaa. Samalla kuulen hänestäkin jotain kun näkeminen on hankalaa.

Sama täällä! Sinkkukavereille saatan laittaakin sellaisia merkityksettömiä viestejä ku on vaan tarve edes joskus sanoa niitä pikkujuttujakin jollekki.

Mutta sitte parisuhteessa oleville ystäville (vaikka ne onkin just niitä mun kaikkein pitkäaikaisimpia ystäviä) laitan viestiä melkeinpä vain jos on jotain tähdellistä asiaa, ettei tuu toisilla sellasta ahdistunutta oloa, että taas tuo laittaa jotain tyhjänpäiväistä ja pitäis olla vastaamassa. Ehkä tää on vaan mun päässä, mut jotenki tulee vaan sellainen tunne väistämättä, jos ei vastaavanlaisia viestejä ite saa näiltä ystäviltä.

Eli summasummarum.. täytyy vaan hyväksyä, ettei ole ketään, jonka kans höpötellä arkisia asioita

Nyt korona-aikana tämä mun mielestä vielä korostuu erityisesti. Kotona ei ole ketään, mutta sitten ystäviäkin näkee harvakselleen, joten sitä on tosi yksin ajatuksineen.

Vierailija kirjoitti:

Nyt korona-aikana tämä mun mielestä vielä korostuu erityisesti. Kotona ei ole ketään, mutta sitten ystäviäkin näkee harvakselleen, joten sitä on tosi yksin ajatuksineen.

Niin korostuu..

Juttelen kissalle (no juu, puhun siis itsekseni tosi paljon!). Ei haittaa, vaikka ei vastaa. Todella laajempaa kommunikaatiota sitten kaupan kassalla, se lähes ainoa kontakti viikottain. Tai taksinkuljettajalle, joskus suorastaan höpisen taukoamatta.............. On noloa, tiedän. ;)

No...kissa on ainakin ystävällinen kuuntelija :D

En ole töissä, en edes etätöissä. Ystävää (huom. yksikkö) ei ole. Asun yksin, ei parisuhdetta. Vanhemmat kuolleet, sisarukset naimisissa ja etäisiä, kiireisiä lapsiarjessaa. Kenes kanssa minä kommunikoin?

Mä oon myös sinkku ja työtön, ja yksinäistä on. Juttelen päivittäin tavaroille, esim kattila sai eilen kuulla täyslaidallisen kun tein ruokaa.😁 Mun elämässä ei tapahdu oikeastaan mitään, enkä viitsi kertoa kavereille jostain suihkussakäynnistä, jonka aikana kolautin varpaani pahasti tai näkemästäni mainoksesta, joka toi hauskan muiston mieleen. Kerron näitä juttuja sitten esineilleni.

Mä alan jo toivoa, että sairastun ja PÄÄSEN sairaalaan. Siellä joku käy tsekkaamassa kuntoni monta kertaa päivässä. Joku saattaa jopa puhua minulle. 🤸

Vierailija kirjoitti:

En ole töissä, en edes etätöissä. Ystävää (huom. yksikkö) ei ole. Asun yksin, ei parisuhdetta. Vanhemmat kuolleet, sisarukset naimisissa ja etäisiä, kiireisiä lapsiarjessaa. Kenes kanssa minä kommunikoin?

Tuntuu tosi kurjalta että tollasia tilanteita on ihmisillä.

Tulee omasta pikkujuttukeskustelun puutteesta ihan pieni murhe.

Minullakin on siis joskus tarve höpistä ihan vaan joutavia. Voin sentään töissä välillä höpistä työkavereille. Mutta kotona ei kyl oo ku seinät kuuntelemassa.