Lapsen arkuus ajaa epätoivon partaalle, apua/vinkkejä?

Vierailija kirjoitti:

Anna sille aikaa, hyvänen aika, se on pieni vielä! 6v,! Jos liikaa tuputat ujole ihmiselle, aiheutat vahinkoa! Luin ensin että 2004 syntynyt, silloin voisi vähän patistaa.

Oma lapseni oli tuollainen myös, 2004 syntynyt. Lastenlääkäri ehdotti 5v psykologia ujouden takia. Sanoin että ujous on ominaisuus eikä mikään vika. Hän saa olla ujo.

Vähitellen lapsi rohkaistui itse, omaehtoisesti, pikku hiljaa, hyvien kokemusten myötä. Kun halu tehdä jotakin alkoi olla suurempi kuin siihen liittyvä sosiaalinen jännitys.

Aika hurjaa, että pienen lapsen ujoudestakin yritetään nykyään tehdä sairaus. Sehän on ihan normaalia ja kuuluu tuohon ikään. Ihan tavallisia aikuisia tuollaisista lapsista on aina kasvanut.

Ota lapsen oma temperamentti huomioon siinä, minkälaiseen toimintaan häntä viet. Herkät lapset saattavat uupua helposti (isommissa) ryhmissä. Lapsen pitäisi saada valita harrastuksensa itse. Toki liikuntaharrastus on hyvä, mutta sitä voi harrastaa muuallakin kuin ryhmissä. Onko lapsella kavereita? Voisi olla hyväksi että pääsee samaan kouluun jonkun ennestään tutun kaverin kanssa.

Minä olin lapsena myös vieraiden seurassa hyvin ujo, arka ja hiljainen.

Sain kuulla jatkuvasti kuinka minun pitäisi olla reippaampi, rohkeampi, uskaltaa enemmän ja olla niinkuin muut. Erityisesti opettajat hokivat tätä koulussa.

Se romahdutti itsetuntoni ja olin jo ensimmäisellä luokalla koulussa siinä käsityksessä että minussa on vikaa enkä kelpaa.

Luulin parikymppiseksi asti tosissani että olen huonompi ihminen kuin muut ja etten edes ansaitse mitään hyvää elämässäni.

Sairastuin masennukseen ja vasta reilusti yli kolmekymppisenä ymmärsin että olen introvertti sekä erityisherkkä.

Minussa ei koskaan ollut mitään vikaa mutta aikuisten sekä myös lasten painostus ja puheet siitä että minun pitäisi aina olla jotain enemmän,” reipastu, puhu jotain, miksi et mene muiden mukaan, mikä sinua vaivaa jne. saivat minut pitkään uskomaan että olen viallinen.

Koulussa minua syrjittiin kuin myös työelämässä ja lopulta sairastuin myös fyysisesti ja paloin loppuun. En vain sovi siihen ”ihannemuottiin” joka on extrovertti ja puhelias/sosiaalinen ihminen.

Elämäni mahtuu myös onneksi hyviä ja ihania ihmisiä, oikeita ystäviä. Muuten en jaksaisikaan.

Rakasta lastasi sellaisena kuin hän on. Älä ikinä sano että hänessä olisi jotain vialla! Älä painosta, se on todella ahdistavaa. Ehkä hän on introvertti, kaikille ryhmäaktiviteetit eivät sovi. Lapsesi on ainutlaatuinen ja ihana omana itsenään. Muista kertoa se hänelle.

Minun lapseni harrastaa balettia, minun jääkiekkoa, meidän poika se on jalkapallossa niin hyvä, ai taas on tytön joukkueluistelutreenit! Meidän koko perheen harrastus!!! Siinä ne viikonloput menee! Maksaahan se kauheasti, mutta... Täytyyhän sitä lapsiin satsata. Oppivat niin hyviä työelämätaitoja siellä, poikakin on jo kapteeni! Ja tyttö cheerleading-joukkueessa paras nousija! Me vanhemmat siellä laidalla kannustetaan! Aina ei huvittaisi lähteä, mutta kyllä se sitten palkitsee kun jaksaa vaan lähteä!

Tunnistatko AP omia toiveitasi tuosta?

Mun lapseni on syntynyt 2004. Oli lapsena erittäin hiljainen ja arka. Joitakin ihmisiä se häiritsi, mutta se oli heidän ongelmansa.

Nyt on reipas lukiolainen, hommasi itse tettinsä, aina pärjännyt ja ollut sosiaalinen.

Ei hän edelleenkään räpätäti ole, mutta niitä on maailmassa muuten.

Lapsi pitää hyväksyä sellaisena kuin hän on!

Eihän ne ryhmäharrastukset ole pakollisia. Ja jos lapsi kuitenkin osaa toimia esim. eskariryhmässä eikä siellä vetäydy yksikseen niin miksi lapsi pitää pakottaa ryhmäharrastuksiin. Voitte opettaa itse esim. uimaan, hiihtämään ja luistelemaan, ei siihen mitään erityistä koulua tarvita. Jos lapsi itse haluaa ja pyytää päästä ryhmäharrastukseen, sitten alatte miettimään miten autatte lasta niissä tilanteissa. Ehkä joku pikkuporukassa toimiva harrastus olisi ensi parempi.

Omat vanhemmat yritti koko lapsuuteni patistaa minua olemaan reippaampi, rohkeampi ja puheliaampi. Menin sitten kaikkiin uusiin tilanteisiin sillä mielellä, että olen se viallinen ujo ja minun pitäisi yrittää olla jotain muuta. Yritä siinä sitten pelokkaana ja epävarmana olla reipas. Aiheuttivat minulle sosiaalisten tilanteiden pelon josta kärsin edelleen aikuisena.

Ujous ei ole vika.

Älä ainakaan pakota. Mun nuorempi oli tuollainen, ja mistään harrastuksesta ei tullut mitään, kunnes 6-7 - vuotiaana tapahtui käänne. Edelleenkin jännittää ja välillä meinaa juurikin jäätyä, mutta on nyt itsekin huomannut, että kaikesta selviää. Toki se vaatii ne ensimmäiset kerrat, että uskaltaa, ja muutenkin välillä vielä rohkaisua.

Älkää pakottako. Minä olin tuollainen lapsi. Nykyisin vanhana tätinä olen kuulemma mukava ja sosiaalinen - pärjään kaikkien kanssa ja uskallan mitä vain. Mutta olen myös introvertti, eli tarvitsen omaa aikaa jolloin voin palautua "jännittävistä tilanteista".

Etsi harrastuksia, joissa hän voi nauttia ja loistaa ilman tuollaisia paineita. Tai jos tuttujen kaverien kanssa on helpompaa niin löytyisikö 1-3 kaveria, joiden kanssa ensin harjoitella tai innostua ja sitten mennä mukaan? Itselle oli helppoa mennä urheilemaan ja olla isossa porukassa, koska minulla oli tuttu kaveri mukana.

Lapseni oli hieman tuollainen. Vein pariin kerhoon 6 - 7-v. eikä viihtynyt. Sovittiin, ettei ole 'pakko' olla mitään ryhmäharrastusta. Hän opetteli mielellään kotona 5-v. kaikenlaista, josta myöhemmin tuli ammatti. Rakastaa työtään ja siihen liittyviä harrastuksia, toki yksin kotonaan. Sosiaalisin hän taisi olla armeija-aikaan. ;) Eivät kaikki ole samanlaisia. Meillä kulkee näemmä suvussa jonkinlainen introverttiysgeeni. Anna lapsen olla, kannusta muuhun kivaan ja rakasta!

Mun saman ikäinen tyttö oli myös pienenä todella arka ja ujo. Vaikka kävimme 6kk ikäisestä asti harrastuksissa. Oli vauvauinti, muskari, vauvatanssi ja perhekerhot. Välillä vanhemmat käytti, välillä isovanhemmat. Yllättävää kyllä isovanhempien kanssa alkoi rohkaistua, kun ei ollutkaan äitiä paikalla kenessä roikkua samalla tavalla. Pienin askelin 4v tyttö alkoi rohkaistua ja nyt on jo tosi reipas.

Auttaisiko, jos kokeilisitte jotain niin että joku muu kuin äiti käyttäisi?

Miksi noihin PITÄÄ mennä?

Taivas varjele, tulee mieleen oma lapsuus, kun minut työnnettiin puoliväkisin ryhmäjuttuihin. Olin ujo ja viihdyin yksin (ja kaverin kanssa, silloin harvoin kun sellainen oli). Ymmärrän kyllä miksi äiti toimi siten kuin toimi; asuimme maalla etäällä muista, ja hän yritti sosiaalistaa minua edes vähän.

Muistan sen loputtoman vieraiden ihmettelyn siitä, kun olin niin "ujo ja hiljainen". Se oli oikein mantra jota hoettiin. Ja verrattiin muihin, jotka olivat oikeanlaisia. Siitä jäi tunne että olen se vääränlainen, joka ei saa olla sellainen kuin on. Olisin kaivannut, että edes joku olisi sanonut että kelpaan itsenäni, ei ole pakko muuttua muiden kaltaiseksi. Etenkin vanhemmilta tietysti olisin tuota kaivannut.

Myöhemmin olen joutunut olemaan esillä senkin edestä. Rohkeus kasvoi, kun halusi lopulta kokeilla uutta ja murtaa omia rajojaan. Edelleen olen ujo ja pelon voittaminen on vaikeaa, mutta kun sen tekee omasta halustaan, pelon kanssa selviää paljon vähemmällä ahdistuksella.

Vierailija kirjoitti:

Mun saman ikäinen tyttö oli myös pienenä todella arka ja ujo. Vaikka kävimme 6kk ikäisestä asti harrastuksissa. Oli vauvauinti, muskari, vauvatanssi ja perhekerhot. Välillä vanhemmat käytti, välillä isovanhemmat. Yllättävää kyllä isovanhempien kanssa alkoi rohkaistua, kun ei ollutkaan äitiä paikalla kenessä roikkua samalla tavalla. Pienin askelin 4v tyttö alkoi rohkaistua ja nyt on jo tosi reipas.

Auttaisiko, jos kokeilisitte jotain niin että joku muu kuin äiti käyttäisi?

Alapeukut lienee siitä, että kuvitellaan että ollaan pakotettu lasta harrastuksiin. Meillä siis tyttö itse halusi harrastaa, mutta jäätyi tilanteissa. Tietystikään ei pidä pakottaa, jos lasta ei lähtökohtaisesti harrasteet tai sosiaaliset tilanteet kiinnosta. Itse olin ujo lapsi ja minua ei pakotettu mihinkään. Kärsin siitä pitkään vielä nuorena aikuisenakin. Työelämä karaisi ja osaan esiintyä ja olen rohkea. En halua omalle tytölle samaa arkaa lapsuutta ja nuoruutta, koska hän kuitenkin on itse halunnut osallistua ja näen miten itsetunto on vahvistunut, kun on uskaltanut mennä mukaan. Tämä ei ole kaikkien tarina. Älkää siis verratko lapsiin, jotka haluavat itse eristäytyä. Pakottamista en kannata itsekään, jos näkee että toinen selvästi kärsii.