Lapsen arkuus ajaa epätoivon partaalle, apua/vinkkejä?

Ei pidä pakottaa. Jokainen on erilainen. Hän ei kaipaa yhteisryhmäjuttuja. Hyväksy se.

Miksi sinulle in tärkeää moinen?

Älkää pakottako häntä mihinkään ryhmäharrastuksiin. Kyllä päiväkoti ja koulu riittävät päivittäiseksi ihmisannokseksi. Antakaa hänen puuhailla, mitä itse tykkää.

Anna sille aikaa, hyvänen aika, se on pieni vielä! 6v,! Jos liikaa tuputat ujole ihmiselle, aiheutat vahinkoa! Luin ensin että 2004 syntynyt, silloin voisi vähän patistaa.

Oma lapseni oli tuollainen myös, 2004 syntynyt. Lastenlääkäri ehdotti 5v psykologia ujouden takia. Sanoin että ujous on ominaisuus eikä mikään vika. Hän saa olla ujo.

Vähitellen lapsi rohkaistui itse, omaehtoisesti, pikku hiljaa, hyvien kokemusten myötä. Kun halu tehdä jotakin alkoi olla suurempi kuin siihen liittyvä sosiaalinen jännitys.

Miksi et anna lapsen olla oma itsensä? Monesti rohkeus kasvaa pikku hiljaa iän mukana, ei kuitenkaan pakottamalla. Toivottavasti et ole antanut lapsen huomata turhautumistasi.

Jatkaa vaan samanlaista kehumista ja kannustamista ja antaa aikaa..

Älä yritä mitään, lapsi aistii sen jos painostat ja turhaudut..

Jos lapsi ei itse pyydä mennä ryhmäharrastukseen, niin anna olla. Kuten jo mainittu, päiväkoti ja koulu riittää. Eri asia sitten, jos lapsi itse kovasti haluaisi harrastaa, mutta pelko vie voiton. Siinä tapauksessa voisi kokeilla jotain sellaista kerhoa, missä saa olla vanhemman kanssa. Itse olin lapsena heppakerhossa ja ekan vuoden isäni oli mukana. Nyt olen jo aikuinen (22 v.) ja pärjään elämässä ihan ok ujoudesta huolimatta. Se on pysyvä ominaisuus, mutta sen kanssa oppii yleensä elämään iän myötä.

Onkohan kodin ilmapiiri tai asenne häntä kohtaan ollut kireähkö näiden kokeiluiden jälkeen? Mulla oli lapsuudessa täsmälleen sama vaiva ja loputon mun kykyjen väheksyminen, vaikkei sitä suoraan sanottukaan, aiheutti mulle anoreksian ja ahdistuneisuushäiriön. Antaisin Ap:lle sellaisen neuvon, että älä painosta sun lasta.

Joo, älä missään nimessä pakota tai anna ymmärtää, että lapsesi olisi jotenkin viallinen.

Olin itse samanlainen lapsena. Mua yritettiin myös "reipastaa" väkisin, ja luultavasti siitä aiheutui minulle hirveä sosiaalisten tilanteiden pelko (tai ainakaan se ei helpottanut sitä), esiintymisjännitys ja paniikkihäiriö, joka vaivaa itseäni vielä näin nelikymppisenäkin.

Jotkut on ujoja, haluaa tarkkailla turvasta. Ja sen pitäisi olla ihan ok.

Aiheutat tuolla käytökselläsi lapsellesi vakavan kelpaamattomuuden ja huonommuuden tunteen! Lisäksi sosiaalisten tunteiden pelon.

Muistan tuossa iässä, asuimme maalla ja ennen kouluikää minulla oli vain muutama kaveri kota tapasin harvakseltaan. Kun joskus harvoin mentiin kylään jossa oli minulle vieraita lapsia, äiti muitta mutkitta tyrkkäsi minut lastenhuoneeseen: "meeppä sinne muidenkin kanssa leikkimään". Se oli hirveää! Muistan sen kauhun ja häpeän. Itse hän halusi juoruta rauhassa, ilman että kuuntelen vieressä.

Älykkäät ja herkät lapset ovat usein parhaimmillaan pienemmissä ryhmissä. Isot ryhmät uuvuttavat. Herkkyys on luonteenpiirre, jota et voi lapsesta poistaa, paras arvostaa ja hyväksyä sellaisenaan että lapsi saa terveen itsetunnon. Ja puolustaa, jos joutuu kohtaamaan kiusaamista.

Siinä vaiheessa, kun ujous haittaa normaalia elämää, on syytä hankkia apua lapselle. Itse ei pidä ryhtyä puoskaroimaan. Liiallinen arkuus voi tehdä elämästä todella vaikeaa.

Anna lapsen olla oma itsensä. Älä missään nimessä tuupi väkisin harrastuksiin, jos hän ei halua. Älä vaadi noin pieneltä liikaa. Kyse on lapsen temperamentista, joka pysyy samana läpi elämän. Hän oppii elämään oman temperamenttinsa kanssa, kun kokee itsensä hyväksytyksi juuri sellaisena, kun hän on. Jos häneltä odotetaan reippautta ja rohkeutta kaikissa tilanteissa, hän saattaa kokea epäonnistuneensa ja itsensä huonoksi / vääränlaiseksi. Ei hän tahallaan ole ujo eikä ujoudessa ole mitään väärää.

Oma lapseni on hyvin saman kaltainen - tai oli. Nyt hän on rohkea ja aktiivinen 16-vuotias.

Miksi pitää mennä ryhmäharrastukseen? Yksinkin voi harrastaa vaikka mitä.

Ei saa väkisin tuputtaa, se lisää lapselle ahdistusta. Ei lapsi kaipaa keinotekoista tekemistä, se voi olla luonnollisesti tulevaa. Vika on aikuisissa, eli omaa ajattelua muutetaan aikuisten päässä. Et maininnut lapsen ikää onko pieni vai iso. On ihan normaalia lapsille olla ujo tai epäröi – aikuinen on päättänyt hänen puolestaan jotain mitä hän ei halua. Jotkut lapset vihaavat ryhmäharrastuksia ja tykkäävät harrastaa ulkona, itsekseen, tuttujen kanssa tai kotona. Sen voi hyväksyä. On eri ihmistyyppejä ja myös joillakin suomalaisilla on tyypillisesti varovainen tapa tutustua asioihin sekä ihmisiin, se säästää paljolta jos joku siellä menee pieleen. Koulussa on ihan tarpeeksi kaikkea (isona) ja kotona tekemistä, uusia kavereita voi löytää myös toisella tavalla. Lapsuudesta muistuu mieleen, että osa lapsista oli ilkeitä, osa ok, eri tasolla älyllisesti eli hyvin lapsellisia tai ei kirkas tajunta vielä kehittynyt, baletin opettaja taas oli hyvin narsistinen – lapsi huomaa jos joku on vialla. 

Minä en voi ymmärtää tuollaisia vanhempia, jotka väkisin pakottavat lapsensa siihen muottiin, mitä he itse ovat tai mistä he itse nauttivat. Hyvät ihmiset, tutustukaa niihin lapsiinne ja kohdatkaa ne sellaisina persoonina kuin he ovat! Lapset eivät ole teidän persoonienne ja egojenne jatkeita, vaan teistä erillisiä ihmisiä ihan omana persoonanaan ja omina luonteenpiirteinään ja temperamentteinään. Kuusivuotiaalle yritetään väkisin baletti-, hiihto- ja luistelukouluja?!? Ja vielä ainoa lapsi, miten vaikeaa on ottaa ja mennä lapsen kanssa yhdessä opettelemaan hiihtoa ja luistelua? Netistä löytyy vaikka kuinka paljon videoita, miten opettaa lasta luistelemaan tai hiihtämään. Ei kaikkeen tarvita harasteryhmää, varsinkin jos lapsi silmin nähden "menee pois tolaltaan". Minkälaisia hirviövanhempia oikein olette? No, ehkä nyt ei ihan hirviövanhempia, mutta todella ajattelemattomia ja lapsen tarpeet huomiotta jättäviä kyllä.

Annat sen olla ja rakastat.

Itse olin ujo, äitiin ripustautuva itkupilli ja panikoiva lapsi. Nyt olen peloton keski-ikäinen, joka ei ikinä tarvitse rohkaisuryyppyä sosiaalisten tilanteiden hoitamiseen. :D Suuri muutos tapahtui teini-iän kynnyksellä. Onneksi ei pakotettu mihinkään harrastuksiin, vaan sain lapsena leikkiä ja lukea itsekseni.

Minä en suostunut puhumaan kellekkään perheen ulkopuoliselle alle 6v iässä. Elin maatilalla isossa perheessä. Onneksi minun hiljaisuudesta ei tehty sen isompaa numeroa. Minulle oli jotenkin itsestään selvää että koulussa minun pitäisi puhua opettajille ym. Vieläkään en tykkää olla huomion keskipisteenä isossa joukossa mutta minua pidetään puheliaasta ihmisenä ja selviän normaaleista sosiaalisista tilanteista vaikka en niihin erityisemmin hakeudukaan. Elän ihan normaalia elämää onnellisena.

Älkää pakottako lasta aisoihin joihin hän ei ole valmis. Toki jos lapsi itse haluaisi johonkin harrastukseen mutta ei sitten uskalla niin voi nätisti ja rauhallisesti kysyä mikä siellä pelottaa jne. Ja sitten jutella siitä minkä lapsi sanoo syyksi.

Kannattaa myös huomioida miten itse puhuu sosiaalisista tilanteista. Jos vaikka näkee jonkun kävelevän päin punaisia valoja niin sanooko lapsen kuullen että tuo on tyhmä ihminen ym vai toteaakin että tuo ihminen ei tainnut huomata että valo oli punainen. Eli oppiiko lapsi että virheet ovat kauhean pelottava asia vai onko ne vaan osa normaalia elämää ja virheitä sattuu kaikille joskus.