Lue keskustelun säännöt.
Ovatko alkoholistien lapset kuitenkin lopulta elämässä aika hyvin pärjääviä?
02.02.2021 |
En tarkoita vähätellä alkoholistivanhemman aiheuttamaa traumaa, mutta tällainen kuva minulle on syntynyt. Hämmästyttävän moni alkoholistiperheestä tuleva on kuitenkin todella taitava selviytyjä. Ihan kuin alkoholistivanhemman kanssa kasvaminen korostaisi lapsessa tietynlaisia, usein työssä ja ihmissuhteissa positiiviseksi katsottuja piirteitä, kuten vastuunottamista, sosiaalinen joustavuutta, suorittajamentaliteettia sekä tietynlaista "menevyyttä". Oletan, että kun ei ole rajojen asettamiseen kyvykästä vanhempaan, niin lapsi joutuu/saa ihan eri tavalla itse määräämään rajoistaan, joka kehittää itsenäisyyttä ja toisaalta ei kahlitse liikaa murrosiässä.
Itselläni on vuorostaan ylisuojeleva kasvatus ja ongelmat tuntuvat olevan ihan eri planteetalta. Olin eräässä vertaistukitoiminnassa ja alkoholistin lapsi oli siellä ehdottomasti meistä se pärjäävämpi, vaikka itse olen se jolla on ollut "hyvä" kasvatus.
Kommentit (44)
Ulkoisesti voi mennä hyvin ja papereilla,mutta tahtoo aina olla pään sisällä melkoista taistelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunsin samasta alkoholistiperheestä 4 lasta. Kolmella meni aikuisena aika hyvin ainakin päältä, on töitä, parisuhdetta ja lapsia. Yksi kuoli huumeisiin jo 19v,joten hän ei täällä enää ole näkymässä huonostivoinnillaan ja pärjäämättömyydellään.
Vierailija kirjoitti:
Mun molemmat vanhemmat oli/on alkoholisteja ja lapsuus oli tosi levoton. Pärjään elämässäni aika hyvin eli kouluttautunut, töissä ja pitkässä, onnellisessa parisuhteessa, mutta kyllä sisällä on aina sellainen jännitys, ja toisten negatiiviset tunteet saa mut aina ihan suhteettoman ahdistuneeksi.
Paljon pelasti varmaan se, että vaikka vanhemmat ei osannut luoda mulle turvallista lapsuutta, ne sai mut kuitenkin tuntemaan itseni rakastetuksi, enkä koskaan kokenut niiden ongelmien jotenkin johtuvan musta.
Aika mielenkiintoista.
Mun molemmat vanhemmat oli/on alkoholisteja ja lapsuus oli tosi levoton. Pärjään elämässäni aika hyvin eli kouluttautunut, töissä ja pitkässä, onnellisessa parisuhteessa, mutta kyllä sisällä on aina sellainen jännitys, ja toisten negatiiviset tunteet saa mut aina ihan suhteettoman ahdistuneeksi.
Paljon pelasti varmaan se, että vaikka vanhemmat ei osannut luoda mulle turvallista lapsuutta, ne sai mut kuitenkin tuntemaan itseni rakastetuksi, enkä koskaan kokenut niiden ongelmien jotenkin johtuvan musta.