Miksi 6-kymppinen äitini sanoo kaikkeen kivaan(kin) aina ensiksi ”ei”?

Sitten kyllä harkittuaan asiaa tai jos jaksetaan suostutella, usein kääntää kelkkansa ja ihan tykkää ja viihtyy niissä ehdotetuissa jutuissa. Äiti on eläkkeellä ja pakollisia menoja vähän. Nämä esimerkit on ajalta ennen koronaa, voitte arvata että nyt ei sitten suostuta edes ikkunasta juttelemaan...

Esimerkkejä:
- ”Lähde kanssani kävelylle” - ”Ei. Tänään pitää pestä hiukset” (Öö siis ei kai siihen koko päivää mene, kumpaankaan?)
- ”Täti pyysi meitä kahville, voisin tulla hakemaan sinut autolla” - ”No eihän sinne nyt voi mennä vanhaa ihmistä rasittamaan” (Mutta entä jos se vanha ihminen itse tietää että haluaa nähdä ihmisiä ja on pyytänyt meitä? Millä perusteilla sinä tiedät paremmin?)
- ”Mulla olisi teatteriliput, lähde mukaan” - ”Ei, kun sitten pitäisi putsata tuo auto lumesta” (Hmm, siihen talviautoiluun kuuluvaan toimenpiteeseen menee tosiaan se 5 min, ihan samoin kuin käydessäsi kaupassa ym)
- ”Ostetaanko mökille jotain hyvää ruokaa, minä voisin tehdä yhden uuden reseptin mukaan, oli hyvää...” - ”Ei, siellä on kyllä tölkkihernekeittoa”. (Rahastakaan tämä ei ole kiinni, en vaan tajua, miksi pitää kärvistellä...)
- Lapsi voisi ottaa instrumenttinsa mukaan ja soittaa jotain” - ”Ei kai sitä nyt kannata tänne raahata” (ja kun sitten raahataan ja lapsi soittaa, äiti itkee liikutuksesta ja kiittelee vuolaasti)
Jne jne.

Tosi raskasta koettaa ehdottaa ja järjestää mitään kivaa, kun aina tulee se ”ei”. Mikä tuossa käyttäytymistavassa voisi olla taustalla?