Mitä tehdä? Minun uupumukselle ei ole yhtään tilaa meidän parisuhteessa

Ap nostaa, jos joku osaisi kommentoida.

Laittaisin ehdoksi että ero tai alkaa hoitaa masennustaan

Miten niin pieni syy? Tuollainenhan vaikuttaa hirveästi teidän kodin ilmapiiriin, teidän suhteeseen, lapseen, sinun jaksamiseen...

Kokeile kirjoittaa sille kirje. Jonkun saattaa olla helpompi ottaa vastaa hankalaa tietoa, jos sen voi tehdä yksin huoneessa ilman, että toinen on siinä läsnä.

Kerro, miten väsynyt olet etkä enää tiedä, mitä tehdä. Kerro, että olennaista ei ole kilpailu siitä, kummalla on vaikeampaa vaan se, miten selviätte tästä tilanteesta. Kukin väsyy mistä väsyy, mutta se väsyminen on todellista.

Sitten kun on lukenut, niin ota parin päivän päästä asia esille.

Meillä menee niin, että kysyn mieheltä etukäteen, milloin lähiaikana sopisi ns perhekeskustelu ja sitten sovittuna aikana kerron, mikä mättää ja kysyn, että mitä mieltä hän on että mitä pitäisi tehdä. Ja teen sleväsi että vastaus ei voi olla se, että lakkaan olemassa kettuuntunut siihen johonkin ontelmaan.

Voi miten kurjaa. En ehkä osaa kommentoida mitään hyödyllistä, kun mies ei terapiaankaan suostu.

Oletko tehnyt selväksi miltä sinusta tuntuu, voisit tehdä sen esimerkiksi näyttämällä tämän juuri kirjoittamasi tekstin?

Eli ymmärtääkö mies, että olet tilanteesta oikeasti ahdistunut ja vaihtoehdot alkavat olla terapia tai ero? Kieltäytyykö silti terapiasta / kuuntelemasta huoliasi?

Vierailija kirjoitti:

Kokeile kirjoittaa sille kirje. Jonkun saattaa olla helpompi ottaa vastaa hankalaa tietoa, jos sen voi tehdä yksin huoneessa ilman, että toinen on siinä läsnä.

Kerro, miten väsynyt olet etkä enää tiedä, mitä tehdä. Kerro, että olennaista ei ole kilpailu siitä, kummalla on vaikeampaa vaan se, miten selviätte tästä tilanteesta. Kukin väsyy mistä väsyy, mutta se väsyminen on todellista.

Sitten kun on lukenut, niin ota parin päivän päästä asia esille.

Meillä menee niin, että kysyn mieheltä etukäteen, milloin lähiaikana sopisi ns perhekeskustelu ja sitten sovittuna aikana kerron, mikä mättää ja kysyn, että mitä mieltä hän on että mitä pitäisi tehdä. Ja teen sleväsi että vastaus ei voi olla se, että lakkaan olemassa kettuuntunut siihen johonkin ontelmaan.

Olen hänelle kirjoittanutkin sähköpostilla asioita. Mutta ei asiat niistä muuksi muutu, kun otan puheeksi mitä kirjoitin niin mies alkaa saman vihaisen(?) tai ahdistuneen(?) paasauksen siitä miten hänen asiat on huonommin kuin minun. Olen sanonut että ei tämä mikään kilpailu ole ja mies sen kyllä ymmärtää mutta hänen mielestä siis minulla ei ole oikeutta(?) tai varaa(?) olla uupunut kun minun asiat on sentään niin paljon paremmin kuin hänen. Hän siis uskoo, jos olen uupunut mutta koska on omasta mielestään niin paljon uupuneempi kuin minä ja omasta mielestään hänen asiat on niin paljon huonommin niin minun uupumukselle ei siksi voi olla tilaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Voi miten kurjaa. En ehkä osaa kommentoida mitään hyödyllistä, kun mies ei terapiaankaan suostu.

Oletko tehnyt selväksi miltä sinusta tuntuu, voisit tehdä sen esimerkiksi näyttämällä tämän juuri kirjoittamasi tekstin?

Eli ymmärtääkö mies, että olet tilanteesta oikeasti ahdistunut ja vaihtoehdot alkavat olla terapia tai ero? Kieltäytyykö silti terapiasta / kuuntelemasta huoliasi?

Hän sanoo nuo kerrottuani että erotaan sitten, jos kerran hän ei masentuneena kelpaa. Koko keskustelu kääntyy vain hänen huonosti oleviin asioihin siinä taas. Ap

Hirveää kivirekeä vedät perässäsi. Päästä irti, niin pääset keveämmin askelin eteenpäin. Et voi pakottaa toista liikkeelle, jos hän on päättänyt jäädä paikoilleen.

Sinä olet tehnyt enemmän kuin osuutesi jo. Älä jää tuohon.

Ei tuo ole pieni syy. Lähde, ennen kuin rikot itsesi. Lapsesikin vaistoaa tuon tilanteen.

Meillä on toisinpäin. Vaimolla oli synnytyksen jälkeinen masennus, lapsi nyt 7v. Minä olen nyt uupunut ja masentunut, mutta vaimon mielestä vain "muka masentunut". Hänellä on oikea masennus ja minä vain "muka masentunut. "

Kuulostaa ihan mun ex-mieheltä. Aina jos yritin varovasti kertoa jonkun oman tarpeen, niin vastaus oli, että "mä en koskaan kelpaa sulle". En jaksanut ja erosin. Mies löysi heti uuden naisen ja masennus häipyi sen siliän tien. Kunnes sitten taas...

Mieti myös minkälaisen perhemallin tuossa annatte lapsellenne. Kyllä mielestäni tuossa tilanteessa ero on ihan perusteltu jos tilanne ei pikaisesti ala parantumaan tavalla tai toisella. Pariterapia saattaisi auttaa, mutta ei välttämättä sekään.

Vierailija kirjoitti:

Mieti myös minkälaisen perhemallin tuossa annatte lapsellenne. Kyllä mielestäni tuossa tilanteessa ero on ihan perusteltu jos tilanne ei pikaisesti ala parantumaan tavalla tai toisella. Pariterapia saattaisi auttaa, mutta ei välttämättä sekään.

Sellaisen että nainen/äiti muka jaksaa kaiken ja kestää väsymättä kaikki vastoinkäymiset? Vaikka eihän tuo totta ole. Ap

Masentunut pyörii vain oman napansa ympärillä eikä osaa nähdä elämää muiden kannalta.  Läheisille erittäin raskasta aikaa.  Onko miehelläsi hoitoa, että olisi odotettavissa hidasta elpymistä? Pidä huoli itsestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan mun ex-mieheltä. Aina jos yritin varovasti kertoa jonkun oman tarpeen, niin vastaus oli, että "mä en koskaan kelpaa sulle". En jaksanut ja erosin. Mies löysi heti uuden naisen ja masennus häipyi sen siliän tien. Kunnes sitten taas...

Sama oli eksällä. Mun tarpeille ei ollut mitään sijaa suhteessa ja, jos jotain otin esille, niin mies uhriutui. Päätin suhteen, kun mies kerran alko uhkailemaan itsemurhalla, kun kuvitteli mun olevan jotenkin tyytymätön. Tämä yksittäinen riitä oli siis miehen yksin kehittämä ja itsellä oli asiat hyvin sillä hetkellä. Tajusin vasta siinä, miten sekaisin ja haluton apuun mies on sekä projisoi omia tuntemuksiaan minuun.

Aivan sama täällä, paitsi siis mies terve. Olen uupunut (iiähan lääkärin dg) ja kotona vauvan ja taaperon kanssa. Sairaslomia on kirjoitettu mutta en voi niitä pitää, kun kukaan ei silloin hoida niitä lapsia. Lääkäri painotti että mun pitää levätä, ei saa hoitaa lapsia. Mutta ei ole tukiverkkoja eikä isovanhemmat osallistu ollenkaan elämäämme heidän omien vaikeuksiensa takia.

Nukun 2-3h yössä ja päivällä en voi levätä. Mies töissä, ja hänen on pakko ollakin että saamme leivän pöytään.

Eniten ärsyttää että mies kiukkuaa ja tiuskii ja kokee että olen laiska. 2-3h unien jälkeen en vaan jaksa olla iloinen kukkanen aurinkoisena.

Varsinkin kun ”työtä” on tauotta aamusta iltaan.

Palaan töihin huhtikuussa joten sit varmaan uudet ongelmat edessä, mutta silloin sentään voi pitää sairasloman. Kotiäitinä ei voi pitää sairaslomaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti myös minkälaisen perhemallin tuossa annatte lapsellenne. Kyllä mielestäni tuossa tilanteessa ero on ihan perusteltu jos tilanne ei pikaisesti ala parantumaan tavalla tai toisella. Pariterapia saattaisi auttaa, mutta ei välttämättä sekään.

Sellaisen että nainen/äiti muka jaksaa kaiken ja kestää väsymättä kaikki vastoinkäymiset? Vaikka eihän tuo totta ole. Ap

Ja sellaisen että äiti/nainen on lokasanko, johon voi kipata kaiken pahanolon, jonka pitää kestää kaikki ikävyydet ja vastoinkäymiset ja jonka tunteita ja tarpeita ei tarvitse ottaa huomioon.

Erittäin moni mies on täysin empatiakyvytön ja suuttuu jos puoliso on sairas, uupunut tai ”ei parhaimmillaan”. Miehet ei kestä heikkoutta tai tarvitsevuutta, tai toinen ajatusmalli (pahempi) on se että naisen tulee olla aina iloinen ja reipas ja palvella miestä. Sit jos näin ei ole, alkaa tiuskiminen ja kiukuttelu.

Palstalla ollut sellaisiakin ketjuja joissa mies raivoaa jo siitä jos naisella kuume/flunssa eikä nainen jaksakaan kotitöitä. Sitten taas jos mies itse sairas, vaatii hoivaa ja palvelua.

Ylipäätään miesten ajattelu on uskomattoman omahyväistä ja itsekeskeistä.

Ikävä tilanne sinulla. Miehen tulisi hakea apua masennukseensa, se ei parane itsestään.

Olin itse suhteessa masentunut mutta kaikin tavoin pyrin olemaan kaatamatta pahaa oloani miehen niskaan ja hain apua, kävin psykiatrin polilla keskustelemassa ja sain lääkkeet jotka auttoivat.

Olin myös arjessa ainut joka teki kotityöt vaikka se oli todella raskasta sen pahan olon kanssa. Olin miehelleni rakastava ja hyvä, mutta mikään ei riittänyt.

Mies ei kestänyt sairauttani,olin muka laiska, saamaton, heikko ja näytin surkealta. Hän mitätöi minut ihmisenä kokonaan. En saanut yhtään tukea enkä ymmärrystä.

Sitten hän petti useita kertoja, jätti ja valehteli asioistamme muille kuinka minä en tee mitään ja haluan vain olla sairas vaikka tiesi miten paljon hain apua ja sainkin sitä.

Olen vuoden yrittänyt kasata poljettua itsetuntoani kasaan, masennus onneksi hellitti.

Mutta sydän särkyi.

Se on hirveä sairaus ja kurjaa ettei miehesi ota vastuuta siitä. Valittamalla mikään ei muutu, tarvitaan tekoja. Kyllä hänen tulisi mennä lääkäriin, on itsekästä vain olla ja valittaa. Masennus vaatii hoitoa! Jos käsi katkeaa, ei kukaan jätä menemättä lääkäriin, samalla tavalla mieli tarvitsee apua.

Vierailija kirjoitti:

Erittäin moni mies on täysin empatiakyvytön ja suuttuu jos puoliso on sairas, uupunut tai ”ei parhaimmillaan”. Miehet ei kestä heikkoutta tai tarvitsevuutta, tai toinen ajatusmalli (pahempi) on se että naisen tulee olla aina iloinen ja reipas ja palvella miestä. Sit jos näin ei ole, alkaa tiuskiminen ja kiukuttelu.

Palstalla ollut sellaisiakin ketjuja joissa mies raivoaa jo siitä jos naisella kuume/flunssa eikä nainen jaksakaan kotitöitä. Sitten taas jos mies itse sairas, vaatii hoivaa ja palvelua.

Ylipäätään miesten ajattelu on uskomattoman omahyväistä ja itsekeskeistä.

Tähän liittyy myös siis se että naisen kohdatessa vakavia vastoinkäymisiä, mies ei lohduta, ei tue, ei auta. Mutta omalle kohdalle osuessa vaatii tätä tietenkin naiselta.