Millaista on asua kaukana vanhemmista ja/tai sisaruksista?

Vanhemmat ja kolme sisarusta asuu kotikunnassa 40 km päässä, pari sisarusta 20-30km päässä. Vanhemmilla tulee käytyä kerran pari kuukaudessa, koko kokoonpanolla nähdään vain muutaman kerran vuodessa. Vois nähdä useamminkin. Yhteyksissä ollaan kyllä useamminkin.

Siskoani haluaisin nähdä useammin. Nähdään varmaan 1-2 kertaa vuodessa, kun hän asuu kirjaimellisesti toisella puolella Suomea. Vanhempani taas asuvat noin 1,5 h ajomatkan päässä, vaikka välit on hyvät, ei nähdä kovinkaan usein. Ehkä neljästi vuoteen?

Muutin 19-vuotiaana 500 kilometrin päähän vanhemmistani ja sisaruksistani. Vierailin jouluna, pääsiäisenä ja kesälomalla. Minulle oli lapsesta saakka selvää, että muutan opiskelemaan johonkin isoista yliopistokaupungeista, joten en ole koskaan edes miettinyt tuollaisia kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat ja kolme sisarusta asuu kotikunnassa 40 km päässä, pari sisarusta 20-30km päässä. Vanhemmilla tulee käytyä kerran pari kuukaudessa, koko kokoonpanolla nähdään vain muutaman kerran vuodessa. Vois nähdä useamminkin. Yhteyksissä ollaan kyllä useamminkin.

40 km ei minusta ole kovin kaukana asumista

Normaalia. Vaikeampaa olisi asua lähellä ja nähdä arkenakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat ja kolme sisarusta asuu kotikunnassa 40 km päässä, pari sisarusta 20-30km päässä. Vanhemmilla tulee käytyä kerran pari kuukaudessa, koko kokoonpanolla nähdään vain muutaman kerran vuodessa. Vois nähdä useamminkin. Yhteyksissä ollaan kyllä useamminkin.

40 km ei minusta ole kovin kaukana asumista

Ei, mutta aika kauan sinne kestäis pyörällä tai kävellen mennä 😃

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat ja kolme sisarusta asuu kotikunnassa 40 km päässä, pari sisarusta 20-30km päässä. Vanhemmilla tulee käytyä kerran pari kuukaudessa, koko kokoonpanolla nähdään vain muutaman kerran vuodessa. Vois nähdä useamminkin. Yhteyksissä ollaan kyllä useamminkin.

Tämä kysymys ei tainnut olla sinulle. Vai onko sinusta varttitunnin tai puolen tunnin ajomatka (20 - 40 km) kaukana?

Muutin 19-vuotiaana 450 km päähän vanhemmistani, sisaruksista ja kaikista sukulaista. Aika yleistä minusta Suomessa, jos esim. haluaa opiskella jotain, mitä ei ole lähimmässä kaupungissa tarjolla. Junat kulkee ja autolla pääsee molempiin suuntiin. Olisihan se kiva, että suku olisi lähempänä, mutta vuosikymmenien kuluessa oma elämä on asettunut tänne. Paluu olisi varmasti isompi muutos kuin lähtö aikoinaan.  

Samoin kuin monella muullakin, oli itsestään selvää, että muutan kauas lapsuudenkodista opiskelujen ja töiden takia. Sisarus tosin asuu samalla paikkakunnalla kuin minä, mutta tapaamme ainoastaan vanhempien luona, vaikka ihan ok välit on. Ei vaan ole mitään yhteistä. Paikkakunta, jossa olen 19-vuotiaaksi elänyt, ei merkitse minulle mitään sinänsä, ainoa side sinne ovat vanhemmat.

Ensimmäisen kerran aloin miettiä, että lähempänä vanhempia asuminen olisi kätevämpää, kun kahdeksankymppiset vanhemmat alkoivat tarvita aina enemmän ja enemmän apua. Jos voisi esim. viikoittain käydä pikaisesti auttamassa, ei tarvitsisi kaikkia pidempiä vapaita ja lomia käyttää heidän luonaan reissaamiseen. No koronan aikaan sekin on ollut tauolla ja avustaminen etäavustamista.

Siinä on puolensa

Kaikkin asuvat kaukana ja matkaa on 300-400km. Siskoani en ole nähnyt pariin vuoteen, veljeäni nään noin kerran vuoteen ja isääni ehkä kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Olisihan se kiva nähdä useamminkin, mutta varsinkin siskoni kanssa viestittelemme kuitenkin melko usein. Perheenjäsenistäni kaikki asuvat aika kaukana toisistaan, joten ei voi helposti edes yhdistää vierailuja. Veljeni asuinpaikkakunnalla periaatteessa voisin asua, mutta siellä ei ole alani työpaikkoja vaikka melko iso kaupunki onkin.

Lapsia meillä ei ole eikä tule. Mutta olen kyllä miettinyt, että vaikka olisinkin halunnut lapsia niin tukiverkkojen puute olisi varmaan tehnyt sen, että en siltikään olisi hankkinut yhtäkään.

Olen asunut ulkomailla 21-vuotiaasta asti, eli 17 vuotta. Lähimmillään Englannissa ja kauimmillaan eteläisessä Afrikassa. Näen vanhempiani ja sisaruksiani 1-3 kertaa vuodessa. Tosin nyt viimeisestä tapaamisesta on kulunut jo 1v3kk. Joutuisin pitämään karanteenin sekä Suomessa että asuinmaassni, joka ei ajallisesti valitettavasti onnistu.

Äitiä on kova ikävä ja haluaisin nähdä useammin. Toki myös isää ja sisaruksia, mutta äiti on mulle ykkönen. :) Mulla on kaikkiin ihan hyvät välit ja juttu jatkuu aina tavstessa siitä, mihin se viimeeksi jäi.

En osaa vastata, millaista on asua kaukana lapsuusperheestä. Tämä on mulle ihan normaalia.

Nauratti tuo jolla vanhemmat ja sisarukset asuvat 40 kilometrin päässä ja se on hänestä kaukana. :-DDDDDDDDDD Kaikki on suhteellista näköjään..

Sisarukseni ja vanhempani asuvat noin 2600 kilometrin päässä, toisessa maassa. Samaten mieheni vanhemmat ja sukulaiset. Tekeehän se elämästä aika erilaista kuin se olisi jos he asuisivat lähempänä. Näemme muutaman kerran vuodessa eli kesä- ja joululomilla. Yhteyksiä pidetään yllä tekstareilla, pikaviesteillä, sähköpostilla ja FaceTimella. Onneksi nykyään on sentään aivan eri maailma tuon yhteydenpidon suhteen kuin se oli silloin kun muutin pois Suomesta 1990-luvun puolivälissä. Silloin oli vain tavalliset puhelut ja ne olivat niin kalliita että ei tullut paljon soiteltua. Nykyään voi paljon paremmin olla osana ihan arkielämää. Mutta nyt kun vanhemmat vanhenevat ja tulee monenlaista avun tarvetta, niin onhan se surullista että ei voi oikeastaan mitään konkreettista apua tarjota. Varmasti näkisimme paljon useammin jos välimatka olisi lyhyempi.

Toisaalta hyviäkin puolia on. Esim. vanhmpani tai mieheni vanhemmat eivät ole ikinä käyneet kodissamme eivätkä tule käymäänkään. Kaikki nämä yleiset jutut rajattomista vanhemmista tai appivanhemmista jotka sekaantuvat kaikkeen ja kantavat lastensa kotiin kaikkea krääsää yms. ovat meille siis täysin tuntemattomia.

Vierailija kirjoitti:

Samoin kuin monella muullakin, oli itsestään selvää, että muutan kauas lapsuudenkodista opiskelujen ja töiden takia. Sisarus tosin asuu samalla paikkakunnalla kuin minä, mutta tapaamme ainoastaan vanhempien luona, vaikka ihan ok välit on. Ei vaan ole mitään yhteistä. Paikkakunta, jossa olen 19-vuotiaaksi elänyt, ei merkitse minulle mitään sinänsä, ainoa side sinne ovat vanhemmat.

Ensimmäisen kerran aloin miettiä, että lähempänä vanhempia asuminen olisi kätevämpää, kun kahdeksankymppiset vanhemmat alkoivat tarvita aina enemmän ja enemmän apua. Jos voisi esim. viikoittain käydä pikaisesti auttamassa, ei tarvitsisi kaikkia pidempiä vapaita ja lomia käyttää heidän luonaan reissaamiseen. No koronan aikaan sekin on ollut tauolla ja avustaminen etäavustamista.

Tuohan se on aika tavallinen pitkien etäisyyksien Suomessa. Itsekin innokkaana muutin nuorena opiskelemaan ja oli helpottavaa lähteä pois pieneltä paikkakunnalta. No vanhemmat ikääntyivät ja alkoivat sairastelemaan ja sen myötä tarve mennä lapsuuden kotiin tuli yhä useammin. Isän kuoltua ja äidin jäätyä yksin asustelemaan kotipaikalle, kaikki lomat ja pidemmät vapaat ja jopa välillä viikonloputkin menivät siihen, kun matkustelin edestakaisin paikkakunnalta toiselle. Välimatkaa oli n 500 km. Reissut loppuivat äidin kuoltua muutama vuosi sitten. Sisaruksia tapaan muutaman kerran vuodessa, välit aivan hyvät, mutta jookaisella oma elämä.

Olen asunut ulkomailla yli 20 vuotta, näen Suomen-perhettäni kerran kaksi vuodessa. Tämä on minulle normaalia elämää, en osaa ajatella että tarvitsisin niitä samaan maahan. Nykyään ollaan yhteydessä netin välityksellä jatkuvasti, ei ole sellaista tarvetta nähdä kasvoista kasvoihin.

Olen huostaanotettuna 300 kilometrin päässä kotoa. Perheeni asuu kaukana ja ikävöin heitä joka päivä.

Onneksi pääsen joka viikonloppu viettämään rakkaan perheeni kanssa aikaa.

Toivon että sossu tajuaa etten enää tee tyhmiä ja päästää minut kotiin kokonaan.

Äiti on valittanut sossun päätöksestä pitää minut laitoksessa, mutta oikeus oli samaa mieltä. En pääse kotiin vaikka saan olla siellä paljon.

19-vuotiaasta lähtien olen asunut 150-300 km päässä äidistäni ja siskostani. Nähdään n. 2 krt vuodessa enkä kovin hyvin tiedä mitä elämiinsä kuuluu. Whatsappaillaan kyllä perheryhmässä jonkun verran. Minusta normaalia, pienellä paikkakunnalla oli tietty ihan selvää että jos haluaa elämässä pärjätä on lähdettävä pois. Hassulta kuulostaa aina nämä pk-seutulaisten puheet etteivät voi töiden perässä muuttaa mihinkään koska suku pk-seudulla. Tai että vaikka jotain virastoa ei voisi siirtää Tampereelle tai Turkuun tai Rovaniemelle koska helsinkiläinen 40-vuotias ei kestäisi sitä ettei näe äitiään vähintään joka toinen viikko. Siis tulee sellainen hemmoteltu kakara-fiilis näistä, me muualla Suomessa kun muutamme mukisematta opiskeluiden ja töiden vuoksi ja siedämme yksinäisyyttä ja turvaverkottomuutta siitä 19-20-vuotiaasta lähtien..Ei tule iskä mukaan autokaupoille eikä äiti hoida lapsia jne.

Kyllä mieluummin asuisin vaikka tuhansien kilsojen päässä kaikista sukulaisistani, kuin ainoana lapsena yksinäisen ja seurankipeän äidin lähellä pienessä kaupungissa. Olisi edes sisaruksia täällä jossain lähellä jakamassa tätä taakkaa, niin olisi vähän siedettävämpää elämää itsellenikin. Kai näin lähemmäs 30v pitäisi jo saada haluamansa määrä etäisyyttä äitiin ilman että tarvitsee itse tahtomattaan muuttaa johonkin huitsin nevadaan asti.

Vanhemmat ja sisarukset asuu 2500 km päässä. Kerran vuodessa kesälomalla on nähty, ennen Koronan aikaa, tänä kesänä jäi välistä koska vanhempieni kotimaassa koronatilanne paha. En ole koskaan kaivannut että asuisivat lähempänä. Miehen vanhemmat asuu 120 km päässä. Mitään seuraa tai apua ei ole heiltäkään kaipailtu.

Asutaan kolmessa eri maassa ja joka toinen joulu kokoonnutaan kaikki yhteen.

Muuten tapaan ulkomailla asuvaa siskoani kolmisen kertaa vuodessa, suomessa asuvia sisaruksia kahdesti vuodessa ja puhun viikottain jonkun sisaruksen ja jommankumman vanhemman kanssa.  

Nyt koronavuonna ei olla tavattu ollenkaan ja se surettaa vaikka ihan tottuneita ollaankin, Jo omassa lapsuudessa toiseen mummolaan oli matkaa 300 km ja toinen oli ulkomailla.