”Lapsuuden perhetekijöillä ja elinoloilla merkittävä rooli yhteiskuntaan kiinnittymisessä”

Silloin isä hankkii apua itselleen. Ei se ole helppoa, ei. Mutta lapset on silti hoidettava.

-Tottakai, mutta se vaikuttaa kuitenkin ja joihinkin vaikuttaa enemmän, joihinkin vähemmän, riippumatta avusta yms.

No esimerkiksi meillä tilanne, että olen sanonut monelle ns asiantuntijalle ja taholle että en hyvin pärjää oman sairauteni ja lapsen kanssa. Emme saa siltikään apua. Nyt on tilanne, että olemme aika eristäytyneet yhteiskunnasta lapsen koulunkäyntiä ja kavereita lukuunottamatta, koska olen sairauslomalla ja ei ole enää autoa, ystäviä jne. Jos olisimme saaneet tukea, olisin ehkä pystynyt pitämään esim omia ihmissuhteita yllä niin, ettei se olisi mennyt tähän saakka, että en ole oikein millään tavalla esimerkki ns. normaalista elämästä, vaan jotenkin vaan pärjätään.

Vierailija kirjoitti:

Silloin isä hankkii apua itselleen. Ei se ole helppoa, ei. Mutta lapset on silti hoidettava.

-Tottakai, mutta se vaikuttaa kuitenkin ja joihinkin vaikuttaa enemmän, joihinkin vähemmän, riippumatta avusta yms.

No tulee niitä totuuden hetkiä meille kaikille kun on kasvettava aikuiseksi. Tälle isälle tuli nyt. Suru pitää surra, mutta lapsia ei saa jättää silti heitteelle. Vastuu pitää kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Kyllä mä sen uskon, että lapsuuden kokemuksilla on vaikutusta myöhempään elämään. Huomaanhan sen omalta kohdaltanikin. Olen taipuvainen masennukseen ja osasyy siihen on varmasti lapsuudenperheeni, jossa oli alkoholismia ja laiminlyöntiä. Mutta mitä sitten? Vanhempani eivät parempaan pystyneet. Ehkä heidän olisi pitänyt? Kenen syy?

Syy on sun vanhempien.

Ajatellaan niin. Mitä nyt sitten? Menenkö haukkumaan vanhan isäni? Lähteekö masennukseni sillä?

En pitäisi huonona ajatuksena että osoittaisi vihaa niille, jotka ovat sinulle väärin tehneet. Voisi masennuskin helpottaa.

Äiti on edesmennyt, enkä usko isäni haukkumisen tuovan mitään hyvää elämääni. Menettäisin yhden harvoista ihmissuhteistani, meillä on ok välit. Isäni teki parhaansa niillä voimavaroilla, joita hänellä silloin oli, haluan uskoa niin.

Kyllä se niin menee, jos oot työläisperheen tyttö/poika niin suurempi todennäköisyys jäädä työttömäksi on suurempi kuin esim. Korkeakoulutetuilla. Toki siihen vaikuttaa monet muutkin asiat...

-no näin on ollu monilla aloilla ehk 5 vuotta. :D sitä ennen myös amiskoulutuksella työllisty. vasta 5 v amiskoulutusta ollaan alasajettu. Turha valittaa sitten jälkikäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Kyllä mä sen uskon, että lapsuuden kokemuksilla on vaikutusta myöhempään elämään. Huomaanhan sen omalta kohdaltanikin. Olen taipuvainen masennukseen ja osasyy siihen on varmasti lapsuudenperheeni, jossa oli alkoholismia ja laiminlyöntiä. Mutta mitä sitten? Vanhempani eivät parempaan pystyneet. Ehkä heidän olisi pitänyt? Kenen syy?

Syy on sun vanhempien.

Ajatellaan niin. Mitä nyt sitten? Menenkö haukkumaan vanhan isäni? Lähteekö masennukseni sillä?

En pitäisi huonona ajatuksena että osoittaisi vihaa niille, jotka ovat sinulle väärin tehneet. Voisi masennuskin helpottaa.

Äiti on edesmennyt, enkä usko isäni haukkumisen tuovan mitään hyvää elämääni. Menettäisin yhden harvoista ihmissuhteistani, meillä on ok välit. Isäni teki parhaansa niillä voimavaroilla, joita hänellä silloin oli, haluan uskoa niin.

No ei kai siinä sitten. Hyvää masennusta sinne...

Hienoa että tuossa ei konkreettisesti kerrottu mitä voisi tehdä näiden ehkäisemiseksi.. no ohan se koulutustakuu, et kaikki saa opiskelupaikan peruskoulun jälkeen.

Itsekin lastensuojelun entinen asiakas ja tunnistan tuon varhaisnuoruuden/aikuisuuden huonovointisuuden. Kukaan ei kyllä tarjonnut mitään psyykkistä tukea, terapiaa tms. Ihmeen kaupalla kyllä olen selviytynyt, kouluttautunut jne.

Vierailija kirjoitti:

Silloin isä hankkii apua itselleen. Ei se ole helppoa, ei. Mutta lapset on silti hoidettava.

-Tottakai, mutta se vaikuttaa kuitenkin ja joihinkin vaikuttaa enemmän, joihinkin vähemmän, riippumatta avusta yms.

Mutta ei apua välttämättä saa ajoissa tai siitä voi aiheutua paljon lisää stressiä. Esim. pitkä odotusaika, sitten sos. työntekijä ymmärtää ihan väärin ja huolestuu jostain asioista, missä ei ole ongelmaa, mutta ignooraa ne asiat, missä perhe tarvitsisi apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin isä hankkii apua itselleen. Ei se ole helppoa, ei. Mutta lapset on silti hoidettava.

-Tottakai, mutta se vaikuttaa kuitenkin ja joihinkin vaikuttaa enemmän, joihinkin vähemmän, riippumatta avusta yms.

Mutta ei apua välttämättä saa ajoissa tai siitä voi aiheutua paljon lisää stressiä. Esim. pitkä odotusaika, sitten sos. työntekijä ymmärtää ihan väärin ja huolestuu jostain asioista, missä ei ole ongelmaa, mutta ignooraa ne asiat, missä perhe tarvitsisi apua.

Pitää taistella niin pitkään että saa sitä apua. Hitto mitä nössöilyä täällä taas. En yhtään ihmettele että se nuori poika tapettiin. Aina löytyy näitä selittelijöitä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. Kyllä mä sen uskon, että lapsuuden kokemuksilla on vaikutusta myöhempään elämään. Huomaanhan sen omalta kohdaltanikin. Olen taipuvainen masennukseen ja osasyy siihen on varmasti lapsuudenperheeni, jossa oli alkoholismia ja laiminlyöntiä. Mutta mitä sitten? Vanhempani eivät parempaan pystyneet. Ehkä heidän olisi pitänyt? Kenen syy?

Syy on sun vanhempien.

Ajatellaan niin. Mitä nyt sitten? Menenkö haukkumaan vanhan isäni? Lähteekö masennukseni sillä?

En pitäisi huonona ajatuksena että osoittaisi vihaa niille, jotka ovat sinulle väärin tehneet. Voisi masennuskin helpottaa.

Äiti on edesmennyt, enkä usko isäni haukkumisen tuovan mitään hyvää elämääni. Menettäisin yhden harvoista ihmissuhteistani, meillä on ok välit. Isäni teki parhaansa niillä voimavaroilla, joita hänellä silloin oli, haluan uskoa niin.

No ei kai siinä sitten. Hyvää masennusta sinne...

Naurettavaa väittää, että ongelmani poistuisivat tuhoamalla nyt hyvät välini isääni. Kertoo hyvin mustavalkoisesta ajattelustasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin isä hankkii apua itselleen. Ei se ole helppoa, ei. Mutta lapset on silti hoidettava.

-Tottakai, mutta se vaikuttaa kuitenkin ja joihinkin vaikuttaa enemmän, joihinkin vähemmän, riippumatta avusta yms.

Mutta ei apua välttämättä saa ajoissa tai siitä voi aiheutua paljon lisää stressiä. Esim. pitkä odotusaika, sitten sos. työntekijä ymmärtää ihan väärin ja huolestuu jostain asioista, missä ei ole ongelmaa, mutta ignooraa ne asiat, missä perhe tarvitsisi apua.

Pitää taistella niin pitkään että saa sitä apua. Hitto mitä nössöilyä täällä taas. En yhtään ihmettele että se nuori poika tapettiin. Aina löytyy näitä selittelijöitä

Ideaalimaailmassa tai utopiassa kaikki ongelmat selviävät kun hakee apua, mutta entä jos oikeanlaista apua ei saa ajoissa? Onko vika silloin avun hakijassa vai yhteiskunnassa? Ihmiset ovat erilaisia, entä jos autettava kieltäytyy avusta? Ketään ei voi auttaa väkisin. Heikossa asemassa oleva ei ehkä jaksa taistella oikeanlaista apua saadakseen. Tästä on lukemattomia esimerkkejä vaikkapa erityislasten vanhemmissa, kun arki kuormittaa jo lähtökohtaisesti.

Vmp.

Juoppoluusereiden vanhempieni tärkeimmät opit minulle olivat:

1) kuinka ei pidä käyttää alkoholia

2) kuinka ei pidä käyttää rahaa

3) olet luuseri jos et omaa itsekuria hoitaa itseäsi paremmille vesille vaan syytät muita surkeudestasi

Tänään, 25 vuotta myöhemmin tienaan hyvinkin asiallisesti ja on "pelit ja rensselit". Muksut eivät ole koskaan nähneet minua humalassa, piiskaan heitä eteenpäin elämässä enkä anna heille mitään mahdollisuuttakaan oman lapsuuteni kaltaiseen elämään.

Ja edelleen halveksin luuserismia vaikka asiat ovatkin hyvin.

Kai munkin pitäisi vaan syttää jo kuolleita vanhempiani siitä, että olen parikymppisestä asti ollut enemmän tai vähemmän masentunut ja itseluottamukseni on ollut huono. Äiti oli urakeskeinen ihminen, jota ei kotihommat kiinnostaneet, isän mielestä kotityöt olivat naisten alaa jne.

Mutta minkäs sille enää voi. Uskon, että toimivat parhaan ymmärryksensä ja voimiensa mukaan.

Minäkin varmaan olen ollut äitinä ihan paska, mutta parhaani olen yrittänyt.

Paskoja taidetaan olla kaikki.

Vanhemmuus on siitä epäkiitollista, että siitä ei kukaan selviä virheittä. Voi toki uskoa niin, mutta se on itsensä pettämistä. Hedelmällisempää on huomata omat virheensä, yrittää korjata niitä, mutta olla itselleen silti armollinen. Se on koko elämän mittainen oppimistapahtuma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silloin isä hankkii apua itselleen. Ei se ole helppoa, ei. Mutta lapset on silti hoidettava.

-Tottakai, mutta se vaikuttaa kuitenkin ja joihinkin vaikuttaa enemmän, joihinkin vähemmän, riippumatta avusta yms.

Mutta ei apua välttämättä saa ajoissa tai siitä voi aiheutua paljon lisää stressiä. Esim. pitkä odotusaika, sitten sos. työntekijä ymmärtää ihan väärin ja huolestuu jostain asioista, missä ei ole ongelmaa, mutta ignooraa ne asiat, missä perhe tarvitsisi apua.

Pitää taistella niin pitkään että saa sitä apua. Hitto mitä nössöilyä täällä taas. En yhtään ihmettele että se nuori poika tapettiin. Aina löytyy näitä selittelijöitä

Sitten jos korostaa omia ongelmiaan "liikaa" apua saadakseen, niin siinä on riskinä, että lapset huostaanotetaan tai pistetään laitokseen tai muu tuollainen nopea ja raju toimenpide - sen sijaan, että olisi saanut matalan kynnyksen apua perheen oikeat tarpeet huomioiden.

Voidaankin kysyä, mitä on hyvä vanhemmuus. Jos lapsi esim. kasvaa akateemisesti koulutettujen, työssäkäyvien ja varakkaiden vanhempien ydinperheessä, jossa on hyvät, perinteiset arvot ja kaikki läheiset ns. "kunnon ihmisiä", niin silti lapsi/nuori voi ahdistua. Silti sen kaiken hyvän voi romahduttaa vaikkapa se, että päätyy koulukiusatuksi tai sairastuu.

Olen kuullut tapauksesta, jossa ihan supervanhempien teini-ikäinen lapsi ahdistui, oireili pahasti ja joutui suljetulle osastolle kuukausiksi. Ja vanhemmat eivät olleet liian ankaria yms. Niistä supervanhemmistakin voi toinen vaikkapa saada syövän tai menettää firmansa jne.

Periaatteessa täydellistä ei ole olemassakaan ja kaikki on hyvim häilyväistä. Vaikeuksienkin kohtaaminen ja niistä selviäminen on tärkeää ihmiselle. Täydellisessä kuplassakin kasvanut voi ahdistua, kun tajuaa muun maailman vajavaisuuden jne.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus on siitä epäkiitollista, että siitä ei kukaan selviä virheittä. Voi toki uskoa niin, mutta se on itsensä pettämistä. Hedelmällisempää on huomata omat virheensä, yrittää korjata niitä, mutta olla itselleen silti armollinen. Se on koko elämän mittainen oppimistapahtuma.

Juuri tämän vuoksi ne lapsettomat ovatkin aina niitä parhaita besserwissereitä lastenkasvatuksen suhteen. Kun ei ole mitään oikeaa omakohtaista kokemusta siitä vastuunkannosta ja arkirealismista.

Vierailija kirjoitti:

Voidaankin kysyä, mitä on hyvä vanhemmuus. Jos lapsi esim. kasvaa akateemisesti koulutettujen, työssäkäyvien ja varakkaiden vanhempien ydinperheessä, jossa on hyvät, perinteiset arvot ja kaikki läheiset ns. "kunnon ihmisiä", niin silti lapsi/nuori voi ahdistua. Silti sen kaiken hyvän voi romahduttaa vaikkapa se, että päätyy koulukiusatuksi tai sairastuu.

Olen kuullut tapauksesta, jossa ihan supervanhempien teini-ikäinen lapsi ahdistui, oireili pahasti ja joutui suljetulle osastolle kuukausiksi. Ja vanhemmat eivät olleet liian ankaria yms. Niistä supervanhemmistakin voi toinen vaikkapa saada syövän tai menettää firmansa jne.

Periaatteessa täydellistä ei ole olemassakaan ja kaikki on hyvim häilyväistä. Vaikeuksienkin kohtaaminen ja niistä selviäminen on tärkeää ihmiselle. Täydellisessä kuplassakin kasvanut voi ahdistua, kun tajuaa muun maailman vajavaisuuden jne.

Kuvitellaan, että lapsella on mahdollisimman hyvät vanhemmat. Hänellä on kuitenkin geneettinen taipumus skitsofreniaan ja merkkejä niinsanotusta erityisherkästä persoonallisuudesta. Ei tarvita kuin yksi hieman pitempi stressaava kokemus, esim. koulukiusaaminen (joka siis pahimmillaan on hyvin stressaavaa, en vähättele) niin mielenterveysongelmat pääsee aktivoitumaan.

Ihan hyvä pointti.