Aikaa lapsille..

Lapseni ovat isoja koululaisia. Kun nyt katson lasten valokuvia ajasta jolloin he olivat pieniä- mietin olinko tarpeeksi heidän kanssaan, tai pikemminkin olinko heille läsnä; ihaillen, leikkien, hellien, nauttien heidän ihanasta pikkulapsen maailmastaan ja  herkyydestään? Yritin olla. Mutta samalla tiedän että en rakastanut itseäni, pelkäsin menettäväni työni, mikä stressasi minua paljon, parisuhteessa oli isoja ongelmia ja myös lapsuudenkodista olin saanut mukaani kaikenlaista. Yksi lapsistani sairasti jatkuvasti, mikä oli todella raskasta.Käytännössä suoritin elämää ja selviydyin arjesta jotenkuten ja väsyneenä, sen sijaan että olisin osannut nauttia. Ja se on suuri suru ja menetys. Lapset voivat hyvin ja niin voin itsekin nykyään, mutta ehkä haluan sanoa teille joilla ne pienet ihmeet on, että vaikka koko maailma kaatuisi päälle, se pieni odottaa vain että hän saa opetella rakastamaan itseään, maailmaa ja elämää. Maailma kaatuu usein päälle tavalla tai toisella, joten se ei ole niin tärkeää. En ole koskaan paheksunut äitejä jotka haluavat lähteä aikaisin töihin ja laittaa lapsen päiväkotiin, mutta tätä taustaa vasten sekin tuntuu todella hullulta ja typerältä. Tiedän, usein niin on pakko tehdä rahan vuoksi. Silti jokainen äiti ja lapsi ansaitsisi ne ihmeet ja kaiken mahdollisen rakkauden.