Miksi lapsi ei vielä aikuisenakaan näe vanhempansa pahuutta?

Itselläni myös traumaattinen lapsuus, mutta olen antanut sen äidilleni anteeksi ja ymmärtänyt, ettei äiti pystynyt eikä pysty parempaan, omista syistään. Hyväksynyt että hän on mikä on eikä muuta voi. Säälin ennemminkin kuin vihaisin. Enkä jaksa miettiä niitä menneitä, kun niiistä on jo yli selvitty ja tavallaan entistä vahvempana. On oma valintani olla äitini kanssa edelleen tekemisissä, eikä se aiheuta minulle mitään pahaa oloa tai ongelmia enää.

Mutta minä en kylllä anna kenenkään itseäni aikuisena alistaa tai henkisesti pahoinpidellä. Mitä tuo kaverisi kohdalla käytännössä tarkoittaa?

Isä hallitsee rahalla. Ei myöskään puhu asioita avoimesti ja pitää sillä toista varpaillaan.

Äiti taas hallitsee huutokohtauksillaan ja olemalla ylipäätään hallitseva.

Ap

Kaikesta huolimatta lapsi rakastaa vanhempiaan ja hänellä on luonnollinen tarve tulla hyväksytyksi heidän taholtaan. Pieni lapsi on vielä täysin riippuvainen vanhemmistaan ja huonoissa oloissa syntyy psyykkisiä haavoja. Harvoin tällainen lapsi tunnistaa omaa käyttäytymistään ja sen syitä. Nämä vain toistuvat ihmissuhteesta toiseen ja lapsi kuvittelee aikuisenakin hänen olevan jotenkin viallinen.

Jos on syntynyt sairaaseen ympäristöön, on hyvin vaikea nähdä, mikä siinä on väärin, etenkään jos kukaan ei epäkohtiin koskaan puuttunut. Vaikka ymmärtäisikin, ettei kaikki ole ihan kunnossa, voi roikkua niissä vanhemmissa toivoen, että he muuttuisivat, ehkä jopa kuvitellen, että pystyy itse heidät muuttamaan. Itselläni vaati todella paljon terapiaa ja omaa työtä, jotta jotenkin tuollaisesta kuviosta selvisin. Piti ikään kuin kasvaa täysin uudestaan, tai ensimmäistä kertaa, ja oppia/sisäistää, mikä on tervettä ja mikä ei.

Ei ole helppoa kääntää selkänsä omille vanhemmilleen. Itsekin pystyin siihen vasta kolmekymppisenä. En vaan ollut aiemmin valmis, otin kaikki iskut vastaan ja syytin itseäni, niin kuin lapset tekevät. Aikuisena ei niin kuitenkaan enää saisi tehdä. Minusta tuntuu että koko aikuistumisprosessini hidastui lapsuuteni traumojen takia. Olin todella lapsellinen mieleltäni vielä kun muut ikäiseni olivat jo itsenäisiä aikuisia. Jossain määrin tunnen vieläkin laahaavani tunne-elämältäni muita jäljessä, enkä tiedä tuleeko minusta koskaan mitään vahvaa pärjääjää?

Ehkä hän pitää vanhempiensa käyttäytymistä normaalina, koska ei hänellä ole kokemusta normaaleista vanhemmista.

Hän saattaa myös ajatella, että vika on hänessä itsessään, ei vanhemmissa.

Ei halua/uskalla pahoittaa vanhempiensa mieltä.

Voit auttaa häntä tajuamaan tilanteensa kertomalla asuouta, jotka liittyvät sinun ja vanhempiesi kohtaamisiin. Et mitenkään alleviivaten kerro, vaan ihan rupattelutyypillä mainitset. Puhu nimenomaan niistä asioista, jotka ovat sinun ja vanhempien suhteessa paremmin kuin hänen ja hänen vanhempiensa suhteessa.

Aina kun lapset sanovat, että vanhemmwt ”hallitevat rahalla”, minua alkaa naurattaa. Ja itkettää ja naurattaa samalla. Näissä ei oikeasti ikinä ole kyse vanhempien käytöksestä, vaan lasten.

Jos lapsi tulee toimeen omalla työllään ja omalla taloudenpidollaan, häntä ei pysty ”hallitsemaan rahalla ”. Se on mahdollista vain jos lapsi yrittää elää vanhempiensa rahoilla, siipeillä. Ja silloin on pelkästään oikein, että vanhemmat panevat ehdtoja sille, mihin heidän rahojaan käytetään - lapsi ei selvästi ole itse kykenevä tai halukas talouttaan hoitamaan.

Vierailija kirjoitti:

Aina kun lapset sanovat, että vanhemmwt ”hallitevat rahalla”, minua alkaa naurattaa. Ja itkettää ja naurattaa samalla. Näissä ei oikeasti ikinä ole kyse vanhempien käytöksestä, vaan lasten.

Jos lapsi tulee toimeen omalla työllään ja omalla taloudenpidollaan, häntä ei pysty ”hallitsemaan rahalla ”. Se on mahdollista vain jos lapsi yrittää elää vanhempiensa rahoilla, siipeillä. Ja silloin on pelkästään oikein, että vanhemmat panevat ehdtoja sille, mihin heidän rahojaan käytetään - lapsi ei selvästi ole itse kykenevä tai halukas talouttaan hoitamaan.

Kyllähän tuollainen on molemminpuolisesti sairasta. Lapselle tärkeintä on antaa juuret ja siivet. Jos aikuinen lapsi tarvitsee taloudellista tukea vanhemmiltaan jatkuvasti, on jotain mennyt kasvatuksessa pieleen. Koko perhe jotaisi mennä terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Isä hallitsee rahalla. Ei myöskään puhu asioita avoimesti ja pitää sillä toista varpaillaan.

Äiti taas hallitsee huutokohtauksillaan ja olemalla ylipäätään hallitseva.

Ap

Ei kuulosta kyllä mitenkään järin kauhealta. Tämä lapsi voisi ihan hyvin halutessaan kasvattaa itselleen selkärangan ja irtautua sellaisesta, että häntä voi hallita noin. 

Mutta hän ei ilmeisesti halua.  Rahaa on kuitenkin lopulta mukavampi saada, vaikka sitten vastapainona voi vähän menettää vapauttaan. Se on hänen oma valinta, ei joku isän kauhea teko. Hän voisi sanoa halutessaan koska vaan isälleen, etetä ei kiitos, en tarvitse sinun rahoja, joten siinulla ei myös ole mitänä milllä lahjoa tai kiristää minut tekemään kuten haluat. Mutta hän ei tee niin, koska helppo raha kelpaa. Ihan ok valinta sekin, oma valinta.

Huutokohtauksilla hallitsemiseen useimmat jossain vaiheessa kypsyvät eikä se enää toimi. Kun aikuinen ihminen asuu eri taloudessa kuin se huutava äiti, aina voi lyödä luurin kiinni tai lähteä visiitiltä kotiin, jos ei-toivottu huutodraamailu alkaa. Jos ei tee niin, sekin on oma valinta.

Toivon että olet keskustellut hänen kanssaan aiheesta nätisti, vaikka hän lähtisi luotasi, ainakin viesti menee perille tai on yritetty saada. Ehkä hän ei voi erota isästä tai äidistä, jos on riippuvainen jollain tavalla, mutta selkeät rajat pitäisi asettaa vanhempien kanssa - ettei synny näitä kauheita tilanteita jossa hän on altavastaajana pelkästään. Esimerkiksi miten, milloin soitellaan, mitkä aiheet ja kauanko, missä näkee vanhemman että hän pääsee nopeasti siitä tilanteesta pois tarvittaessa, aikaraja myös. Ja että hän osaa sanoa EI tai lopettaa puhelut ajoissa. Vanhemmiten se vain pahenee vanhempien käytös.

Itse pystyin näkemään ja myöntämään sen todellisuuden vasta yli 30-vuotiaana ja tietyssä turvallisessa elämänvaiheessa. Se totuus vaan on niin musertavaa että sitä ei voi kohdata ellei ole joku ihminen auttamassa henkisesti ja taloudellisesti kun ajaudut työkyvyttömäksi näitä asioita käsitellessä. 

Sitä ennen on pakko selittää asiat valheellisesti parhain päin että pysyy jotenkin järjissään ja työkykyisenä. 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni myös traumaattinen lapsuus, mutta olen antanut sen äidilleni anteeksi ja ymmärtänyt, ettei äiti pystynyt eikä pysty parempaan, omista syistään. Hyväksynyt että hän on mikä on eikä muuta voi. Säälin ennemminkin kuin vihaisin. Enkä jaksa miettiä niitä menneitä, kun niiistä on jo yli selvitty ja tavallaan entistä vahvempana. On oma valintani olla äitini kanssa edelleen tekemisissä, eikä se aiheuta minulle mitään pahaa oloa tai ongelmia enää.

Mutta minä en kylllä anna kenenkään itseäni aikuisena alistaa tai henkisesti pahoinpidellä. Mitä tuo kaverisi kohdalla käytännössä tarkoittaa?

Mä ymmärsin omia vanhempiani oikeastaan vasta kun kuulin minkälainen lapsuus heillä oli. Eikä minulle tietenkään kerrottu mitään ennen kuin olin valmis kuulemaan. Muistan kyllä ihmetelleeni lapsena miksi esimerkiksi äitini ja tätini oli jotenkin outoja aina pappan seurassa. Jotenkin hirveän vaisun oloisia, eikä mitään jälleennäkemisen iloa, ei yhteistä huumoria, ei vanhojen muistelua, ei mitään. Kyllä lapsikin huomaa jos aikuisilla on viileät välit. 

Ihan kaikkea mulle ei varmaan ole vieläkään kerrottu, varsinkin tädilläni oli aika kovia kokemuksia joista mulle on vähän kerrottu, siis isäänsä liittyen. Mutta tuskin kaikkea. Hänestä huomaa vielä kuuskymppisenäkin, että traumatisoitui pahemmin kuin äitini, hän on muutenkin luonteeltaan ujompi ja herkempi.

Toisaalta, enhän itsekään kerro omista vanhemmistani ja heidän tekemistään virheistä mua kohtaan kenellekään. Jotenkin heitä vaan haluaa suojella vaikka he satuttivat minua paljon. Mutta ei kai täydellisiä vanhempia ole? Hekin vain yrittivät parhaansa nuorina ja hölmöinä, omien traumojensa kera. Kun ikää tulee, sen alkaa ymmärtää paremmin eikä jaksa enää olla niin vihainen.

Sama voi olla myös toisinpäin, vanhempi ei ymmärrä miten aikuinen lapsensa vuodesta toiseen käyttää hyväkseen vain rahan takia. Tai puoliso jota pahoinpidellään. Ihmiset haluaa antaa läheisilleen yhä uusia mahdollisuuksia ja yrittää ymmärtää... valitettavasti.

Tosin lapsen kohdalla, yleensä vain jää siihen uhrin asemaan kun ei ole tukijoita jotka olisivat auttaneet jo nuorena pääsemään irti myrkyllisistä vanhemmista.

Ystävällinen luonne. En minäkään asetu vastaan vanhemmilleni, kun "alistavat"

Mitäs jos lopettaisit toisten ihmisten elämään puuttumisen?

Mun miehellä sama juttu. Antaa vanhempiensa alistaa ja lytätä ja käyttäytyvät huonosti. Olen yrittänyt kysyä miksi sietää sitä. Vastaus on ettei se vaikuta hänen elämäänsä. En ymmärrä tätä koska haluaa olla tekemisissä heidän kanssaan ja aina hiljaa nielee loukkaukset. Miten niin tuo ei vaikuta? Voiko joku selittää.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä sama juttu. Antaa vanhempiensa alistaa ja lytätä ja käyttäytyvät huonosti. Olen yrittänyt kysyä miksi sietää sitä. Vastaus on ettei se vaikuta hänen elämäänsä. En ymmärrä tätä koska haluaa olla tekemisissä heidän kanssaan ja aina hiljaa nielee loukkaukset. Miten niin tuo ei vaikuta? Voiko joku selittää.

Uppaan jos joku saisi mut ymmärtämään. Miehen mielestä asia ei kuulu mulle ja varmaan on jollain tasolla oikeassakin. Harmittaa vaan katsoa vierestä kun miestä kohdellaan huonosti. Mutta mies vaan toistelee ettei se vaikuta hänen elämäänsä jos joku muu on törkeä. No ei kai sitten..

Ehkä kaverisi on valinnut katkeruuden sijaan ymmärryksen tien, joka ei tietenkään tarkoita, että hän hyväksyisi vanhempiensa teot.

Ja se jatkuva piehtaroiminen katkerana ei elämässä anna mennä eteenpäin, toisin kuin anteeksianto.

Ja vanhemmatkin ovat vain ihmisiä, omine heikkouksineen ja vahvuuksineen ja niillä eväillä yrittävät kasvattaa lapsiaan ja niissä olosuhteissa ja ympäristössä mitä oli käytössä.

Ja ehkä oma vanhemmuus antaa ymmärrystä, kuinka vaikaeaa se vanhemmuus on ja huomaa, ettei itsekkään ole täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä sama juttu. Antaa vanhempiensa alistaa ja lytätä ja käyttäytyvät huonosti. Olen yrittänyt kysyä miksi sietää sitä. Vastaus on ettei se vaikuta hänen elämäänsä. En ymmärrä tätä koska haluaa olla tekemisissä heidän kanssaan ja aina hiljaa nielee loukkaukset. Miten niin tuo ei vaikuta? Voiko joku selittää.

Eikös noin tapahdu kaikissa pitkissä ihmissuhteissa, oli kysymys vanhemmista, aikuisista lapsista, puolisosta, ystävästä, kun harvoin ihmiset ovat täydellisiä, vaan on omat viat ja puutteensa, mutta kun katsoo kokonaisuutta, suhde kuitenkin antaa iloa ja mielihyvää enemmän.

Ja voihan sitä ajatella, antaako itsekkin huonoina päivinä vääriä signaalia toiselle, joka saa syyn toisen huonoon käytökseen.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä sama juttu. Antaa vanhempiensa alistaa ja lytätä ja käyttäytyvät huonosti. Olen yrittänyt kysyä miksi sietää sitä. Vastaus on ettei se vaikuta hänen elämäänsä. En ymmärrä tätä koska haluaa olla tekemisissä heidän kanssaan ja aina hiljaa nielee loukkaukset. Miten niin tuo ei vaikuta? Voiko joku selittää.

On kolme tapaa saada tuo alistussuhde loppumaan:

1. Helppo väkivallaton tapa. Välit poikki vanhempiin. Niin helppoa se on. Itse suosin tätä ratkaisua, koska en yhtään jaksa draamailla enkä halua tehdä minkäänlaista väkivaltaa. Jos joku on vihamielinen niin olkoon sitten, mutta minä en häntä enää ikinä tapaa.

2. Vaikea väkivallaton tapa. Draamailet, keskustelet, neuvottelet, toimit vähän niinkuin rauhanneuvottelijana, yrität terapioida miestäsi, yrität asettaa rajoja niille vanhemmille, asetat pelisääntöjä, ja blaa blaa blaa... tuollainen joutava draamailuratkaisu joka kestää vuosikausia eikä välttämättä johda mihinkään tuloksiin. Varmaan mieluiten sinä valitsisit tämän vaihtoehdon, mutta mielestäni sinä ymmärrät miestäsi niin surkeasti että ei tuo tule onnistumaan, sinä olet väärä ihminen tuollaisella draamailulla miestäsi auttamaan. Toistan: sinä et osaa ymmärtää miestäsi. Jos et osaa häntä ymmärtää niin et myöskään osaa häntä auttaa.

3. Helppo väkivaltainen tapa. Vankilaelokuvissa tätä toisinaan nähdään. Kun pahisvanki alistaa uhrivankia, niin hyvisjengi tahtoo suojella uhrivankia. Ei hyvisjengi välttämättä keskustele asiasta uhrivangin kanssa yhtään, ei edes mainitse asiasta uhrivangille, uhrivangin ei tarvitse tietää mitään. Hyvisjengi vain menee ja "kouluttaa" pahisvankia nyrkeillä, antaa hänelle viestin että jätä tästedes uhrivanki rauhaan. Mitään draamailua tai keskustelua ei tarvita. Kerran annetaan turpiin niin on viesti selvä, rajat on asetettu, alistaminen loppuu kuin seinään. Jos tämän ratkaisun valitset niin palkkaa kadulta vaikkapa pari ulkolaista miestä, maksa heille 500€. He menevät vanhempien luokse ja antavat heille remmiä ja vaikkapa murtavat heiltä pari sormea. Ja kertovat vanhemmille että jos lapsen alistaminen jatkuu niin ensi kerralla murtuu paljon enemmän kuin vain sormia.