Äiti ei kestä sitä, että muistan lapsuuden ikäviä asioita

Tuttu tunne. Olen muutaman kerran yrittänyt kertoa kuinka paljon on jäänyt lapsuudesta pelkoja ja traumoja, mutta niistä ei saa ääneen puhua. Suuttui kun otin aiheen esille, ja sanoi minun muistavan väärin.

Äitimme ei vaan kestä sitä että on tehnyt virheitä. Mikä lie defenssi...

Tulee aivan lapsuuden joulut mieleen kun oma vanhempani on soitellut ympäripäissänsä joka päivä, eikä ymmärrä ettei minua kiinnosta hänen jurriset horinansa, sain niistä aivan tarpeeksi ollessani lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne. Olen muutaman kerran yrittänyt kertoa kuinka paljon on jäänyt lapsuudesta pelkoja ja traumoja, mutta niistä ei saa ääneen puhua. Suuttui kun otin aiheen esille, ja sanoi minun muistavan väärin.

Joo, vääristelen muistoja. Tätä mieltä on siis myös minun äiti... plaah.

Ap

No ei varmaan tykkääkään. Hän on ollut nuori ja hölmö silloin kun sinut sai. Kyllä minäkin jaksoin olla katkera omille vanhemmilleni todella pitkään. Oikeastaan vasta nelikymppisenä aloin tajuta, että mun vanhemmat olivat ihan kakaroita kun saivat minut ja veljeni. Ja toki se kaikki heidän sekoilunsa aiheutti minulle paljon ongelmia, mutta nyt vasta vanhemmalla iällä osaan antaa heille anteeksi.

Olen huomannut omien vanhempieni kohdalla myös, että ei ne muista asioita, jotka minä koin traumaattisina. Siis ihan aidosti eivät näytä muistavan. He muistavat vain ne hyvät muistot. Enkä mä sitten taas muista niitä kaikkia ihan kunnolla. Joitakin hämärästi.

Miltä itsestäsi tuntuisi, jos lapsesi muistuttelisi jatkuvasti vuosikymmeniä sitten tekemistäsi virheistä?

Varsinkin kun niille ei enää jälkikäteen mitään voi. Hänelläkin on taatusti ollut omia traumoja ja yrittänyt niiden kanssa selviytyä.

Minulla samoin. Äitini ei koskaan eläessään myöntänyt, että hakkasi minua lapsena vyöllä, kun kastelin sänkyni. Hän kutsui minua hulluksi ja valehtelijaksi.

Vierailija kirjoitti:

Miltä itsestäsi tuntuisi, jos lapsesi muistuttelisi jatkuvasti vuosikymmeniä sitten tekemistäsi virheistä?

Varsinkin kun niille ei enää jälkikäteen mitään voi. Hänelläkin on taatusti ollut omia traumoja ja yrittänyt niiden kanssa selviytyä.

Noh. Jos minun lapseni kertoisi lapsuuden traumoista niin en taatusti kieltäisi niitä! Yrittäisin ymmärtää ja olla pahoillani! Sitä äitini ei kuitenkaan tee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltä itsestäsi tuntuisi, jos lapsesi muistuttelisi jatkuvasti vuosikymmeniä sitten tekemistäsi virheistä?

Varsinkin kun niille ei enää jälkikäteen mitään voi. Hänelläkin on taatusti ollut omia traumoja ja yrittänyt niiden kanssa selviytyä.

Noh. Jos minun lapseni kertoisi lapsuuden traumoista niin en taatusti kieltäisi niitä! Yrittäisin ymmärtää ja olla pahoillani! Sitä äitini ei kuitenkaan tee.

Helppo sanoa, mutta tositilanteessa harva kuuntelee vaan kiistää kaiken. Jokainen vanhempi haluaa uskoa tehneensä parhaansa, niin myös varmaan sinäkin.

Vierailija kirjoitti:

Miltä itsestäsi tuntuisi, jos lapsesi muistuttelisi jatkuvasti vuosikymmeniä sitten tekemistäsi virheistä?

Varsinkin kun niille ei enää jälkikäteen mitään voi. Hänelläkin on taatusti ollut omia traumoja ja yrittänyt niiden kanssa selviytyä.

Tällä logiikalla ei kenenkään pitäisi mennä terapiaan. Eihän asioille mitään enää voi. Oletko vajaa?

Mun äiti ei halua, että puhun koulukiusaamisestani mitään. Suuttuu jos otan asian puheeksi.

Katsoin kerran you tubesta videon, jossa terapeutti selitti narsistisista äideistä. Juuri tuollaisesta oli kyse kuin ap ja muut tässä ketjussa kuvailee. Se terapeutti sanoi ettei pidä kohdata valmistautumatta narsistista äitiä menneistä asioista, koska hän aina onnistuu mitätöimään ja kääntämään asian niin, että itselle tulee syyllinen olo siitä että sanoi. Pitäisi tehdä hyvä suunnitelma miten asioista voi jutella jotenkin asiallisesti.

Vierailija kirjoitti:

Katsoin kerran you tubesta videon, jossa terapeutti selitti narsistisista äideistä. Juuri tuollaisesta oli kyse kuin ap ja muut tässä ketjussa kuvailee. Se terapeutti sanoi ettei pidä kohdata valmistautumatta narsistista äitiä menneistä asioista, koska hän aina onnistuu mitätöimään ja kääntämään asian niin, että itselle tulee syyllinen olo siitä että sanoi. Pitäisi tehdä hyvä suunnitelma miten asioista voi jutella jotenkin asiallisesti.

Varmasti on jollain tavalla narsistinen äitini.

"Miltä itsestäsi tuntuisi, jos lapsesi muistuttelisi jatkuvasti vuosikymmeniä sitten tekemistäsi virheistä?"

Ei haittaa, aiheesta muistuttaisikin. Ajattelisin että keskustelulla ja avoimuudella voisin vielä paikata jossain määrin vahinkoja ja ehkä lisätä ymmärrystä miksi tuli tehtyä väärin. Sitten kun minua ei enää ole, niin en voi asiassa auttaa. Omalle lapselle ei saa sanoa että unohda. Hyvä äiti haluaa auttaa jos jokin vaivaa ja myös lapsen pitäisi yrittää olla tukena vanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltä itsestäsi tuntuisi, jos lapsesi muistuttelisi jatkuvasti vuosikymmeniä sitten tekemistäsi virheistä?

Varsinkin kun niille ei enää jälkikäteen mitään voi. Hänelläkin on taatusti ollut omia traumoja ja yrittänyt niiden kanssa selviytyä.

Tällä logiikalla ei kenenkään pitäisi mennä terapiaan. Eihän asioille mitään enää voi. Oletko vajaa?

Terapiaa ei saa omalta äidiltä eikä lapset ole äitiensä terapeutteja.

Ihanaa, en olekaan yksin tämän tunteen kanssa! Toinen vanhemmistani oli etäinen, toinen ei suoranaisesti väkivaltainen (tukistusta lukuunottamatta), mutta pelkäsin häntä. Kasvatusmetodeina olivat uhkailu ja kiristys, minulle suututtiin todella raivoisasti hyvin, hyvin pienistä asioista, ja olemistani vahdittiin kohtuuttoman paljon (enkä tietenkään ikinä ollut kunnolla tai tekemässä sitä mitä olisi pitänyt). Nämä kokemukset vaikuttivat todella negatiivisesti minäkuvaani ja uskon ahdistuneisuuteni ja lievän paranoian olevan sen aiheuttamaa. Oikeastaan haluaisin vain, että voisin mitenkään käsitellä näitä tunteita vanhemman kanssa, että vanhempi näkisi, miltä minusta tuntuu, ja ehkä jopa pyytäisi anteeksi kohtuutonta käytöstä lasta kohtaan. Mutta en viitsi edes yrittää, kun aina tulee vastaan itkuinen marttyyri, joka kiistää kaiken.

Vierailija kirjoitti:

No ei varmaan tykkääkään. Hän on ollut nuori ja hölmö silloin kun sinut sai. Kyllä minäkin jaksoin olla katkera omille vanhemmilleni todella pitkään. Oikeastaan vasta nelikymppisenä aloin tajuta, että mun vanhemmat olivat ihan kakaroita kun saivat minut ja veljeni. Ja toki se kaikki heidän sekoilunsa aiheutti minulle paljon ongelmia, mutta nyt vasta vanhemmalla iällä osaan antaa heille anteeksi.

Olen huomannut omien vanhempieni kohdalla myös, että ei ne muista asioita, jotka minä koin traumaattisina. Siis ihan aidosti eivät näytä muistavan. He muistavat vain ne hyvät muistot. Enkä mä sitten taas muista niitä kaikkia ihan kunnolla. Joitakin hämärästi.

Tää on totta, heillä ei ole niitä taitoja ja kykyä ollut.

Miten diilaat sen tosiasian kanssa, että edelleen jatkavat loukkaavaa toimintaa?

Vierailija kirjoitti:

Katsoin kerran you tubesta videon, jossa terapeutti selitti narsistisista äideistä. Juuri tuollaisesta oli kyse kuin ap ja muut tässä ketjussa kuvailee. Se terapeutti sanoi ettei pidä kohdata valmistautumatta narsistista äitiä menneistä asioista, koska hän aina onnistuu mitätöimään ja kääntämään asian niin, että itselle tulee syyllinen olo siitä että sanoi. Pitäisi tehdä hyvä suunnitelma miten asioista voi jutella jotenkin asiallisesti.

Oma neuvo, jos narsistinen, äiti: älä juttele. Se ei auta. Etsi joku joka ymmärtää, tukee ja auttaa eteenpäin.

Keskustelu äidin kanssa ei sitä tee. Pahimmassa tapauksessa taannuttaa ja pahentaa asioita,

Paras koittaa yksin käsitellä asiat muiden kanssa niin, ettei enää odota äidiltä mitään. Ei ole kyennyt antamaan mitä tarvitset, eikä tule kykenemäänkään nytkään. Se on ideasi toive,joka ei tule toteutumaan. Kaunis ajatus. Tämän kun hyväksyy paranee.

Se on se lapsi sisälläsi , joka haluaa sen hyvän äiti suhteen ja ajattelee, että se tulee jutteleminen kautta ja selvittämällä, ei tule. Tule vaan vahinkoa,koska kyse ei ole normisuhteesta. Äitisi on tähän kykenemätön. Eihän pysty.

Ihan turhaan yritätte ottaa asiat puheeksi väärintekijän kanssa. Se ei tule ikinä myöntämään, muuta kun vasta omasta tahdostaan, omasta aloituksestaan. Hyväksykää se, ettette tule luultavasti koskaan puhumaan asioita läpi vanhempienne kanssa. Te ette voi toista pakottaa myöntämään tehneensä väärin.

Olen katsonut vierestä, kun läheinen on jumissa lapsuuden traumoissa, kun vanhemmat ei myönnä mitään. Käsitelkää asia omalla tahollanne, ja eläkää elämänne. Älkää olko väärintekijän kanssa tekemisissä, jos se sen vaatii. Jokainen voi jättää perheenjäsenen oman piirinsä ulkopuolelle, minäkin olen tehnyt niin. Ja pääsin paljosta pahasta irti.

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, en olekaan yksin tämän tunteen kanssa! Toinen vanhemmistani oli etäinen, toinen ei suoranaisesti väkivaltainen (tukistusta lukuunottamatta), mutta pelkäsin häntä. Kasvatusmetodeina olivat uhkailu ja kiristys, minulle suututtiin todella raivoisasti hyvin, hyvin pienistä asioista, ja olemistani vahdittiin kohtuuttoman paljon (enkä tietenkään ikinä ollut kunnolla tai tekemässä sitä mitä olisi pitänyt). Nämä kokemukset vaikuttivat todella negatiivisesti minäkuvaani ja uskon ahdistuneisuuteni ja lievän paranoian olevan sen aiheuttamaa. Oikeastaan haluaisin vain, että voisin mitenkään käsitellä näitä tunteita vanhemman kanssa, että vanhempi näkisi, miltä minusta tuntuu, ja ehkä jopa pyytäisi anteeksi kohtuutonta käytöstä lasta kohtaan. Mutta en viitsi edes yrittää, kun aina tulee vastaan itkuinen marttyyri, joka kiistää kaiken.

Suurimman palveluksen itselleen tekee, kun lopettaa kuvitelman, että omia vanhempiaan voisi muuttaa tai että nämä katuisivat ja muuttuisivat paremmiksi ihmisiksi. Vasta sitten voi olla vapaa.

Niin kauan kun hakkaa päätä seinään, satuttaa itseään vain lisää. Sinä olet nyt aikuinen ja voit todeta elämäsi ja lapsuutesi olleen puutteineen sellainen kun se on. Mutta katkaise jo napanuora äläkä odota, että nyt aikuisena saat vanhemmistasi sitä, mitä et lapsenakaan saanut.