Haluaisin erota miehestäni, mutta en kestä edes ajatusta siitä, etten näkisi lapsia joka päivä.

Jäin. Odotan että lapset aikuisia. En voisi kuvitellakaan eläväni esim joka toisen viikon ilman lapsia. Haluan lapsille ehjän ja vakavaraisen kodin, en mitään kituuttelua yhden palkalla ja miettimistä mistä taas tingittäis.

Erosin, mutta en tuollaista pelännyt etten lapsiani näkisi. Lapset jäi isälleen asumaan ja kävivät luonani joka viikonloppu kunnes sitten isä päätti luopua lähihuoltajuudesta ja häipyi muualle asumaan. Sen jälkeen ei ole lapset isällään käyneet.

Tarjoa isälle lähihuoltajuutta niin pakoon juoksee ja kauas.

Vähän sama tilanne täältä. Monta vuotta olen kärvistellyt mutta vasta nyt olen kasannut itseni ja henkisesti olen valmistanut itseäni tätähän kauan. Mies vuosia kohdellut huonosti vaikka hyvä mies onkin mutta hänen omat henkiset ongelmat joita ei suostu näkemään/ työstämään on koitunut meidän kohtaloksi. Ei minkäänlaista itsehillintää ja pienikin ristiriita saa hänet muuttumaan itse saatanaksi. Olen pysynyt vierellä keksien tekosyitä lähinnä siksi koska tiedän hänen vaikean lapsuuden ja nuoruuden olevan tässä se tekijä mutta eihän se mitään oikeuta.

Mutta mullakin ainoa mikä pelottaa on juurikin tuo että en kestäisi olla erossa lapsistamme. Myöskin jollain sairaalla tavalla tunnen kamalaa kipua kun ajattelen miestä toisen kanssa. Kai seki johtuu tästä kierteestäja otteesta mikä hänellä musta on tässä suhteessa. Näin sivusta siis.

Vierailija kirjoitti:

Erosin, mutta en tuollaista pelännyt etten lapsiani näkisi. Lapset jäi isälleen asumaan ja kävivät luonani joka viikonloppu kunnes sitten isä päätti luopua lähihuoltajuudesta ja häipyi muualle asumaan. Sen jälkeen ei ole lapset isällään käyneet.

Tarjoa isälle lähihuoltajuutta niin pakoon juoksee ja kauas.

Näin kävi meillekin. Tosi nopea konsti saada täysi yksinhuoltajuus. Meillä oli vielä se, että vuorotyöläisenä pidin lapset luonani vapaapäivinäni, eikä ne vp:t useinkaan osuneet viikonloppuun. Sitäpä ei mies kestänyt, että hänen pitäisi olla viikonloput lastensa kanssa. Aika äkkiä teeskenteli burnoutia, antoi mulle lähihuoltajuuden ja myös yksinhuoltajuuden.

Kyllä siihen viikko-viikko systeemiin tottuu nopeasti. Etenkin jos lapsilla puhelimet niin voi viesteillä päivittäin.

Täällä vähän (ihan) sama tilanne mutta itse olen taas M joka kärsii tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vähän sama tilanne täältä. Monta vuotta olen kärvistellyt mutta vasta nyt olen kasannut itseni ja henkisesti olen valmistanut itseäni tätähän kauan. Mies vuosia kohdellut huonosti vaikka hyvä mies onkin mutta hänen omat henkiset ongelmat joita ei suostu näkemään/ työstämään on koitunut meidän kohtaloksi. Ei minkäänlaista itsehillintää ja pienikin ristiriita saa hänet muuttumaan itse saatanaksi. Olen pysynyt vierellä keksien tekosyitä lähinnä siksi koska tiedän hänen vaikean lapsuuden ja nuoruuden olevan tässä se tekijä mutta eihän se mitään oikeuta.

Mutta mullakin ainoa mikä pelottaa on juurikin tuo että en kestäisi olla erossa lapsistamme. Myöskin jollain sairaalla tavalla tunnen kamalaa kipua kun ajattelen miestä toisen kanssa. Kai seki johtuu tästä kierteestäja otteesta mikä hänellä musta on tässä suhteessa. Näin sivusta siis.

Jos asutte lähekkäin eron jälkeen. Lapset esim. sinulla, jos olet lapsia kohtaan ystävällisempi ja ymmärtävä. Jos lapsi joutuu olemaan vuoroviikoin eri paikassa ilman pääasiallista kotia ja lapsen omaa tahtoa vastaan, se on kyllä kauheaa, ellei ole sellainen jota se ei häiritse.