Lue keskustelun säännöt.
Kun vuorovaikutus ei toimi (lohduttamisesta, parisuhteesta)
23.05.2014 |
Ollaan miehen kanssa ajauduttu umpikujaan. Meillä on muutoin kaikki hyvin ja mukavaa yhdessä, mutta jos minulla on jostain pahamieli, ei mies yksinkertaisesti osaa lohduttaa. Tai siis ei osaa siten kuin minä toivoisin ja kaipaisin. Mies saattaa puhua todella töksäytellen tai vetäytyä ja hänestä paistaa tuhansien kilometrien päähän ettei hänellä ole hajuakaan kuinka "pitäisi" toimia, ja jos sanoo jotain, niin äänensävystä huomaa ettei sen sanominen tunnu hänestä luontevalta. Olen nämä vuodet kuvitellut, että miehen on isänsä alkoholismin vuoksi vaikea kohdata kielteisiä tunteita ja että hän menee niistä lukkoon, mutta nyt viimeisen vuoden aikana olen alkanut huomata, että kyse onkin yksinkertasisesti (myös) meiän erilaisista tavoista puhua ja toimia!
Mulla on tällä hetkellä aika isoa huolta omasta terveydestäni, ja minulla on tarve jakaa tätä asiaa mieheni kanssa. Pelottaa, itkettää, on huono olla fyysisesti. Kaipaisin kannustusta ja lohduttamista, halausta ja keskustelua. Jakamista. Yksi ilta itkiessäni mies sanoi minulle todella tylyllä äänensävyllä, ettei hän voi minua auttaa ja että minun pitää hakea apua jostain muualta. Tämä tuntui ihan hirveältä, ja koin jääväni ihan yksin suruineni. Kieltämättä pinnani on ollut välillä tosi lyhyt, ja ajattelin miehen olevan väsynyt kiukkuiluuni ja itkuihini, ja että siksi sanoo minulle noin. Tänään kuitenkin juteltiin asiasta, ja mies sanoi että tarkoitti, että minun pitää varata akuuttiaika lääkärille. Ei ollut kuulemma minulle ärsyyntynyt, vaan voisi samalla tavoin sanoa kenelle tahansa ystävälle vastaavassa tilanteessa, eikä hänen mielestään siinä ollut mitään outoa. Yritin kertoa tunteistani, mutta ei hän oikein tunnu ymmärtävän. Mieheni ei siis yksinkertaisesti näytä ymmärtävän, että sillä on iso merkitys, millä äänensävyllä ja millaisin sanoin asioista sanotaan. Omasta mielestään puhuu ihan normaalisti.
Nyt tuntuu, että olen naimisissa totaalisen imbesillin kanssa, ja että jään vaille henkistä tukea silloin, kun sitä kovasti tarvitsisin. Tuntuu, että nyt ollaan ihan umpikujassa, enkä pysty elämään ihmisen kanssa, joka ajattelee ja käyttäytyy niin eri tavoin kuin toivoisin tai joka tekee ihan toisin kuin itse näen oikeana tapana toimia ja puhua. Kuulostaa varmaan tosi yksisilmäiseltä ja vaativalta, mutta oikeasti olisin onnellinen edes pienestä lämmöstä tuollaisina hetkinä. Itselleni ei tulisi koskaan mieleeni toimia samalla tavoin ja ajatella että se on ihan ok. Sanottakoon, että miehen lapsuudenperhe on aika puhumaton ja jäykkä, toisin sanoen eivät ole mitään vuorovaikutuksen mestareita. Olen aina ajatellut että mieheni olisi eri puusta veistetty, mutta tuleeko totuus nyt vasten kasvojani tilanteessa, jossa ensi kerran kaipaisin itse kovinkin paljon tukea.. Enkö vain ennen ole huomannut tätä asiaa, kun en ihan näin paljon ole tukea ennen kaivannut? Minä olen meillä se temperamenttinen mutta kuitenkin kannustava ja lohduttava. Lapsia mies osaa lohduttaa, minua näköjään ei. Järkyttävää huomata, kuinka erilaisia sitä voidaankaan olla. Mies sanoo kuitenkin rakastavansa ja välittävänsä, muutoin loistava isä ja ihana mies, todella ristiriitaista..
Mitä mieltä olette, onko tämä ihan tuhoontuomittua vai voiko tästä vielä nousta? Kokemuksia? Toivon asiallisia vastauksia.
Kommentit (14)
2, saako kysyä, minkä ikäinen olet tai kauanko olette olleet yhdessä? Oliko tuota vaikea oppia, että ns. haet lohtusi muualta? Mulle on aina ollut tärkeää, että perheessä ollaan "yksikkö" joka pitää huolta toisistaan. Itselle vieras ajatus, että se kaikkein läheisin aikuinen ei olisi tukena myös niissä huonoissa hetkissä.
Kiitos vastauksestasi, ihana kuulla että teillä homma toimii.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei. Ensinnäkin tsemppiä sinulle sairautesi kanssa selviämiseen.
Parisuhteeseen ladataan usein paljon ja syviä odotuksia siitä, miten kumppani vastaa omiin tunteisiin ja tarpeisiin. Yksi ihminen ei kuitenkaan koskaan voi täyttää kenenkään tarpeita. Jos miehesi ei mistä tahansa syystä oikein ole valmis tai pysty ottamaan tunneilmaisuasi vastaan, mielestäni sinun olisi syytä hakeutua jonnekin muualle keskustelemaan. Tämä on vähän huono esimerkki, mutta jos oletetaan vaikka että miehesi on taitava ruuanlaittaja mutta huono remonttimies, niin silloin ei hänen kontolleen remonttia oikein kannata laittaa vaan tilata joku muu hoitamaan vuotava katto tms. Samalla tavalla jos ei hänellä ole juuri nyt työkaluja ottaa sinun tunteitasi vastaan toivomallasi tavalla, voit kääntyä jonkun toisen puoleen 'tilittääksesi' ja kertoa miehellesi vain asiatasolla mitä kulloinkin tapahtuu ja mainita tunteitasi kyllä, mutta et odottaa niihin osuvaa vastausta. Parisuhde ON aivan eri kuin suhde lapsiin tai kavereihin, siksi lohduttamiskykyä siinä ei voi vertailla muihin suhteissin. Parisuhde aktivoi oman lapsuudenperheen kokemukset eri tavalla. Miehesi kuitenkin ilmiselvästi toivoo sinun parastasi, vaikkei kykene siihen nyt. Voihan olla, että hän jonkin ajan kuluttua pystyykin.
Hae siis itsellesi tuuletusmahdollisuus sellaisesta ihmisestä, joka jaksaa kuunnella. Myös seurakunnan diakoniatyöntekijältä voi varata keskusteluajan (kuuluipa kirkkoon tai ei)
Meillä on ihan samalaista ja olenkin lopettanut ihan täysin miehelle murheistani ja huolistani puhumisen. Pahimmillaan mies saattoi ensin vain töksäyttää "älä valita vaan mene lääkäriin" ja kun siitä loukkaannuin, niin alkoi hiukan sympatiaa löytyä, mutta juuri sellaista, että äänensävy oli ikävä. Mies on muutoin kyllä tosi kiva ja empaattinen ja osaa keskustella paremmin kuin minä. Jostain syystä vain tuo vaimonsa lohduttamisen taito kai puuttuu.
Nykyisin jos minulla on huolia tai murheita, niin avaudun ennemmin av:lle kuin miehelleni.
Tämä on ohis, mutta olet kai käynyt lääkärissä? Itse ainakin ärsyynnyn kenen tahansa terveyteen liittyvästä valituksesta, jos asian eteen ei ole tehty mitään muuta kuin sitä valitusta. Oli sitten oma mies tai kuka muu tahansa.
n40
[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 10:20"]
2, saako kysyä, minkä ikäinen olet tai kauanko olette olleet yhdessä? Oliko tuota vaikea oppia, että ns. haet lohtusi muualta? Mulle on aina ollut tärkeää, että perheessä ollaan "yksikkö" joka pitää huolta toisistaan. Itselle vieras ajatus, että se kaikkein läheisin aikuinen ei olisi tukena myös niissä huonoissa hetkissä.
Kiitos vastauksestasi, ihana kuulla että teillä homma toimii.
ap
[/quote]
Olen 33 ja olemme olleet yhdessä 14 vuotta. Mies on vähän semmoinen sisäänpäinkääntynyt nörtti, omanlaisensa "jörrikkä", hyvä mies joka hoitaa miehen hommat mutta ei noissa tunnepuolen asioissa ole kovin taitava. Jokaisella meistä on omat vikansa, ja minä olen hyväksynyt tuon asian hänessä... Niin kuin hänkin on joutunut hyväksymään vähän erityyppisiä ärsyttävyyksiä ja vikoja minussa...
Minä itse asiassa en hae lohtua mistään. Minä olen tottunut pärjäämään henkisesti yksin ja käsittelemään itse omat ongelmani. Olen löytänyt siihen vahvuuden vuosien varrella, ja luulen että se onnistuu minulta koska olen pohjimmiltani hyvin introvertti, jopa erakkomainen. Minulle ei ole luontevaa puhua vieraille, ja kun se läheisin eli mies ei osaa tunteista puhua, olen puhumatta. Kaikille luonteille tämä ratkaisu ei taatusti ole oikea, moni ihminen tarvitsee sitä purkamista puhumalla ja jakamalla, ja silloin olisi hyvä jos olisi ystävä tai ystäviä, tai ammattikuuntelija, jolle puhua kun täytyy.
Menikö kauan tottua tuohon sitten minulla? Ehkä muutama vuosi. Kyllä minua alkuun ärsytti ja ahdisti miehen taipumus joko henkisesti tai jopa fyysisesti lähteä tilanteista pakoon heti, jos osoitin minkäänlaista ahdistusta, surua tai halusin syvää keskustelua. Monet itkut olen yksin itkenyt, kun mies on esim. lähtenyt lenkille kun ei ole kestänyt kohdata tunteitani. Mutta lopulta sitä on huomannut että sitä pärjää itsekin, kestää tunteensa itsekin, ja olen ottanut sen roolin itselleni että minä olen henkisesti se perhheen vahva tukipylväs, jonka täytyy kantaa ne henkisesti raskaimmat asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 10:25"]
Tämä on ohis, mutta olet kai käynyt lääkärissä? Itse ainakin ärsyynnyn kenen tahansa terveyteen liittyvästä valituksesta, jos asian eteen ei ole tehty mitään muuta kuin sitä valitusta. Oli sitten oma mies tai kuka muu tahansa.
n40
[/quote]
Sehän nyt on ihan luonnollista valittaa ensin läheisilleen mitä sännätä heti ensimmäisenä lääkäriin. Sultakaan ei paljon sympatiaa taida herua läheisillesi...
Kiitos hirmusesti vastauksistanne! Helpottavaa kuulla, että meitä on muitakin. Jospa tämä tästä selviäisi vielä ja saisin ajatuksiani selviksi.
6, olen käynyt moneen otteeseen lääkärissä, tutkimukset ovat vielä kesken.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehet yleensä reagoi mihin tahansa ongelmaan ratkaisulla. Naiset tykkää jutella ja mietiskellä ja murehtia - mies yrittää vaan ratkaista ongelman ja siirtyä eteenpäin.
2, kiitti kun kerroit kokemuksesi! Mäkin koen olevani meiän perheen henkinen tukipylväs, mutta en tiedä, onko minusta olemaan siihen yksin. Aika näyttänee.
10, tuo on totta, eikä ratkaisukeskeisyydessä sinänsä mitään vikaa olekaan. Se kyvyttömyys kohdata vain ihmetyttää, ja tietynlainen kylmyys noissa tilanteissa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.05.2014 klo 10:35"]
Miehet yleensä reagoi mihin tahansa ongelmaan ratkaisulla. Naiset tykkää jutella ja mietiskellä ja murehtia - mies yrittää vaan ratkaista ongelman ja siirtyä eteenpäin.
[/quote]
Naulan kantaan. Usein miehet ja naiset suhtautuvat ongelmiin täysin eri tavalla. Naiset haluavat keskustella ja prosessoida tunteitaan kun taas miehet pyrkivät suoraviivaisesti ratkaisemaan ongelman. Monet miehet jopa pitävät naisten keskustelut turhanpäiväisenä lässytyksenä, koska niiden pääpaino ei ole ongelman ratkaisussa vaan ongelman aiheuttamissa tunteissa kylpemisessä. Miehen logiikalla ikävät tunteet hoidetaan sillä, että ratkaistaan ongelma joka niitä aiheuttaa. Tunteita ei tarvitse prosessoida, kun eihän miehinen mies tunteitaan saa edes näyttää.
Ymmärtääkseni monille naisille on tärkeintä keskustelemalla analysoida ja hoitaa tunteitaan. Varsinaisen ongelman ratkaisu tulee vasta toisena. Joskus ongelma yritetään jopa ratkaista tunnetasolla, jota useimmat miehet eivät ymmärrä lainkaan.
Todennäköisesti miehesi yrittää vain auttaa sinua ratkaisemaan ongelman. Ja kun ei siihen itse pysty, hän turhautuu ja kokee epäonnistuneensa. Minä tunnistan tämän eron myös omassa parisuhteessa. Se miten molemmat saataisiin samalla sivulle ja puhumaan samaa kieltä on vielä ratkaisematta.
Kun vielä sinä olet tottunut, että perhe tukee ja lohduttaa ja hän on tottunut, että perheen kesken ei ongelmista (tai ainakaan tunteista) puhuta, niin soppa on valmis. Kuten monet täällä sanoivat, kannattaa ehkä kuitenkin hakea lohtu muilta läheisiltä.
12, iso kiitos myös sinulle!! Ette arvaakaan, miten kiitollinen olen jokaisen teiän vastauksista. Ajattelin saavani joko "olet liian vaativa" - tai "jätä se sika"-kommentteja, mutta tosi mahtavia vastauksia olen saanut. Ehkäpä löydän vielä itsestäni voiman pärjätä vähemmällä miehen tuella ja opin tukeutumaan enemmän toisaalle (vaikka ajatus tuntuu edelleen jotenkin surulliselta) ja hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on, myös tältä osin. Ehkäpä löydämme vielä jonkinlaisen balanssin, tai sitten emme löydä ja ajaudumme erillemme (toivottavasti emme ajaudu), mutta joka tapauksessa olen saanut teiltä voimaa tähän hetkeen ja se on hieno juttu! Kiitti vielä!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni katosi tai hiljeni totaalisesti kun itkin jotain.
Se että katoaa omaan kämppäänsä kun toisella on akuutti tilanne, on julmaa.
Siksikin ex-mies...
Vanha ketju, mutta kiinnostaisi kuulla ap, että miten tämän kanssa lopulta kävi?
Minusta tuosta voi nousta, mutta ET saa ikinä miestä muuttuman sellaiseksi kuin toivoisit. Mutta suhde voi kyllä jatkua, jos lopetat vaatimasta mieheltä sellaista mihin hän ei pysty, ja etsit lohtusi muista ihmissuhteista tai tarvittaessa ammattiauttajilta.
Omakin mieheni on tosi huono kohtaamaan muiden ihmisten ahdistusta ja hätää ja ongelmia, on tuossa kohtaa tavallaan henkisesti "heikko astia", mutta minulle se on ihan ok että en sitten kaada hänen päälleen ongelmiani, vaan tuossa kohtaa suojelen häntä niitlää samoin kuin vaikka lapsia.