Minkälaisia ovat tuntemasi aikuiset ihmiset, joita on kiusattu kouluaikana?

Nuori mies, ystäväni isoveli. Ihmiskammoinen/vihaaja mutta mulle ja muille kavereille tosi kiva kun kävimme kylässä. Tuli aina moikkaamaan ovelle ja jututtaan. Tykkäsin hänestä tosi paljon. Oli kouluaikana todella lihava. Lähti sitten ihme kyllä armeijaan. Olisi saanut mielenterveysongelmien vuoksi vapautuksen. Kunnioitan häntä hänen rohkeudestaan. Itse en olisi uskaltanut lähteä kun ne kiusaajat tod.näk. oli siellä myös. Armeijan suoritti hienosti ja laihtui siellä kovasti. Sai itseluottamusta ja oli kuin uudestisyntynyt. Lähti opiskelemaan ja löysi oman alansa. Nykyään auttaa äitiään rahallisesti ja pitää muutenkin huolta. Kumppaneita ei ole ollut mutta kaikenkaikkiaan hieno mies. Toivottavasti ulkonäkö ei petä ja hän on todellakin päässyt kiusaamisesta eroon myös mielessään:)

Tiedän monia, mutta monikaan ei ole "päällisin päin" mitenkään massasta poikkeava. Omalla kohdallani tilanne on paha. Opiskelen yliopistossa nykyään ja kärsin lähes 90 % ajasta koska pelkään sosiaalisia tilanteita. Olen käsinyt nyt näistä sosiaalisten tilanteiden pelosta jo lukioaikana, joten pian tulee 7 vuotta täyteen tämän fobian kanssa. Jopa lukiossa, jos edes ajattelin et "viittaanpa kun tiedän tämän vastauksen", niin sydämeni alkoi tykyttää, kädet täristä ja hiki valua. En sitten viittaillut koskaan lukiossa. 

Menen ihan lukkoon sosiaalisissa tilanteissa, alan änkyttämään, edes YTHS:n mielenterveyspuolelle en ole uskaltanut aikaa varata. Myös kesäsin työnteko on tuskaa, koska jännitän todella paljon. Olen todella huolissani millainen tulevaisuuteni tulee olemaan kun pelkkä ajatus työnteosta jännittää. Kouluun kun kävelen niin kokoajan olen todella tietoinen itsestäni, mietin kokoajan että miltäköhän näytän toisen silmissä jne... Tänä kesänä jäin (onneksi) ilman kesätyöpaikkaa, joten ajattelin jos tänä kesänä saisin vihdoin hommattua itselleni apua. 

Älyä minulta kyllä löytyisi, mutta olen tämän pelkoni vanki enkä osaa olla ikään kuin oma itseni. Toivon todella että kiusaajani saisivat edes jonkinlaisen pienen koston siitä miten ovat pilanneet tähänastisen elämäni. :(

Itseni, olen mielestäni menestynyt elämässä. Ihana perhe (mies, kaksi lasta), omakotitalo ja unelmatyö asianajajana. Paljon hyviä ystäviä. Voi kun joku olisi yläasteella kertonut, että niistä kiusaajista tulee luusereita (kouluttamattomia, kuluttavat lähinnä lähibaarin penkkiä), olisi ollut helpompaa.

Mun miestä on kiusattu kouluaikana, koska hän oli liian hyvä koulussa, sellainen hikke. On hänellä kavereitakin aina ollut, eli ei kai ihan pahimmasta päästä se kiusaaminen ole ollut. Nykyisin hän on ihan lupsakka ja sosiaalinen ja kaveripiiri on laaja. Sitä kiusaamistaustaa ei varmaan vieraammat niin huomaa, emutta kotona hänellä on joitain sellaisia piirteitä, jotka minä liitän just siihen kiusaamiseen. Mies aika paljon miettii, että mitä muut ajattelevat hänestä ja näkee paljon vaivaa että saisi "hyväksyntää". Esim. kotoa hän ei voi poistua rönttövaatteissa edes lähikauppaan, vaan aina pitää olla perussiistiä päällä, että kukaan ei kiinitä huomiota. Samoin hän ei oikein ikinä halua pitää verhoja auki, vaikka ei mitään noloa ja salaista tehtäisikään, ihan vain sen takia että häntä häiritsee että joku saattaa kadulta vilkaista meille päin. Muutoinkin sellainen "ihan sama" -asenne ei oikein luonnistu. Mutta nämä on aika pikkujuttuja ja tosiaan luulen että muut ei edes huomaa näitä piirteitä hänessä.

Minua kiusattiin kuudennelta ysille. Ja lukiossa sitten 'vain' jätettiin syrjään. Seiskalta eteenpäin oli kuitenkin muutama ihan hyväkin kaveri koulussa. Kuudennella olin tosi yksin.

Minkälainen olen aikuisena? Rohkea ja reipas sosiaalisissa tilanteissa, niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Hyvä, vaikkakaan en aina niin innokas esiintyjä. Akateemisessa ammatissa hyvin pärjännyt ja pätevänä pidetty. Töissä mua pidetään vähän tosikkona, tiukkiksena ja tylsän asiakeskeisenä. En käy duunissa sen takia, että siellä on kiva hengata tyyppien kanssa. Privaattipuolella kavereita ja ystäviä löytyy, ja pärjään myös oikein hyvin puistossa, lasten harrastusten vanhempikuvioissa. En ole suuna päänä, mutten myöskään mitenkään arka tai outo. Ja pystyn erittäin hyvin menemään mukaan ryhmiin tai kuvioihin, joista en tunne etukäteen ketään.

Ehkä yksi erityinen piirre kuitenkin: olen sosiaalisissa suhteissa siinä mielessä riippumaton, että minulla ei ole tarvetta hakea ryhmän hyväksyntää, eikä haittaa ollenkaan, vaikka esim. noissa harrastusten vanhempiporukoissa jotkut on parempia ystäviä keskenään. Minulla on sopiva määrä itselleni tärkeitä läheisiä ihmisiä ja on melko sama, olenko muiden mielestä vain ok vai tosi kiva.

Eli minulla juurikin on tuollainen rento, hyvällä tavalla "ihan sama"-asenne, mitä nro 8:n mieheltä ehkä puuttuu. T. 9

Minun tietämäni tapaus: huono itsetunto, vainoharhainen ja epäluuloinen muiden suhteen, jämähtänyt nuoruuteen (vanhemmat ylitärkeitä, kaverisuhteet kamalan tärkeitä - esimerkiksi loukkaantuu, jos kaverit näkee toisiaan ilman häntä, ilahtuu valtavasti, jos joku soittaa hänelle ja pyytää mukaan, mutta ei pyydä muita jne.), yrittää päteä älyllä, hirvittävän itsekeskeinen ja sosiaalisesti kömpelö. Vaikea tietysti sanoa, mikä on syy ja mikä seuraus. Tai johtuuko ollenkaan kiusaamisesta, mutta tuo kaverijuttu on selvästi siitä johtuvaa. Ikää 35.

Kahdenlaisia.

Toiset on tunnetasolla invalidisoituneita jotka kokevat kaiken työelämässään ja henkilökohtaisessa elämässän kiusaamisena ja loukkaantuvat kaikesta. Heillä ei ole koskaan mikään hyvin ja se on aina muiden syytä.

Toiset ovat todella sensitiivisiä ja empaattisia. Sellaisia joista vaan näkee et he pärjää ihan missä vaan ja koska vaan. Aika ääripäitä siis.

Monenlaisia. Suurin osa ihan tavallisia, osa poikkeuksellisen ujoja.

Minua kiusattiin koska sain hyviä koenumeroita ja käytin silmälaseja, selkeä nyhvöhikari siis. Onneksi kuitenkin olen sen verran äkäinen luonteeltani ettei kiusaaminen mennyt pahaksi eikä myöskään syönyt itsetuntoa (muualla oli runsaastikin kavereita ja pidin kiusaajia typerinä raukkiksina).

Jollain on tosi kova tarve menestyksellä ja pärjäämisellä kompensoida kouluaikojen huonoja kokemuksia. Yksi nykyään nelikymppinen nainen on sosiaalisesti hyperaktiivinen ja korostaa sitä, kuinka paljon hänellä on kavereita ja tuttuja. Ja muutenkin puheissaan korostaa itsensä ja elämänsä hienoja puolia niin paljon, että tulee vähän kummallinen vaikutelma.

Kollegani on ollut koulukiusattu, vaikkei päällisin puolin voisi ikinä kuvitella. Todella ystävällinen nainen, tosin puhuu hiljaa ja varoo sanomisiaan. Kertoi, ettei mennyt luokkakokoukseen vanhojen kiusaajiensa takia, mutta oli saanut pahoitteluviestin Facebook viestiboxiinsa kiusaajatiimin "pomolta".

Mitäs jos tässä ketjussa kuvaillut oudot tyypit joutuivat kiusatuksi juuri tämän outouden takia? Eivätkä siis kiusauksen seurauksena ole tälläisiä? Mitä jos?

[quote author="Vierailija" time="21.05.2014 klo 13:45"]

Mitäs jos tässä ketjussa kuvaillut oudot tyypit joutuivat kiusatuksi juuri tämän outouden takia? Eivätkä siis kiusauksen seurauksena ole tälläisiä? Mitä jos?

[/quote]

Niin, mitä jos niin on? Mitä sillä oikeastaan on väliä. Kiusaaminen ei ainakaan ole sen enempää oikein sen takia. 

Minä olen ollut koulukiusattu, ja kyllä tiedän, että minua kiusattiin juurikin outouteni takia. Outous oli tapauksessani introverttiyttä, pikkuvanhuutta, hikkariutta, nörttiyttä. Minusta ihan positiivista tämmöinen outous, kuten useimmat muutkin erilaisuuden lajit. 

Siskoni, on sosiaalisesti ujo ja arka. Ei pahemmin puhu eikä pukahda, jos vähänkin oudompia ihmisiä paikalla. Avautuu ja juttelee vain läheisimmilleen. Sisaruksille, miehelleen ja parille hyvälle ystävälleen.  Epävarma itsestään, hakee hyväksyntää mm sosiaalisessa mediassa.

[quote author="Vierailija" time="21.05.2014 klo 13:45"]

Mitäs jos tässä ketjussa kuvaillut oudot tyypit joutuivat kiusatuksi juuri tämän outouden takia? Eivätkä siis kiusauksen seurauksena ole tälläisiä? Mitä jos?

[/quote]
Niin, muna vai kana? 
Onko ihmistä ryhdytty kiusaamaan "outouden" vuoksi, vai onko pitkäaikainen kiusaaminen tehnyt kiusatusta "oudon"?

Jos on joutunut kestämään kiusaamista vaikkapa koko peruskouluajan, niin väistämättä se muovaa ihmistä. Minä olin ennen kiusaamista seurallinen ja sosiaalisista tilanteista nauttiva, ehkä hienoisen ujo tyttö... ja kiusaamisen lopussa omituinen, vaivaannuttava outolintu. Ihminen, joka ei osannutkaan sitten toimia normaaleissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa ei kiusattu. Ja tietenkin sitä omituisuutta lisäsi masennus ja ahdistuneisuushäiriö. 

Nykyään olen onneksi päässyt asiasta yli ja olen ihan tavallinen nainen, jälleen se seurallinen ja ihmisten seurasta nauttiva ihminen. Mutta jäänteinä on jäänyt se, että oletan automaattisesti meneväni kimppakyytien sijaan yksin, shoppailen yksin, teen asioita yksin ja olen varma, ettei ihmisiä erityisesti kiinnosta osallistua juhliini. Se saattaa joskus tuntua ehkä kanssaihmisistä omituiselta. Mutta ehkäpä nämä loputkin pelot mielestä haipuvat tuon ajan pahan olon mukana. :) 

Miestäni on kiusattu. Ei näy missään muussa kuin siinä, että hänen toleranssi kiusaamiselle on nolla.

Itseäni ei ole kiusattu koulussa, mutta en silti luota keneenkää ja minun on vaikea nykyään luoda ihmissuhteita ja koen olevani erinlainen.