En uskalla mennä katsomaan kuollutta

Mene vaan. Näet miten levollisen näköinen hän on, ja koet ettei hän ole siinä arkussa vaan jossakin muualla.

No pakkohan ei ole mennä. Mutta vainajat ovat aina hyvin levollisen näköisiä. Vaarisi sielu on jo jossain muualla, maalliset jäänteet vain jäivät tänne.

Älä mene, jos asia ahdistaa. Näit vaarisi elävänä ha se riittää.

Mun on varmaan pakko mennä sitten kun joku oikein läheinen kuolee. Tähän asti olen käsitellyt kuolleet ihmiset sillä tavalla että en ajattele koko asiaa(itse kuoleman kanssa minulla ei ole probleemaa, vain omien tunteiden kanssa kun en enää voi nähdä kuollutta elossa ja viettää hänen kanssaan aikaa).

Yritän muistaa että he ovat kuolleita, etten loukkaa vahingossa kuolleiden läheisiä(kerran olen kysynyt mitä isällesi kuuluu, kun en muistanut hänen kuolleen), mutta muutoin olen kuin he olisivat vain näkökenttäni ulkopuolella. En mieti etten koskaan enää voi tavata heitä, vaan että en nyt tapaa.

Älä mene, jos et halua.

Ei ole mikään pakko mennä. Itse menin "koska piti mennä" ja mielestäni kuollut ei ollut rauhallisen vaan enemmän inhottavan näköinen ja tilanne oli erittäin epämiellyttävä. Mielummin olisin pitänyt viimeisenä muistona ne elossa olon hetket, ymmärrän kyllä kuoleman ilman ruumiin näkemistäkin.

Tuntuu muutenkin niin pelottavalta tuo ajatus joten oon päättänyt olla menemättä. En vaan uskalla ahdistaa tää muutenkin tarpeeks.

Ei kannata mennä, jos tuntuu siltä ettei halua.

Nimenomaan jos ajatus tuntuu liian vaikealta, älä ihmeessä mene. Ei ole mikään pakko, eikä kukaan voi vaatia. Jos kuitenkin vielä epäröit, niin valtaosa tuttavistani, joiden kanssa olen aiheesta jutellut, eivät ole asiaa myöskään katuneet, että ovat katsoneet. Samoin koen itse. Se ajatus vaan konkretisoitu niin täydellisesti, että nyt alan surra niitä muistoja (jotka ei edes katoa!) ja yhteistä aikaamme. Ei ruumis näyttänyt mitenkään erityisen levolliselta tai kauniilta muistolta, se näytti vain kuolleelta ihmiseltä. Minulle siinä näyssä ei ollut mitään pelottavaa tai inhottavaa. 

Mutta sinä itse tiedät parhaiten. Osanottoni suruusi.

Moni ei nykyisin voi mennä katsomaan vainajaa, koska ahdistaa eli omia tunteita ei haluta käsitellä ja siten koko kuolema suljetaan ulkopuolelle. Sitten kun joku todella läheinen kuolee ja oma elämä muuttuu täysin, niin ollaan kokonaan hukassa. Ei tajuta kuoleman lopullisuutta ja selitetään itsellekin, että se on vaan matkoilla.

Kun näkee vainajan, tajuaa, että tämä oli nyt tässä. Loppu.

Mummini sanoi aina, ettei olisi kannattanut käydä katsomassa omaa äitiä kuolleena. Kuulemma aina kun ajatteli äitiään näki vaan sen kuolleen mielessään, eikä sitä elävää äitiä jonka olisi halunnut muistaa. Jäi huono muisto ja ahdistusta. Itse emme halunneet nähdä isää kuolleena, eikä se kaduta yhtään. Minusta on hyvä että muistan sen äänen ja olemuksen eikä siihen sekoitu muistoa kylmästä, ei isän oloisesta ruumiista.

Nykyajan ihmiset on vieraannutettu kaikesta luonnollisesta ja normaalista.

Aika ennen kuolemaa on usein kärsimystä ja sairautta, on hyvä kun näkee rauhallisen läheisen, helpotus. En ole isovanhempia käynyt katsomassa.

Itse olen kahdesti ollut kuolleen vierellä. Siinä ei ole mitään kauheaa tai traumaattista. Hyvä hetki sanoa hyvästit ja aloittaa surutyö.

Vierailija kirjoitti:

No pakkohan ei ole mennä. Mutta vainajat ovat aina hyvin levollisen näköisiä. Vaarisi sielu on jo jossain muualla, maalliset jäänteet vain jäivät tänne.

Olen ystäväni vieressä hänen kuollessa ja valmistelimme hänet hautausta varten. Valitsimme vaatteet ja laitoimme hieman huuli- ja poskipunaa, kun hän oli hyvin tarkka ulkonäöstään. Hän näytti niin levolliselta ja itsellekin tuli sellainen rauha, että nyt hänellä on hyvä olla. 

Minulle erittäin rakas ja läheinen ihminen kuoli joitakin viikkoja sitten. En mennyt katsomaan kuollutta, vaikka olisin hyvin voinut mennä. Ajatus ei siis pelottanut tai tuntunut pahalta. Mutta koska viimeinen yhteinen kohtaamisemme, silloin kun hän vielä oli elossa, oli niin täydellisen kaunis hetki, päätin, että haluan säilyttää sen viimeisen muiston kaikkein kirkkaimpana. Jos jotain olisi jäänyt sanomatta, olisin luultavasti vielä halunnut käydä tervehtimässä rakasta ihmistä arkun äärellä. Nyt en tuntenut tarvetta sellaiseen. 

Ei ole pakko mennä jos on vaara traumatisoitua. Muistat hänet elävänä ja niin se mielikuvissa pitääkin olla. Ollaan läsnä silloin kun rakkaat on hengissä, ei ne kuolemansa jälkeen enää huomiota kaipaa.

Mene katsomaan. Se lopettaa jonkun ja saat rauhan.

Miksi et? Sama vaari siinä on vaikka ei hengitäkään. 

Kummallisia ajatuksia ihmisillä kuolleesta. Jos ihminen olis vaikka tosi huonossa kunnossa ja tajuton niin häntä voi katsoa, mutta jos lakkaa hengittämästä niin ei voi katsoa. Mikä siinä välillä muuttuu siinä ihmisessä? Mikä siinä on niin pelottavaa?

Olen monet kerrat ollut vieressä kun ihminen kuolee, hengitys lakkaa ja sydän pysähtyy, ei ole mitään mitä siinä pitäisi pelätä. Myös omaisia saatellut esim isäni. Ja kohta äitini. Usein myös laittanut vainajan. 

Kannattaa mennä ja vaikka koskettaa, voiolla hyvä kokemus aloittajallekin.

Olen työni puolesta nähnyt vainajia eikä siitä ole jäänyt mitään ikäviä muistoja.

Omaisiani en ole kuitenkaan halunnut käydä katsomassa arkussa.

Poikkeus on isäni, jota oli pakko katsoa, koska äitini halusi hänet hyvästellä ja äiti oli itse niin huonossa kunnossa että jouduin viemään hänet sinne pyörätuolissa. Sydän hakkasi kuin viimeistä päivää kun mentiin kappeliin. Mutta sitten se rauhoittui kun näin isän siellä lepäämässä.

Mutta muista että jos ajatus tuntuu pahalta, ei todellakaan ole pakko mennä.