Lue keskustelun säännöt.
Oma äiti kuolemassa - miten jaksan vielä tämänkin?
16.05.2014 |
Olen kotona kahden pienen lapsen kanssa (3v ja vauva 10kk). Äitini on sairastanut pitkään, mutta nyt on hänen tilansa huonontunut nopeasti ja voi olla, että hänellä on enää viikkoja elinaikaa.
Eihän tätä kukaan helpoksi sanokaan, mutta minua huolestuttaa omat lapseni ja jaksamiseni heidän kanssaan. Minulla pinna koko ajan kireällä enkä jaksa innostua heidän tekemisistään. Esikoisen uhmat tuntuvat kohtuuttomilta: jos kiukuttelee siitä mitkä hanskat hän pukee tai on pukematta haluaisin huutaa hänelle: aivan sama mitä laitat mutta minun äitini on kuolemassa ja sinä kinastelet jostain hanskoista.. Enhän niin tee mutta en myöskään jaksa olla loppumattomiin ymmärtäväinen hänen tarpeilleen..
Ja jotenkin olen omaksunut tällaisen "vahva äiti" roolin. Eli olen se joka tietää miten tehdään ja se joka ei koskaan anna periksi. Nyt huomaan miten lapset ovat epävarmoja koska minun varmuuteeni on murenemassa..
Miten ihmeessä pääsen itse suremaan ja käsittelemään tätä asiaa kun olen koko ajan vastuussa muista?
Mieheni on ymmärtäväinen, mutta tekee 10-12 tuntisia päiviä joten ei käytännössä ole auttamassa paljon..
Löytyykö muita saman asian kokeneita?
Kommentit (7)
Voimia ap:lle <3 Oisko teillä ketään muita aikuisia, jotka voisivat hoitaa lapsia niin, että pääset olemaan rauhassa äitisi luona ja suremaan asiaa? Mulla oli myös sama tilanne vuosi sitten ja lapsista huomasi, että reagoivat huoleeni ja suruuni olemalla entistä hankalampia. Piti vain yrittää ajatella lapsen kannalta. Myös heillä on suru ja huoli. Koita jaksaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut. Lapseni olivat 1 v 2 kk ja 3 v 1 kk, kun äitini kuoli, isäni oli kuollut jo aikaisemmin. En tiedä, minä vaan jaksoin. Jotenkin menin eteenpäin, lapsissa on tulevaisuus, niin se elämä vaan menee, edellinen sukupolvi väistyy kun uusi tulee.
Mikä sinua rasittaa eniten, täytyisikö sinun päästä itse enemmän suremaan, vai mikä? Anna surun tulla, voit kyllä lastenkin nähden surra, vanhemmalle voit jo kertoa mistä suru johtuu. Ei sinun tarvitse olla lasten nähden aina reipas, näkevätpähän erilaisia tunteita, ja etteivät ne ole niin vaarallisia, että niistä huolimatta mennään eteenpäin.
Voimia!
Miksi miehesi pitää uurastaa noin? Eikö tällainen tilanne "voita" työnteon? Häntä kai tarvitaan nyt kotona enemmän.
Mitä jos sä palkkaisit lyhytaikaista apua lastenhoitoon. Pääsisit olemaan äitisi kanssa. Olen pahoillani tilanteestasi.
Minulta kuoli täysjärkytyksenä isä, kun lapseni olivat 6 v ja 3 v, ja nuorempi vielä uhmaiässä. Isompi jo ymmärsi ja surikin ukkiaan. Mutta pitää muistaa, että lapset on lapsia, eikä heidän maailmassaan vielä kuolema ole mahdollinen, eivätkä he ymmärrä mitä se on. He jatkavat leikkejään ja ehkä leikkien kautta työstävät asiaa. Sinun lapsesi on vielä niin kovin pieniä. Minä itkin itkujani, sitten kun lapset olivat nukkumassa. Lasten takia piti vaan jaksaa, ja ajattelin, että lapsissa elämä jatkuu.
Kiitos vertaistuestanne! <3
Olen ajatellut pyytää apua ystäviltä jotta saisin pieniä hetkiä omaa aikaa.
Miehen työ on kausiluontoista eli sovitut asiat on pakko hoitaa ja kohta hän on kotona monta viikkoa. Joten tiedän tämän olevan ohimenevää..
Ei tätä elämää minkään ohjekirjan kanssa eletä, vaikka joskus tuntuu että olisi tarpeen :) päivä kerrallaan ja kyllähän tuo lasten kanssa oleminen on terapiaa myös.. Isäni haluaa aina kuulla lapsista kun puhumme puhelimessa eikä vain surra äitiä. Heissä se elämä jatkuu..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa ap.
Minulla on sama tilanne, äitini viimeinen äitienpäivä vietettiin halaten ja itkien - loppu on lähellä.
Minulla on kaksi lasta. Tukea saan mieheni, isäni ja lasteni lisäksi työstäni ja upeista työkävereista.
Suru tulee aalloittain, tiedän että pahin on edessä. Toivon nyt vain kivutonta loppua äidilleni <3
Minä olen ollut ihan samassa tilanteessa. En kyllä osaa sinua auttaa, jotenkin sen vain jaksoi. Suru tuli sitten myöhemmin kunnolla.