Miten suhtautua omiin vanhempiin sen jälkeen kun on hylätty vaikeassa paikassa?

Mä päätin, etten tarvitse heitä mihinkään.

Välit ovat kohteliaat, soitellaan ja tavataan silloin tällöin, mutta mitään asioita en laske enää heidän varaan, pärjään kyllä elämässäni ilman vanhempieni tukea.

Samoja teemoja olen pohtinut tultuani itse äidiksi. Erityisesti viime aikoina tämä asia on pyörinyt mielessäni. Muistan jo lapsena seuranneeni ihmeissäni miten joidenkin vanhemmat olivat kiinnostuneet lapsistaan ja heidän tekemisistään. Lapsia tuettiin koulunkäynnissä, heidän kanssaan tehtiiin asioita, heitä kannustettiin harrastamaan yms. Minun vanhempiani ei kiinnostanut minun koulunkäyntini, koska se meni ihan hyvin. Veljelläni ei mennyt ja hän saikin paljon tukea vanhemmiltani. Minä olin kuin haamu taustalla. Murrosiässä helvetti repesi. Ryyppäsin, rellestin ja olin itsetuhoinen. Hakeuduin itse kouluterveydenhoitajalle ja sitä kautta pääsin nuorisopsykiatrialle. Vanhempani kävivät kerran tapaamassa psykologia ja he totesivat, että kai heidän pitää skarpata ja alkaa huomioimaan minuakin. Mikään ei muuttunut ja muutinkin pois kotoa heti, kun se oli mahdollista. Koska minua ei tuettu kasvussani ja itsenäistymisessä, olin vuosia hukassa. Päällisin puolin kaikki oli kunnossa, mutta sisälläni myllersi. En tuntenut itseäni, en vahvuuksiani enkä tiennyt mitä tehdä.

Kun sain lapsia, päätin, että toimin eri tavalla kuin vanhempani. Tehtävä on ollut äärimmäisen vaikea, sillä en ole koskaan saanut kiinnostuneen ja rakastavan vanhemman mallia. Jälkiviisaana tajuan ettei minun olisi pitänyt lapsia edes tehdä. Päällisin puolin he kasvavat hyvin ja asiat ovat kunnossa, mutta aika näyttää miten pieleen meni.

Olen pohtinut omaa lapsuuttani ja nuoruuttani erityisesti nyt, kun työskentelen ongelmanuorten kanssa ja näen miten normaalisti lapsistaan välittävät vanhemmat toimivat. Tajuan nykyään entistä paremmin miten vanhempani olivat vanhempina täysin epäonnistuneita. En ymmärrä miksi he edes tekivät lapsia, kun heidän ainoa tavoitteensa oli vain pitää lapset hengissä. Mitään sosiaalista tai taloudellista pääomaa ei irronnut minimiä enempää.

Olen välillä myös pohtinut sitä, että vanhempani varmasti yrittivät parhaansa ja, että ajat oli toiset (olen syntynyt 80-luvulla). Kuitenkin monet kavereiden vanhemmista olivat aivan toisenlaisia. Vanhempani ovat aikuistuttuani harmitelleet, kun lapsuutemme oli niin köyhä. Nykyisin he ovat hyvin toimeentulevia, mutta ei meille pätkätöissä sinnitteleville lapsille tule mitään helpotusta. Olen todella kateellinen siitä, että sukulaisissa ja tuttavissa on ihmisiä, jotka ovat valmiita matkustamaan satoja kilometrejä aikuisten lastensa tueksi vaikeissa elämäntilanteissa. Voin myös anonyymisti tunnustaa olevani todella kateellinen tutuille, joiden vanhemmat tukevat aikuisia lapsiaan. Minun vanhemmillani olisi mahdollista toimia niin, jos he haluaisivat. 

Nykyään tulee vähän pidettyä yhteyttä. Mitään ei ole sattunut eikä välimme ole mitenkään tulehtuneet. Soittelemme ehkä 2-5 kertaa kuukaudessa ja silloinkin minä yleensä soitan. Äitini kyllä sanoo, että oli aikonut soittaa, mutta kun on ollut kiireitä. Tuntuu pahalta, kun en ole koskaan saanut tukea vanhemmiltani. Toisaalta en enää edes kaipaa vanhemmiltani mitään ja varmasti siksi emme juuri olekaan yhteyksissä. En ole koskaan saanut arvostusta, rakkautta, hellyyttä enkä taloudellista tukea, joten en enää tässä vaiheessa heiltä vingu. En koe, että suhtautuisin heihin mitenkään erityisesti. En juuri edes muista heidän olemassaoloaan.