”Shakespearen lukeminen on rakenteellista väkivaltaa”. Artikkeli taidekoulun ahdistavasta loukkaantumiskulttuurista.

Suomen kuvalehden artikkeli kuvastaa maailmaa, jossa iso osa, tai ainakin äänekäs osa, elää intersektionaalisen feminismi uhrimentaliteetin omaksuineina. Päästään kurkistamaan millaista elämä ehkä on, jos aate saa enemmän jalansijaa muuallakin yhteiskunnassa. Lisään joitakin lainauksia artikkelista, mutta suosittelen lukemaan sen ajatuksen kanssa kokonaan.

Opiskelijat ovat ahdistuneita ja vihaisia opettajalle, joka pyytää heitä tutustumaan klassikkoteoksiin ja ihmettelivät miksi koulussa näytettiin teoksia, joissa on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Elokuvat olivat aivan normaalissa levityksessä, eivät kiellettyjä edes alle 15-vuotiailta.

Opettaja yritti kysellä. Oliko teoksessa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa?
Ei, mutta kuulemma se oli tavallaan ilmassa.

Kesäkuussa oppilaitoksiin lähetettiin adressi, jossa taidealan opiskelijat vaati korkeakouluja ottamaan antirasistiset strategiat osaksi opetussuunnitelmaa. Tiedostamaan eurosentrismin ja opetuksen lävistävän valkoisuuden. Kirjoitettiin mikroaggressioista ja representaatioista. Mukana oli lista huomioon otettavista asioista kursseja suunniteltaessa: kolonialismi ja dekolonialismi, sukupuolisensitiivisyys, turvallinen tila, intersektionaalinen feminismi, suomalaisuuden käsitteen laajentaminen.

Joskus opiskelijat ovat alkaneet itkeä jos ovat joutuneet käyttämään ns. vääriä sanoja. Opettajan mukaan näyttelijäopiskelijoiden pitäisi pystyä puhumaan tekstiä, jota pitävät moraalisesti vääränä.

”Minun sukupolveni on käynyt läpi postmodernin keskustelun myllyn, jossa halusimme täyttä vapautta ilmaista ja nimenomaan vapautta ilmaista sitä, että ulkoinen todellisuus ei määritä meitä ja me voimme suhtautua siihen haluamallamme tavalla”, Hulkko sanoo.

”Tämä suhde on muutoksessa.”

Erityisesti Shakespearen kanssa on ollut ongelmia. Romeon ja Julian ja Hamletin.

”Opiskelijat ovat tuoneet ilmi, että on väkivaltainen kokemus laittaa heidät yksin kotiin lukemaan teoksia, jotka edustavat raiskauskulttuuria. Että se on opetuksen rakenteellista väkivaltaa opiskelijaa kohtaan”, Timonen sanoo.

”Alun perin keskustelu tuli täysin puun takaa. Se kuulosti niin siltä, että mitä eroa on kirkon kirjarovioilla ja sillä, että me alamme siivota historiasta kirjoja pois.”

” Kollegoiden kanssa on mietitty, mistä kotimaisten klassikoiden listalle löytyisi ei-valkoisia kirjoittajia. Ennen teosanalyyseissä pyrittiin eroon tekijästä, nyt ensisijainen merkki on tekijä itse, sukupuoli ja ihonväri. Se on jännä ilmiö, kun samaan aikaan kenenkään ulkonäöstä ei ymmärtääkseni saisi vetää johtopäätöksiä sukupuolesta tai identiteetistä.”

Opetuksen suunnittelua ja kehittämistä ohjaa nyt ensi sijassa varovaisuus ja pelko julkisesta kohusta ja metelistä.

Eräs opiskelija kirjoitti näytelmän miehen roolin ahtaudesta ja kasvamisesta väkivaltaisen alkoholistiäidin kanssa. Omakohtainen. Kun keskeneräistä tekstiä käsiteltiin työpajassa, kanssaopiskelijat kokivat näytelmän liian miesnäkökulmaisena. Naisvihamielisenä. Äidin hahmo oli ikävä ja haitallinen. Se, ettei päähenkilö kokenut olevansa kotona miehen kehossa, katsottiin transfoobiseksi.

Teatterikorkeakoulussa on opiskelijan mukaan kaksi legitiiminä pidettyä teemaa: ilmastonmuutos ja vähemmistöjen oikeudet. Jos niitä ei käsittele, ihmetellään, miksei halua korjata vääryyksiä.

Haastateltavat pitävät päämääriä  – yhdenvertaisuutta ja rasismin kitkemistä –  tietysti oikeina, mutta keinoja väärinä. Kollektiivinen häpäiseminen, teoksen samastaminen tekijään ja vääränlaisten luomusten siivoaminen katsotaan modernisti perustelluksi vanhoillisuudeksi.

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/shakespeare-on-rakenteellist…