Lue keskustelun säännöt.
Järkyttävä ahdistus parisuhteessa! Neuvoja? :(
02.05.2014 |
Lähes kaksi vuotta yhdessä, molemmat parikymppisiä.
Ongelmana se että olen itse ihan järkyttävän ahdistunut kokoajan suhteessa.
Suhteen alussa kaikki meni hyvin ja oli ihanaa, sen jälkeen kun tuli ekan kerran keskustelu siitä että pitäisikö erota, sen jälkeen kaikki alkoi.
Muutamia kertoja on käynyt niin että poikaystävä on aloittanut keskustelun, sanonut asian mikä vaivaa häntä/ahdistaa ja sanonut että miettii eroa. Ei kuitenkaan olla vielä erottu ja periaatteessa ei ole vakavia syitä edes erota.
Pelkään ihan 24/7 että erotaan. Pelkään sanoa mitään tai riidellä koska pelkään että hän jättää minut.
Mulla on myös jonkinlainen läheisriippuvuus. Emme siis asu yhdessä > Jos olemme olleet monta yötä ja päivää putkeen yhdessä, niin usein miehelle tulee ahdistus siitä että ei ole muualla ja sit näkeekin kavereita ja on pari päivää omissa oloissa. Minä taas kiellän kaikki tämmöiset tunteet itseltäni! Jos mua ärsyttää mun mies ja haluaisin olla yksin, en sano sitä vaan kiellän tunteen itseltäni ja pistän itseni kestämään koska tahdon vaan olla hänen kanssa...
Jos (nyt esim) olen yksinään kotona, mietin ihan taukoamatta poikaystävää (missä on, mitä tekee, miettiikö taas eroa, jaksaako nähdä mua)
En voi elää enää normaalia elämää koska kaikki mitä teen niin mielessä on kumppani.
Jos olen vaikka koulussa ja naurattaa jokin asia kavereiden kanssa/olen muuten iloinen, yhtäkkiä päähän tulee ahdistus ja ajatus "en voi olla iloinen koska stressaan kokoajan eroa"
Nää mun ongelmat aiheuttaa ne "eroajatukset" poikaystävässä.
En välttämättä anna tarpeeksi tilaa hänelle, suutun jos lähtee johonkin koko yöksi kavereiden kanssa/pitää hauskaa, pelkään ja utelen kokoajan hänen tunteistaan ja olen epävarma rakastaako..
Ja kyllä, olen puhunut näistä asioista psykiatrini kanssa ja varmasti on jotain mielenterveydellä tekemistä näiden kanssa mutta tulen hulluksi!
Mietin että pitääkö oikeasti erota vai miksi mietin ihan kokoajan mun kumppania?
Mutta muuten meille menee hyvin.. puhutaan asioista, seksia on paljon ja se on hyvää ja intohimoa löytyy, sanotaan toisillemme tunteista ja osoitetaan rakkautta, hellyyttä yms pusuja on paljon, luottamus on todella hyvässä kunnossa ja harvemmin riidellään mistään!
Minä vain mun pelolla aiheutan kaiken ongelman tässä suhteessa... niinkuin psykiatri sanoi että "alussa lähtee täysillä suhteeseen mukaan ja luottaa 100 varmuudella siihen että joo kyllä me pysytään yhdessä. sittekun tulee se eka "särö" suhteeseen niin luottamus rikkoutuu eikä palaa enää koskaan täysiin mittoihin"
Mun mielestä se on noin :( Ja anteeksi tää ihan järkyttävä sekava kirjoitus, en vaan saanu mun ajatuksia selvästi esille ja vaikutan ihan mielisairaalta mutta ei auta enää puhuminen kavereille, kumppanille tai edes psykiatrille. Onko kenelläkään kokemuksia tästä tai neuvoja että miksi olen näin hädissäni KOKOAJAN?
Kommentit (15)
Toi erosta heppoisesti puhuminen on täälläkin ongelma. Heti kun on riidan ainekset ilmassa, mies puhuu erosta. Reilua? Ei. Mutta mitä ihmettä mä sanon sille niin että se tajuaa että minuun sattuu tollanen. Miksei vaan voi luotolla tapella ja sopia? Miksi aina pitää vetää se saakelin erokortti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mies teki sitä samaa vaikka oltiin sovittu et tulee kuinka paha riita tahansa niin erolla ei uhkailla.
No sillähän sitä sitten uhkailtiin, vuosikausia.
Kunnes pakkasin tavarani ja lähdin. (Oli paljon muitakin syitä, tietysti.)
Kummasti muuttui ääni kellossa ja ero ei enää olekaan vaihtoehto hänelle, typeryyksissään kuulemma sitä huuteli.
Jos ero mainitaan, niin se myös tulee. Se on vaan ajan kysymys. Erosta mainitseminen viittaa siihen, että sitä mietitään ja useasti mainittuna omasta mielestäni viittaa vaan rohkeuden keräämiseen sanoa se lopullisesti.
Mulla oli ekassa suhteessa noin. Olin niin rakastunut että oisin halunnut liimautua toiseen kaiken aikaa, toinen halusikin saada omaa tilaa ja lopulta hän jätti mut. Ensin vältteli ja sitten kun multa meni hermo lopulta ja tivasin haluaako enää ollenkaan nähdä mua sai kakistettua että ei tiedä itsekään. Oli tosi raastavaa erota vaikka suhde kesti vain puoli vuotta. Olin kuitenkin antanut kaikkeni ja edelleen eron aikana rakastunut. Nyt erosta on yli 10 vuotta, olen perheellinen ja takana monia muita suhteita, silti tämä suuri rakkauteni palaa mieleen välillä. Pointtini on, että et välttämättä tulevissa suhteissa tule käyttäytymää noin, eka tärkeämpi suhde on niin kaikennielevä ja voimakas että siitä miten silloin käyttäytyy ei kannata vetää johtopäätöksiä tulevaisuuden suhteen. Vaikka muistelen ja vähän haikailenkin tuota ekaa suhdettani, järjellä tiedän ettei siitä olisi mitään tullut.
[quote author="Vierailija" time="22.09.2014 klo 03:51"]
Jos ero mainitaan, niin se myös tulee. Se on vaan ajan kysymys. Erosta mainitseminen viittaa siihen, että sitä mietitään ja useasti mainittuna omasta mielestäni viittaa vaan rohkeuden keräämiseen sanoa se lopullisesti.
[/quote]
Tai sitten se on epäreilua vallankäyttöä tietäen, että toinen ahdistuu siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeasti pitää erota . Ei tuollainen riippuvuus kuulu terveeseen parisuhteeseen. Kerro vielä, että olet sairaalloisen mustasukkainen.
Et varmaan ole tullut ajatelleeksi, että sinä et ole siinä suhteessa ainoa ahdistunut. Eihän sellaisesta mitään tule, että pitää lähteä 'pakoon' toista jos pari päivää ollaan yhdessä. En sanoisi tässä tapauksessa eropuheita 'uhkailuksi' vaan suunnitteluksi. Poikakaverillesikin on jo selvinnyt, että ette te voi olla kovin pitkään yhdessä. Tosin minullekin muuan ex sanoi, että ei hän sitä tosissaan sanonut. Minä sanon, ja otin toisenkin tosissani-
Onko sinua kohdeltu lapsuudenkodissasi huonosti vai mikä mahtaa olla syynä läheisriippuvuuteesi?
Ootko ajatellut mistä toi sun läheisriippuvuus voisi johtua? Joskus on helpompi käsitellä nykyisiä ongelmia jos tietää mistä ne johtuu.
Esimerkiksi minäkin kärsin jonkin sorttisesta läheisriippuvuudesta, joka johtuu (luultavasti) siitä etten koskaan saanut rakkautta isältäni. Kun tajusin asian, pystyin jotenkin pikku hiljaa irrottautumaan sellaisesta ajatuksesta etten ole tarpeeksi hyvä tai kelpaa toiselle.
Nykyään pystyn luottamaan itseeni ja siihen, että kelpaan tällaisena puolisolleni. Enää en pelkää että toinen haluaa heti erota jos teen jotain "väärää" tai meille tulee riitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietit koko ajan kumppania, koska rakastat häntä. Mutta sanot itsekin olevasi läheisriippuvainen. Juttu on kuitenkin niin, että jos toinen haluaa lähteä, hänen pitää antaa lähteä. Et edes voi estää sitä. Jos tuo on ensimmäinen suhteesi, ero tuntuu varmasti vaikeammalta kuin muuten. Mutta siitä selviää.
Ei minun kumppani halua mihinkään lähteä :D siis en ole pakottanut häntä jäämään vaan pyritään selvittämään aina ongelmat ja suhde menee eteenpäin kohtalaisesti kokoajan.
Ja on toinen vakava suhde, voin sanoa että ero kyllä olisi maailmanloppu.
Mulla on jäänyt semmoinen pelko noista "melkein erottiin"-tilanteista, että just siksi pelkään kokoajan sitä eroa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitte kumppanisi kanssa myös puhua siitä, ettei kannata kovin kevytkenkäisesti puhua erosta, varsinkin jos olette molemmat nuoresta iästänne huolimatta tosissanne sitoutuneet toisiinne.
Tuo päättyy kuitenkin jossakin vaiheessa. Tee se nyt kun ei vielä lapsia ja kihloja oo. Sattuu muuten vaan useempaan. Ei oo ihan tervettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä olet vaan liian nuori. Olet ensin ollut kotona perheen kanssa sitten ilmeisesti melko pian siirtynyt suhteeseen poikakaverisi kanssa. Sua pelottaa yksin jääminen. Siksi vaikka olet nyt suhteessa, mutta kun joudut hetkeksi yksin, ajattelen poikaystävääsi pakonomaisesti. Erossa sua pelottaa se kokonaan yksin jääminen, ei niinkään tämän tietyn poikaystävän menetys (tämän vaikutelman siis annoit tekstissäsi).
Ehkä sun pitää vaan kasvaa itsenäisemmäksi ja viettää enemmän aikaa itsesi kanssa, ettei se oman itsensä kanssa oleminen ahdista.
Vanha aihe, mutta ajankohtainen mulle..
Miten AP:n tilanne nykyään? Saatu sopu vai tuliko ero?
Mä elän tällä hetkelläkin samankaltaisessa suhteessa jossa tyttöystävästä tullut sitoutumiskammoinen. Meillä kumpikin on nauttinu yhteisestä ajasta niin kotona ja kodin ulkopuolellakin eli ollaan oltu melko tiiviisti yhdessä vajaan vuoden ja todella hauskaa on ollu koko suhteen ajan. Vuoden seurustelun jälkeen meillä alkoi ns ongelmat. Tyttöystävä on sanonu mulle välillä kaiken ahdistavan eikä halua läheisyyttä eikä anna usein koskettaa. Vähän olin ihmeissäni totaalisesta suunnan muutoksesta, mutta kumminkin vakuutti rakastavansa joten tyttöystävä sai pyytämäänsä tilaa ja nyt olen taas välinpitämätön ja etäinen? Kumminkin rakastan tyttöystävääni paljon enkä haluaisi suhdetta lopettaa kevyin perustein. Tätä on nyt jatkunu jo jonkin aikaa eli on hetkiä kun kaikki on hyvin ja tyttöystävä hehkuttaa kuinka elämä on ihanaa vieressäni ja sit kaikki ahdistaa eikä mikään ole hyvin ja sen jälkeen olen etäinen, kun annan tilaa..ja sit sama alkaa alusta...
Onko kellään mitään kokemusta mikä tollasta mielenvaihtelua aiheuttaa vai onko parempi pistää suhde poikki ja koittaa unohtaa kaikki vai koittaa yrittää ymmärtää toista ja niellä kaikki rakkauden vuoksi? On myös tullu mieleen, että mun antaessa tilaa on toinen ajatellut menettävän mut jolloin tarrautuu suhteeseen kiinni kunnes taas ahdistuu..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena olin samanlainen,nykyään en välitä suhteista. Lähinnä seksiin miestä tarvitsen ja on mulla panokaveri ja joskus satunnaisia yhden yön juttuja. Ne riittää. Odota,että kasvat ja vartut.
Parisuhde OCD?