Kun sekä vanhemmalla että lapsella on ADHD.
Kertokaahan miten elämä teillä onnistuu?
Olen ADHD-pojan ADHD-äiti. Näen lapsessani niin paljon itseäni lapsena, että todellakin tiedän ja ymmärrän, että hän ei sille loputtomalle impulsiivisuudelleen ja keskittymiskyvyttömyydelleen mitään voi. Mutta samaan aikaan nuo piirteet itsessäni haittaavat ihan samalla lailla järkevän ja pitkäpinnaisen vanhemmuuden harjoittamista, ja vähän väliä menee hermo.
Meillä on kyllä paljon rakkautta ja naurua ja iloa, ja lapsikin on peruspositiivinen, kuten minäkin, mutta toivoisin todella kykeneväni paremmin keskittymään lapseni ohjaamiseen järkevämpään toimintaan. Vaikeaa, kun omakin niin harvoin sitä on...
Mutta kertokaa kokemuksianne, mitkä asiat teillä auttaa ja millaisten asioiden kanssa kamppailette?
(Taustatietona voin näin kokeneena av-mammana sanoa vielä nämä: ei, en tahallani mennyt tekemään päävikaisia lapsia, sain oman diagnoosini vasta 4v kuopuksen syntymän jälkeen. Ja kyllä, olen töissä, olen aina ollut töissä tai koulussa, eli en hulluuttani vaan makaa kotona suoltamassa niitä hulluja kakaroita maailmaan.)
Kommentit (10)
onko kummallakaan lääkitystä? t. asperger/add-perheen äiti
Mieheni on ADHD ja poika myös, eivät tule keskenään toimeen, liian samanlaisia.
Facebookista löytyy aiheeseen liittyviä vertaistukiryhmiä.
Ap, älä kirjoita kakaroistasi kuten kirjoitit. He ovat arvokkaita ihmisiä. Ja oireet ovat osaksi varmasti taakkana, mutta niistä seuraa myös vahvuuksia joista on iloa. Ja niitä vahvuuksia muilla ei olekaan. Pitää löytää oma tie, jossa ne vahvuudet nousevat esiin ja heikkouksien kanssa voi elää.
Meillä rauhallisempi lapsi ja vähemmän vaativa lapsi, eli helpompi lapsi, mahdollistaisi vanhempien normaalimman elämän. Nyt kaikki nousee pintaan helposti. Silti poikamme on aivan ihana, ja hänen innostuneisuutensa kääntyy vielä hänen eduksensa. Diagnosia hänellä ei ole, eikä välttämättä koskaan tule. Mutta aivan selvästi on ADD:n tyyppisiä oireita seassa, vahvuuksia myös.
[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 23:03"]
Ap, älä kirjoita kakaroistasi kuten kirjoitit. He ovat arvokkaita ihmisiä. Ja oireet ovat osaksi varmasti taakkana, mutta niistä seuraa myös vahvuuksia joista on iloa. Ja niitä vahvuuksia muilla ei olekaan. Pitää löytää oma tie, jossa ne vahvuudet nousevat esiin ja heikkouksien kanssa voi elää.
Meillä rauhallisempi lapsi ja vähemmän vaativa lapsi, eli helpompi lapsi, mahdollistaisi vanhempien normaalimman elämän. Nyt kaikki nousee pintaan helposti. Silti poikamme on aivan ihana, ja hänen innostuneisuutensa kääntyy vielä hänen eduksensa. Diagnosia hänellä ei ole, eikä välttämättä koskaan tule. Mutta aivan selvästi on ADD:n tyyppisiä oireita seassa, vahvuuksia myös.
[/quote]
Tarkoititko tuon "päävikaisia lapsia" osuuden loukkaavaksi lapsiani kohtaan? Se oli siis osoitettu vain niille palstan haaskalinnuille, jotka olisivat heti tulleet tähän rääpimään, jos ei olisi jo vähän vetänyt mattoa alta.
Ja joo, mä todellakin tiedän vahvuuteni, juuri ADHD:sta johtuvat, niiden takia olen yksi alani parhaista suomessa. Tiedän ja näen todellakin myös poikani vahvuudet, enkä ole hänen tulevaisuudestaan huolissaan, hän on älykäs ja rohkea poika.
Kysymys on arjen törmäyksistä, joita tuntuu tulevan koko ajan vain enemmän, ja omasta avuttomuudestani kohdata kaltaistani lasta.
Joku kysyi lääkityksestä, mulla on Concerta-lääkitys. Mutta ei se tähän auta, koska sitä ei voi ottaa iltaa vasten, ja musta ainakin tuntuu, että illalla olen kahta kärttyisämpi, jos olen päivällä ottanut lääkkeet.
minulla on auttanut mielialalääkitys, se pidentää pinnaa. Itse kuormitun päivän aikana yhtä pahasti kuin lapset enkä kestä mitään ylimääräistä illalla
[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 23:17"]
minulla on auttanut mielialalääkitys, se pidentää pinnaa. Itse kuormitun päivän aikana yhtä pahasti kuin lapset enkä kestä mitään ylimääräistä illalla
[/quote]
Kuulostaa todella tutulta... miten päädyit mielialalääkitykseen? Mitä ja millaisella annoksella? Miten auttaa?
[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 20:03"]
Kertokaahan miten elämä teillä onnistuu?
Olen ADHD-pojan ADHD-äiti. Näen lapsessani niin paljon itseäni lapsena, että todellakin tiedän ja ymmärrän, että hän ei sille loputtomalle impulsiivisuudelleen ja keskittymiskyvyttömyydelleen mitään voi. Mutta samaan aikaan nuo piirteet itsessäni haittaavat ihan samalla lailla järkevän ja pitkäpinnaisen vanhemmuuden harjoittamista, ja vähän väliä menee hermo.
Meillä on kyllä paljon rakkautta ja naurua ja iloa, ja lapsikin on peruspositiivinen, kuten minäkin, mutta toivoisin todella kykeneväni paremmin keskittymään lapseni ohjaamiseen järkevämpään toimintaan. Vaikeaa, kun omakin niin harvoin sitä on...
Mutta kertokaa kokemuksianne, mitkä asiat teillä auttaa ja millaisten asioiden kanssa kamppailette?
(Taustatietona voin näin kokeneena av-mammana sanoa vielä nämä: ei, en tahallani mennyt tekemään päävikaisia lapsia, sain oman diagnoosini vasta 4v kuopuksen syntymän jälkeen. Ja kyllä, olen töissä, olen aina ollut töissä tai koulussa, eli en hulluuttani vaan makaa kotona suoltamassa niitä hulluja kakaroita maailmaan.)
[/quote]
Nostanpa näin aamusella tätä, jos vaikka joku vielä innostuisi vastaamaan.
Mä olen varmaan ADD lapsen ADD äiti. Ei ole kyllä diagnosoitu, mutta ärsytyskynnys tuntuu olevan nykyään älyttömän alhainen, lapsena taas olin vaan muuten aina omissa ajatuksissani.
[quote author="Vierailija" time="26.04.2014 klo 21:10"]
Mä olen varmaan ADD lapsen ADD äiti. Ei ole kyllä diagnosoitu, mutta ärsytyskynnys tuntuu olevan nykyään älyttömän alhainen, lapsena taas olin vaan muuten aina omissa ajatuksissani.
[/quote]
Kiitos vastauksesta, eikö palstalta löydy muita?
Mustakin tuntuu, että nyt 36-vuotiaana hermo on tosi paljon lyhyempi kuin vaikka muutama vuosi sitten... Ja tuntuu että tuo lapsi tulee päivä päivältä päättömämmäksi, äänekkäämmäksi ja vauhdikkaammaksi...vai vanhenenko mä vaan?