Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän pidän ihmisistä.

Taas joku ylemmyydentuntoinen ihminen. Jos asiat ei mene sinun tahtosi mukaan, niin koko maailma on surkea. Katsoisit peiliin tällaisten yleistyksien sijasta. Jos vähänkin katselee ympärilleen tai lukee vaikka tilastoja, huomaa, että asiat ovat paremmin kuin luulit. Masennus?

Minulla on täysin päinvastoin. Olen nyt nelikymppinen ja olen alkanut pitää ihmisistä yhä enemmän ja enemmän vuosien myötä.

Olen alkanut jutella tuntemattomien kanssa ja huomannut, että hymyyn vastataan hymyllä. Pieni ystävällisyys päivittäin toista kohtaan on tuonut myös minulle itselleni lämpimän olon sisälle, vaikka kyseessä olisi niinkin mitätön asia kuin oven avaaminen toiselle ja pieni rupattelu kassaneidin kanssa. Olen opetellut pysähtymään muiden ihmisten keskellä ja katsomaan muita silmiin ja olemaan heidän kanssaan sen sijaan, että kiirehtisin maata tuijottaen paikasta toiseen. Miksi minulla muka olisi niin kova kiire, etten ehtisi hetkeksi pysähtyä juttelemaan jollekulle? Kiirehtimisellä ehtisin seuraavaan paikkaan ehkä pari sekuntia nopeammin. Olen jopa alkanut pitää pikkulapsista ja nuorista, eivät he kaikki todellakaan ole mitään riiviöitä ja vittuilijoita.

Ehkä asennemuutokseni johtuu siitä, että minulla oli hyvin ankea ja kylmä lapsuus ja nuoruus. On kestänyt kauan kasvaa siitä pois ja uskaltaa luottaa siihen, että minunkin eläämäni paistaa aurinko.

Kyllä on alkanut nyppiä ihmisten tyhmyys ja uusavuttomuus. 

Avasin tämän aiheen ja ajattelin, että taas joku ihmisvihaaja intoilee siitä kuinka vihaa ihmisiä. Nimittäin sellaisiahan suomessa ja varmasti muuallakin maailmassa riittää. Ihmisiä, jotka ylpeinä kertovat vihaavansa ihmisiä. Ja toimivat myös siten, eli eivät auta toisia, keskittyvät keräämään itselleen kaiken mahdollisen, vaativat itselleen kaiken, puukottavat selkään. Heidän elämässään vain minulla ja korkeintaan lähisukulaisilla on merkitystä. Näitä ihmisiä on runsain mitoin, ja he ovat juuri niitä, jotka saavat minutkin aina heräämään lapsellisesta uskostani ihmisen hyvyyttä kohtaan. Empatiakyvyttömiä ilkimyksiä, jotka eivät ole kyenneet viisastumaan elämänsä aikana. Ja nämä nettipalstat, ne ovat todella avartavia ihmisten kauhean sisimmän avaamisen suhteen.

Silti, minäkin uskon, että hyvä voittaa ja pääasiassa saat takaisin sitä mitä annat. Jos olet paska, on erittäin epätodennäköistä että saat hyvää takaisin. Jos jaat omastasi, oli se henkistä tai materiaa, saat ainakin hyvän mielen itsellesi ja sitä kautta hyvyyttä elämääsi. En pysty ainakaan toistaiseksi ryhtymään katkeraksi ihmisvihaajaksi. Maailmassa on lopulta niin paljon ihania ihmisiä, vaikka harvinaisia olisivatkin. Ja jonkun ruttunaamankin voi saada onnelliseksi olemalla hänelle ystävällinen.

Ei ihmisiä kannata inhota lajina, mutta huonoista yksilöistä kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. 

Iän myötä olen rauhoittunut ja saanut lisää voimia ihmisten vajavaisuuksien sietämiseen. Eipä silti, voisin yhä edelleen viettää vuoden jossain skuttalla kirjoja lukien ja kerran viikossa muita ihmisiä edes vilaukselta näkien; tämä on itse asiassa suuri haaveeni. 

Mutta mitään suuria paheksumistunteita minusta ei enää näin vanhemmiten irtoa, toisin oli nuorena.

[quote author="Vierailija" time="25.04.2014 klo 19:51"]

Täällä sysätään lapset ja vanhukset laitoksiin, koska se on mahdollistanut naisten työssä käymisen.

Niin kuuluu tehdä.

Toisinkin voisi tehdä.

[/quote]

Joo, miehet voisivat jäädä hoitamaan niitä.

Vai eikö kiinnosta - paskaduuniako...? 

[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 21:17"]

Suomut ovat pudonneet silmiltäni 40v. ikään mennessä. Suomalaisten ihmisten arvomaailmat ovat ihan hirveitä. Muunmaalaisia ihmisiä en tunne tarpeeksi hyvin, että osaisin sanoa kauheasti mitään. Mutta ainakin suomalaiset ovat materialisteja, joille työ ja raha ja omaisuus ovat kaikki kaikessa, ja jotka eivät välitä toisistaan tai henkisistä/älyllisistä arvoista. Tämä on JUURI sellainen maa, jossa vanhukset ja sairaat sysätään laitoksiin :-(

[/quote]

Tämä kaikki on tulosta siitä, että olemme tottuneet odottamaan saavamme kaiken yhteiskunnalta. Toisia ei voi auttaa, jos ei ole ammatillisessa asiantuntijasuhteessa autettavaan.

Laitoshoito on vapauttanut naiset työelämään, joten on epäfeminististä ja epä-älyllistä alkaa purkaa tätä "hyvinvointiyhteiskuntaa", joka hoitaa kaiken puolestasi kehdosta hautaan.

[quote author="Vierailija" time="25.04.2014 klo 20:34"]

[quote author="Vierailija" time="25.04.2014 klo 19:51"]

Täällä sysätään lapset ja vanhukset laitoksiin, koska se on mahdollistanut naisten työssä käymisen.

Niin kuuluu tehdä.

Toisinkin voisi tehdä.

[/quote]

Joo, miehet voisivat jäädä hoitamaan niitä.

Vai eikö kiinnosta - paskaduuniako...? 

[/quote]

Niin, itse asiassa tänään perinteiset naisten työt on fyysisesti niin paljon raskaampia kuin useimmat miesten työt, että olisi vain oikeus ja kohtuus että miehet voimakkaampina alkaisivat tehdä näitä. Voitaisiin tehdä laki, että miehet hoitaisivat kaikki työt, joissa nostellaan yli kolmenkymmenen kilon painoisia asioita. Käytännössä esimerkiksi kaikki vanhustenhoito jäisi miehille. Samoin miehet voimakkaampina voisivat hoitaa kaiken työn jossa on väkivallan uhka. R-kiskan myyjät, Siwan myyjät ja useimmat terveydenhuollon työntekijät ja kotihoidon työntekijät olisivat siitä lähtien miehiä. Ei ole mitään järjellistä syytä, miksi näin ei tehtäisi. Naiset voisivat keskittyä töihin joissa tarvitaan vähemmän fyysistä voimaa.

Minuakin ihmetyttää että joidenkin mielestä tässä nelikymppisenä pitäs olla talo ja auto ja puoliso ja lapsia. Saa olla toki muttei tosiaankaan tarvitse! Elämässä on paljon muutakin kiinnostavaa, ja minulle huomattavasti kiinnostavaa.

[quote author="Vierailija" time="24.04.2014 klo 22:48"]Minulla on täysin päinvastoin. Olen nyt nelikymppinen ja olen alkanut pitää ihmisistä yhä enemmän ja enemmän vuosien myötä.

Olen alkanut jutella tuntemattomien kanssa ja huomannut, että hymyyn vastataan hymyllä. Pieni ystävällisyys päivittäin toista kohtaan on tuonut myös minulle itselleni lämpimän olon sisälle, vaikka kyseessä olisi niinkin mitätön asia kuin oven avaaminen toiselle ja pieni rupattelu kassaneidin kanssa. Olen opetellut pysähtymään muiden ihmisten keskellä ja katsomaan muita silmiin ja olemaan heidän kanssaan sen sijaan, että kiirehtisin maata tuijottaen paikasta toiseen. Miksi minulla muka olisi niin kova kiire, etten ehtisi hetkeksi pysähtyä juttelemaan jollekulle? Kiirehtimisellä ehtisin seuraavaan paikkaan ehkä pari sekuntia nopeammin. Olen jopa alkanut pitää pikkulapsista ja nuorista, eivät he kaikki todellakaan ole mitään riiviöitä ja vittuilijoita.

Ehkä asennemuutokseni johtuu siitä, että minulla oli hyvin ankea ja kylmä lapsuus ja nuoruus. On kestänyt kauan kasvaa siitä pois ja uskaltaa luottaa siihen, että minunkin eläämäni paistaa aurinko.

[/quote]

Tuo "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan" ei ole hyvyyttä vaan kaupankäyntiä. Täällä palstalla aina joku asiakaspalvelija kirjoittaa miten joku ei asiakas ei ollut toivotunlainen ja asiakaspalvelija päätti kostaa asiakkaalle sen ettei hän onnistunut olemaan sellainen kuin asiakaspavelija toivoi. Se on kaupankäynnin kääntöpuoli. Suurin osa ihmiskunnan kärsimyksestä johtuu juuri siitä, että ihmiset katsovat olevansa jostain omasta päästään keksimästään syystä oikeutettuja johonkin. Jos muut eivät näe asiaa niin, niin sitten soditaan.

Mitäs jos kokeilisit hymyillä/olla hymyilemättä riippumatta siitä miten ihmiset siihen vastaavat?

Oon itse hoitajana laitoksessa, jossa hoidetaan pitkäaikaista hoitoa vaativia vanhuksia. Mietin lähes joka päivä, millaisia ihmiset ovat, kun käyvät jatkuvasti kitisemässä heidän isiensä ja äitiensä asioista, valittamassa, jos suupielestä ei ole pyyhitty hernekeittoa sekunnissa, niuhottamassa jostain näppylästä jne. Aivan uskomatonta itsekkyyttä. Ensin sysätään vanhukset laitokseen ja sitten puretaan omaa pahaa oloa muihin ihmisiin. Ihmisillä ei ole aikaa toisilleen.

up

Itselläni on ollut sen verran ankea lapsuus ja nuoruus, että sen jälkeen olen jatkuvasti yllättynyt positiivisesti siitä, miten paljon positiivista ihmisistä löytyy. Perusolettama on kyllä edelleen aika pessimistinen, joten positiivisesti yllättyminen on helppoa.

up

Höpöhöpö niille kommentoijille joiden mielestä olen vain ihmisvihaaja ja surullinen kyynikko enkä halua nähdä elämän positiivisia puolia :-). Minä nimenomaan olin n. 30 ensimmäistä vuotta elämästäni optimisti, sitkeä, pienistä asioista iloitseva, kaikkien mummeleiden ystävä, idealisti, kaikesta pahuudesta ja synkkyydestä (kiusaaminen, insesti, hyljeksintä, pilkka, rakkauden puute, ylenkatse, kateus jne. jne. - kerronko lisää?) huolimatta.

Viimeiset kymmenkunta vuotta ovat menneet vielä pahemmissa merkeissä, ja kuten sanottu, olen joutunut avaamaan silmäni, sillä muu olisi ollut törkeää itselleen valehtelemista. Toisaalta psyykeni tämänikäisenä on alkanut jo kestää ikävän totuuden - luulen että tämä on se suurin syy sille miksi asiat ovat pinnassa nyt.

Yksi havaitsemistani ikävistä asioista on se, että valintatilanteessa ihmiset menevät lähes aina sen puolelle, jolla on enemmän valtaa, rahaa, terveyttä, kauneutta muita resursseja. Vaikka oikeudenmukainen suhtautuminen olisi jotain ihan muuta, tasapuolista tai jopa sen heikomman puolella olemista, tilanteesta riippuen. Tämä pätee ihmisiin, tämä pätee yhteisöihin.

Sen kun näkee toistuvan liian monta kertaa, menettää uskonsa vähän kaikkeen ja kaikkiin. Totuus on se että meillä on muiden mielestä arvoa niin paljon kuin meillä on asemaa ja voimavaroja. Tai olkoot he mitä mieltä tahansa, mutta sen mukaan he viime kädessä toimivat. Se on maailman pahuus, joka toistuu ja toistuu.

Kyllähän te ymmärrätte nyt, miksi ne vanhukset lojuvat siellä hoitokodeissa ja kukaan ei käy katsomassa? Tai miksi sairas invalidi vailla omaa syytään jonottaa leipäjonossa? Tai miksi erityislasten perheet joutuvat taistelemaan joka hiton asiasta viranomaisten kanssa? Tai miksi nainen raataa perheen eteen maksutta ja ähertää ulkonäkönsä kanssa samaan aikaan kun mies toteuttaa itseään töissä ja kuittaa vielä hyvät eläkkeet? Ei resursseja = alistettu = muiden armoilla.

Poikkeuksia on ihmisissä! Mutta tämä on pääsääntö. Yksikään poikkeus ei kumoa tätä pääsääntöä. Tämä pätee jopa läheisiin ihmisiin, suureen osaan heistä. Valitettavasti. Joillakin on varmasti parempi lähipiiri ja sukulaiset, onneksi. Minulle niitä ei ollut suotu.

ap

Mulla on samankaltaisia tuntemuksia kuin sinulla ap. Ei mitään kauhean suuria traumaattisia pettymyksiä ihmisten suhteen, mutta huomaan viihtyväni yhä huonommin ja huonommin ihmisten keskuudessa. Varsinkin naiset ovat kamalan suvaitsemattomia, erilaisia elämänmuodot eivät todellakaan saa ymmärrystä osakseen. En oikein jaksa kuunnella sitä vaahtoamista. 

[quote author="Vierailija" time="25.04.2014 klo 19:57"]

[quote author="Vierailija" time="25.04.2014 klo 19:43"]

No tulin nyt kirjoittaneeksi kaupan myyjästä, mutta yhtä hyvin olisin voinut kirjoittaa mummo kadulla tai tuntematon äiti leikkipaikalla tai jotain ihan muuta. Ideana oli vain se, että yleinen ystävällisyys kannattaa, eikä siinä ole kyse kaupankäynnistä vaan oman ja muiden onnellisuuden lisäämisestä. Ikävää, että sinä käsitit asian niin kyynisesti.

[/quote]

Mutta ota huomioon, että sinulle ei hymyillä jos et itse hymyile. Sinä kelpaat muille ihmisille vain hymyilevänä. Kasvohalvauksesta kärsivät tai muuten surullisen näköiset ihmiset painukoot vittuun, me ei niille hymyjä tuhlailla!

[/quote]

Joku sen hymyilyn aina aloittaa. Miksi en siis minä? Kaksi hymyä, kaksi hyvää tuulta, kaksi mukavaksi muuttunutta päivää.

[quote author="Vierailija" time="25.04.2014 klo 20:44"]

Oon itse hoitajana laitoksessa, jossa hoidetaan pitkäaikaista hoitoa vaativia vanhuksia. Mietin lähes joka päivä, millaisia ihmiset ovat, kun käyvät jatkuvasti kitisemässä heidän isiensä ja äitiensä asioista, valittamassa, jos suupielestä ei ole pyyhitty hernekeittoa sekunnissa, niuhottamassa jostain näppylästä jne. Aivan uskomatonta itsekkyyttä. Ensin sysätään vanhukset laitokseen ja sitten puretaan omaa pahaa oloa muihin ihmisiin. Ihmisillä ei ole aikaa toisilleen.

[/quote]

En ymmärrä alapeukkujen määrää. Olet aivan oikeassa: omaiset voisi ottaa suuremman vastuun.

Ap puhut kuin minun suustani.

Näin itsekin ajattelen, valitettavasti. Luin taannoin kirjan jossa käsiteltiin mm. simpanssien laumahierarkiaa ja heräsin siihen ajatukseen, että noinhan se meillä ihmisilläkin pääasiallisesti menee. Laumassa jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset vaikka miten ajatellaan, että samat säännöt muka pätevät kaikkiin. Se nyt ei tietysti kenellekään tule yllätyksenä, että rikkailla on asiat helpommin, mutta on ikävä huomata miten mielellään ihmiset menevät mukaan heikomman päähän potkimiseen ja syyllistämiseen milloin mistäkin. Itse olen tehnyt tietoisen päätöksen, että en tähän lähde mukaan. Vaikka minusta ei muuta iloa kanssaihmisille olekaan niin yritän ainakin olla empaattinen.