Ero edessä, lapsia perheessä?

Mietin eroa ja tilanne on hyvin monimutkainen ja mietin myös itsestäni, että olenko kokematon ja turhan takia eroamassa. Tuntuu etten osaa edes miehen kanssa jutella, kun pelottaa että hän sanoo ”erotaan vaan jos siltä tuntuu” tai muuta ikävää. Sitten miehessä on sellaisia huonoja piirteitä, että minua ihan hävettää mainita/vihjailla miehellä niistä. Ymmärrän kyllä, että pahempiakin tilanteita voi olla kuin mitä aion kertoa. Monimutkaiseksi asian tekee myös se, että meillä on lapsia.

Taustoista eka; kivittäkää vaan, mutta en nuoruuden tyhmyyksissäni ja hyvin vajavaisena persoonana (huono itsetunto), en perustanut perhettä sen miehen kanssa, jonka olisin halunnut vaan sen jolle koin kelpaavani. Sen ensimmäisen, joka minut otti. Rakastuin kyllä mieheeni, mutta hän osoittikin kaipaavaansa exäänsä. Myöhemmin laittoi asian humalan piikkiin ja kielisin totuuden itseltäni. Siis jo suhteemme alkuaikoina oli sellaisia vaikeuksia, että normaali-ihminen olisi kyllä luovuttanut. Minä sen kuin jatkoin. Nämä ovat menneitä, mutta en ole (koskaan ollutkaan) hyvinkään varma rakkaudestani miestäni kohtaan.

Sitten tämän ajan ongelmia. Ensinnäkin miehellä on hormonitoiminta vinksallaan ja tähän lääkityksen tasapainottaminen on todella vaikea. Hormonihäiriöhän on sairaus, mutta en tiedä voiko kaikkea lukea sen syyksi vai voiko osa johtua ihan asenteesta. Eli pidän miestäni aika vätyksenä, monin tavoin. Tai sitten hän on vätys. Hän on saanut etuoikeuden käydä ~3 v koulua kuntoutusrahalla (fyysinen vaiva), mikä merkitsee suurempia tuloja kuin ansiosidonnainen työttömyyskorvaus ja mahdollisuutta uuteen ammattiin. Niin hän kitisee, että koulunkäynti ei kiinnosta, yhden pikku kirjoitustehtävän kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta. En oikein osaa suhtauta tähän, kun itseänikään ei oma työni ei niin kamalan paljon kiinnosta, eikä se ala mitä opiskelin (yliopistossa) en kuitenkaan tohtinut vaihtaa. Aprikoin, että varmaan suurimmalla osalla ihmisiä työ on vain pakkopullaa. Voihan se tarkoittaa sitä että se opiskeluilmapiiri ei kiinnosta, kyse on amiksesta ja nuorten puolesta siellä. Mies on muutenkin sen oloinen, että eipä kävisi missään töissä. Enkä voi olla mitenkään varma, että mies tuon koulutuksen jälkeen mitään työpaikkaa saisi tai edes haluisi varmaan mieluiten makaisi sohvalla. On vaan sen oloinen.

Korostan nyt sitä, että miehellä on noin 4 h koulua päivässä, eikä läksyiltäkään näytetä kovin paljoa vaadittavan. Miehen arjen tehtäviä on kaupassa käynti ja ruuan laitto, astioiden laitto ja tiskaus (välillä tätäkin tekee niin huonosti että teen sitä) ja autohommat (satunnaiset). Harrastuksissa käytetään lapsia lähinnä vuorotellen (itse otan siitä hyödyn irti, juoksemalla sillä aikaa itse). Itse teen täyspäiväisesti töitä ja kouluttaudun vielä lisää työllistymismahdollisuuksien parantamiseksi. Itse pyykkään (lähestulkoon joka päivä), autan lapsia läksyissä, pääsääntöisesti huolehdin syönneistä(esim. että saavat kasviksia yms.), kouluun liittyvistä asioista, suurimmalta osalta siivoan.

Arki-ilta on tyypillisesti sitä, että mies makaa sohvalla katsomassa televisiota ruuanlaittoa lukuun ottamatta mikä on tyyliin kastike ja perunat. Parina päivänä viikossa käy ”paremmin” kaupoilla ja asioilla mihin menee noin 1-2 h aikaa. Minä puuhailen ja otan kontaktia lapsiin. Tämä varmasti kuulostaa siltä että en arvosta miestäni tai hänen ruuanlaittoaan, kyllä arvostan, mutta hän tekee siitä hirveän suuren numeron (siis omasta ruuanlaitostaan). Sitten hän monesti antaa olettaa, että minä en tee mitään kotona! Ja tämä vasta suututtaakin. Tästä suhtautumisesta tulee jotenkin mieleen kunnioittamisen ja arvostamisen puute. Ja ehkä tämä on se ongelman ydin. Mies antaa olettaa, että hän on se kaiken tekevä tässä perheessä ja että minulla ei ole mitään virkaa. Miehellä on paljon enemmän (vapaa-)aikaa tehdä noita hommia ja silti tuntuu niin vaikealta. Mies kyllä liikkuu ja urheilee noin 6 h viikossa.

Kyllä me muutama sana ja jotakin puhutaan miehen kanssa arkisin, mutta jotenkin mies on vaan sellainen etäisen – ei osallistuvan tuntuinen. Toki mies ottaa kontaktia myös lapsiin. Mutta siis arki-iltaisin (ja miksei myös viikonloppuisinkin) pääsääntöisesti makaa joko sohvalla tai sitten on netissä. Sitten kun jotain sanon, niin mies ei koskaan kommentoi tai vastaa siihen, vaan alkaa puhumaan omista asioistaan, ihan jostain muusta. Tuntuu että minä enkä asiani ole kiinnostavia. Kaiken tämän lisäksi miehellä on sellainen puolikova seksissä, eikä seksi näytä kovin paljoa häntä kiinnostavan. Itse taas pitäisi siitä kovin. Miehellä ei ole ”pilkettä eikä asennetta”. Ei tärkein syy, mutta mainitsemapahan nyt tämänkin.

Esim. tämä koko eropohdinta alkoi riidasta kun mies valitti mysleistä (avasin paketin) jotain ihmeellistä ”katsokaa että mullekin jää jotain” äänensävyllä ihan kuin en saisi ottaa. Minä tästä kiivastuin ja mies sanoi että kun on monesti käynyt niin että kun olen jotain ostanut mitään ei ole jäänyt jäljelle. Tästäkin voisin sanoa, että eikös se ole kaupassakävijän vika, jos ei tarpeeksi osta. Ja koskaan en ole mitään syönyt heti kaikkea, kun se on jääkaappiin ilmestynyt vaan se on ollut siellä pitkään (eli olen luullut, että kukaan ei sitä syö). Tosta kommentista mies olisi varmasti sanonut ”käy itse kaupassa ostamassa omat (ja lasten) ruokasi” eli taas olisi tullut minulle yksi tehtävä lisää, miehelle enemmän vapaa-aikaa ja minulle vähemmän.

Onko syytä erota? Auton puutteen takia, ilmeisesti omat tärkeät harrastukset jäisivät erossa vähemmälle, koska en nyt ainakaan jaksa laskea olisiko minulla vara pitää autoa.