Elämäntapatyöttömän tarina lyhyesti

Opiskelin ammatin, en saanut alan töitä, en saanut asuntoa vuokratuksi, asuin vanhempien nurkissa 25-vuotiaaksi(ilman tissin imemistä), kunnes pääsin kaverin nurkkiin, jonka jälkeen sain 29v oman ensikodin. Tein hanttihommia pätkätöinä, silloin kun niitä sattui osumaan kohdalle. Oman alan työpaikkoihin etsittiin yli 5v kokemuksella työntekijöitä siihen aikaan, niihin harvoihin kokemattomille avoimiin en päässyt parista haastattelusta huolimatta. Nyt niitä paikkoja kokemattomillekkin on pilvin pimein, mutta koulutukseni on jo auttamatta vanhentunut. Elämä alkaa siis vasta kymmenen vuotta myöhässä, vasta nyt olen saanut elämän järjestykseen, oman kodin myötä. Nyt pitäisi siis hankkia uusi koulutus, jos aion tehdä muutakin kuin hanttihommia. Motivaatiota vain tehdä töitä ei ole enää jäljellä. Motivaatiota oli kyllä nuorena, mutta kun työn teko ei edes takaa asunnon saamista yhdeltäkään asuntovuokraajalta, rahaa kuitenkin saa töitä tekemällä ihan saman kuin lorvimallakin. Lapsia en enää myöskään tahdo. Ei siis ole mitään elämänhaaveita tai unelmia enää. Ainoastaan katkeruus, ettei edes kelvannut asuntoa vuokraamaan sadoista lähetetyistä hakemuksista huolimatta, kävin kyllä kymmenissä näytöissä ennen kuin kyllästyin käymään siellä pomppimassa turhan panttina, näyttöjen täytteenä. Siinä, pitäkää tunkkinne, rahaa saa seinästä, kiitti mulle riitti.