Eksistentialistinen tuska
Kokeeko monikin täällä eksistentiaalista tuskaa? Kuinka käyttää aikansa, kun mahdollisuuksia on teoriassa niin paljon. Toisaalta rajoitteitakin löytyy. Kuka minä olen? Mistä tulen? Mihin olemme menossa? Mikä on oikea tapa toimia, miksi tein hetki sitten itsestäni typerän, vaikka toisaalta hyvänkin teon sitä ennen?
Kommentit (11)
Joskus koin, enää en ole kokenut. Tuntuu että olen jotenkin siirtynyt eksistentialismin tuolle puolen...
Tuntuu vain siltä, kuin reaalitodellisuuden ja teoriassa olevien mahdollisuuksien välillä olisi jokin lasiseinä. Jotenkin tulisi yhdistää tavoitteet todellisuuteen, muutenkin kuin käyttäytymällä idiootin tavoin kanssaihmisiä kohtaan. Palaset elämässä ovat toisella osa-alueella kohdillaan, toisella sitten eivät senkään vertaa. Missä vika, vai onko missään? Tulisiko vain opetella lisää luonteenlujuutta, tahdonvoimaa ja tervettä järkeä, kun muuten voisi kaikki olla hyvin? ap
Tällaisen löysin, ensimmäinen osa kuulostaa osittain omilta ajatuksiltani. Miksi ajattelen liikaa? http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2011/12/voiko-eksistentialisti-olla-onnellinen.html
Ei, ei, ei.. älkää analysoiko ja ehko liikaa. Siinä on mielenterveys kovilla. Hyväksykää asiat sellaisena kun ne tulee!
Ei, ei, ei.. älkää analysoiko ja ehko liikaa. Siinä on mielenterveys kovilla. Hyväksykää asiat sellaisena kun ne tulee!
[quote author="Vierailija" time="07.04.2014 klo 04:50"]
Ei, ei, ei.. älkää analysoiko ja ehko liikaa. Siinä on mielenterveys kovilla. Hyväksykää asiat sellaisena kun ne tulee!
[/quote]
Helpommin sanottu kuin tehty. Kirjoittihan Kierkegaardkin, jota pidetään yhtenä ekstistentialismin pääjehuista, että asiat tulisi ottaa sellaisina vastaan kuin ne eteen tulevat, ravintola-annokseen verraten.
Joo. Voisin sanoa kärsiväni jonkinlaisesta eks. ahdistuksesta. Olisi kiva jutella siitä jonkun kanssa mutta edes terapeuttini ei ymmärrä.
Meinasin tehdä vastaavanlaisen aloituksen. Vaikkei maanantai-aamuna pitäisi tämmöisiä ajatella. Mitään lopullista vastausta olemassaoloon ei tulla luultavasti ikinä saamaan. Pitäisi silti pystyä itselleen selitämään jotenkin yksinkertaisesti miten elämää tulisi elää. Vaikka en olekaan uskovainen, mielestäni uskonto on ihmiselle hyödyllinen. Yhteiskunnallisesti ehkä vahingollinen, mutta yksilötasolla se asettaa tietyt rajat ja se selkiyttää ajatuksia.
Minuakin ahdistaa pelkkä olemassaolo. Kukaan ei kysynyt minulta haluanko olla olemassa. Ja vielä vähemmän minulta kysyttiin minkälainen haluan olla. Eniten minua elämässä luultavasti häritsee se, että vaikka tämä elämä on niin mitättömän lyhyt, eikä tästä jää ikuisuuteen mitään tallennetta tai muutakaan todistusaineistoa itseään vastaan, niin silti tästä elämästä ei uskalla ottaa kaikkea irti. Miksi sitä pitää jatkuvasti elää niin harkiten? Toisaalta, jos kaikki moraaliset ja älylliset estot olisi poistettu, niin en siltikään tiedä mitä pitäisi tehdä.
Pelkkä arkikin tuo omat ongelmansa. Pitäisikö hypätä pois oravanpyörästä, vetäytyä yksinäisyyteen ja pyhittää elämä pelkälle mietiskelylle? Silloin saisi muiden ihmisten halveksunnat niskoilleen. Ja jos hyppää siihen oravanpyörään, niin tuntuu, että elämä ja maailmankaikkeus halveksuu.
Ehkä tämän olemisen tuskan voi tiivistää niin, että meille on annettu lähes rajattomat mahdollisuudet tehdä ja ajatella mitä vain, mutta meidän kyvyt on rajalliset. Itse tunnen että olen kastemato, jolla on kondorikotkan ajatusmaailma. Tekisi mieli lentää, mutta joudun tonkimaan multaa.
Lukiolaisena koin eksistentialistista ahdistusta niin kuin aika monet muutkin. Olen myös sitä sukupolvea, jolle on sanottu, että meistä voi tulla "mitä tahansa". Sittemmin olen ymmärtänyt, miten sekä eksistentialismi että tuo kasvatusfilosofia ovat aikansa lapsia. Todellisuudessa nuo rajattomat mahdollisuudet ovat aika näennäisiä. Omat kiinnostuksenkohteemme ja ympäristömme ohjaavat meitä tietyille urille. Onnellisuuden salaisuus onkin siinä, että tiedostaa omat arvonsa ja koettaa toimia niiden mukaisesti joka päivä.
Niin tuttua.