anoppiongelma
Pyytäisin mitä tahansa näkemyksiä seuraavaan, kiitos!
Meillä on 3-vuotias esikoinen, jota isovanhemmat ovat hoitaneet usein. Kuopus täyttää kohta vuoden, ja (muualla asuvia) isovanhempia on nähty muutaman kerran. Esikoinen on ottanut sisaruksen vastaan todella hyvin, ja meillä on muutenkin mennyt mielestäi hienosti. PAITSI että mieheni vanhemmat ovat viime aikoina alkaneet huomautella siitä, kuinka kiellämme ja komennamme esikoistamme. Anoppini ei ole kertomansa mukaan koko ikänään korottanut ääntänsä, ja hänen mielestään kenenkään ei pitäisi huutaa. (hän myös palvelee miestään nöyrästi). Olemme paljon tekemisissä muiden lapsiperheiden kanssa, ja voin itselleni täysin rehellisesti sanoa, ettei lasta komenneta ainakaan enempää kuin muualla. Itse en missään nimessä aio kieltää lapseltani huutamista silloin kun todella ottaa päähään, mutta anopin mielestä leikki-ikäinen on joskus huutanut hänelle (niin että anoppiparasta tuntuu pahalta), koska me huudamme lapselle. Minun mielestäni vika on siinä, että anoppi ei koskaan kiellä esikoista. Hän itse joskus harvoin kieltää hennolla äänellä, mutta olen sivusta huomannut, että jos lapsi huitaisee, niin anoppi väistää, eikä sano mitään. Yhden lapsen kanssahan moinen hyssyttely voi tavallaan väliaikaisesti isovanhempien kanssa toimiakin, mutta mitä tapahtuu sitten, kun lapset alkavat muksia toisiaan? (anopin mielestä siinä tilanteessa pitää sitten " kuskustella" lapsen kanssa)
Anoppi ja appi ovat nyt yhdessä tuumin sitä mieltä, että kenenkään ei koskaan pitäisi huutaa. Onko teillä kokemusta lapsiperheistä, joissa kukaan ei korota ääntään? Anopin arvelun mukaan kyse saattaa olla " sukupolvien välisestä erosta" , mutta minun on vaikea ajatella niin, koska minun lapsuudessani huutaminen ei ollut syntiä. Olenko siis väärässä kun olen kuvitellut, että pahan olon saa huutaa ulos? Onko anopilla ja apella oikeus arvostella näin? (korosta siis sitä, että jos esim. huudan lapselleni joskus osin omaa väsymystäni, niin osaan myös pyytää anteeksi) Anopillani ja apellani on vain yksi lapsi, minun mieheni.
JOs mitään tulee mieleen, niin kiitos jos vastaat!!!!!!!
Kommentit (7)
Myös minulla ja anopillani on hyvin erilaiset käsitykset lasten kasvattamisesta. Tilanne on aika lailla samanlainen kuin teillä. Minunkaan mielestä tunteita ei pitäisi padota sisäänsä ja hyssytellä. Toki lapsen kanssa voi keskustella, mutta tiettyyn rajaan asti. Jos lapsi esim. lyö toista, en todellakaan rupea lässyttämään ja jutskailemaan vaan ilmaisen selvästi, ettei niin saa tehdä ja tekoa seuraa tietenkin jonkinlainen rangaistus, jos lapsi on jo sen ikäinen, että ymmärtää jo tekevänsä väärin.
Jos anoppisi vetoaa siihen, että hän ei ole omalle lapselleen huutanut tms. voit sanoa suoraan, että sinullapa ei ole kokemusta kahden lapsen kasvattamisesta. Kyllä meilläkin meni loistavan rauhallisesti, ennenkuin toinen lapsi syntyi. Yhden lapsen perheen tilannetta ei voi MITENKÄÄN verrata monilapsiseen perheeseen.
Minusta on ainakin todella loukkaavaa, kun anoppini sekaantuu lastemme kasvatukseen ja yleensä vielä niin, että lapset ovat paikalla ja " tilanne päällä" . Jokaisella perheellä on oikeus toimia omien sääntöjensä mukaan niin kauan, kun lasta ei vahingoiteta. Äiti ja Isä tuntevat lapsensa parhaiten ja tietävät, mikä kullekin lapselle on parasta.
Uskonpa vielä, että aika kuultaa muistot... Samanlaisia riiviöitä uhmaikäiset ovat olleet kautta maailman sivun ja samalla tavalla he ovat kiristelleet vanhempiensa pinnaa katkeamispisteeseen päivittäin.
Jatkakaa rauhassa omalla tyylillänne. Jos anopilta tulee kommentteja, voit sanoa vaikka, että teidän perheessä toimitaan näin ja se on osoittautunut hyväksi tavaksi toimia.
eli sellainen kasvatus ei toimi, jossa lapselle ei selvästi kerrota, mitä odotetaan eikä selvästi kielletä kun tekee jotain kiellettyä.
Sen sijaan huutamisesta, hmm... Myönnän heti alkuun, että myös meillä huudetaan, joskus kovaa ja paljonkin. Useimmiten huutaminen kuitenkin tulee siitä, että me aikuiset olemme väsyneitä, emmekä enää jaksa pysyä tyynenä, enkä näe huutamisessa kauheasti varsinaista kasvatuksellista järkeä. Itse asiassa lapset monesti tottelevat paljon paremmin kun madaltaa ja hiljentää ääntään ja puhuu määrätietoisesti kuin jos huutaa naama punaisena. Sitäpaitsi minusta olisi ihanteellista jos huutamisen voisi säästää niihin tilanteisiin, joissa se on turvallisuuden vuoksi välttämätöntä, eli esim. äkillisiin vaaratilanteisiin ym. Jatkuvassa huutamisessahan käy niin, että lapset tottuvat siihen, eivätkä enää ole millänsäkään huudosta ja joskus vaaratilanteessa se voi osoittautua jopa kohtalokkaaksi.
Itse siis näkisin, että ihanteellinen tilanne olisi sellainen, jossa lapsille pääsääntöisesti ei huudettaisi, vaikkakin heitä käskettäisiin ja komennettaisiin määrätietoisesti ja heille tehtäisiin säännöt selviksi. Aika harvalla vanhemmalla riittää kärsivällisyys tähän, enkä todellakaan itse kuulu heidän joukkoonsa, mutta katselen heitä kyllä ihaillen... Ei tästäkään kavatustavasta kyllä seuraa se, että lapset eivät huutaisi, lapset kun tuppaavat huutamaan joka tapauksessa, mutta ehkä he oppivat esimerkin kautta ilmaisemaan tunteitaan vähän asiallisemmin ja sitä myötä pärjäävät elämässään taas vähän paremmin...
Periaatteessahan tätä voi verrata vaikka työpaikkaan tai hyvään johtajuuteen. Jos joku huutaa töissä naama punaisena, niin sehän on merkki siitä, että peli on menetetty ja henkilöllä itsellään on ongelma. Hyvä johtaja pystyy hankkimaan ja ylläpitämään asemansa rauhallisesti ja asiallisesti silloinkin kun työntekijöiltä palaa pinna ja hän pystyy tekemään säännöt selviksi ilman huutamista. Ei kai se lasten kasvattaminen itse asiassa ole sen kummempaa kuin johtajuuskaan, alaiset vain ovat joskus vähän hankalia...
mutta muuten olen täysin samaa mieltä kuin nipo. Ihan kuin mun näppiksestä näpyteltyä. :-) Mutta tietty meillä ei olekaan kokemusta kuin yhdestä omasta lapsesta (3-v), mutta pojan serkut (3-v ja 7-v) ovat usein mukana touhuissa.
Olin tytön kanssa kotona viime syksyyn asti ja tyttö oli 2,7-vuotias aloittaessaan päivähoidon.
Joka kerta kun anoppi ei saa selvaa tytön puheesta,mikä on täyin selvää 3-vuotiaan puhetta syy on minussa kun pidin tytön niin kauan kotona.
Se että tyttö syö huonosti on myös minun vikani. Jos tyttö vähän riehuu se on minun huonon kasvatukseni tulosta (isässä-omassa kulta pojassaanhan ei mitään vikaa voi olla...).
HÄNEN mielestään lapsi PITÄÄ laittaa vieraalle hoitoon heto kuin se vain on mahdollista ja äidin mentävä töihin.
Kerran kysyin, että mites sitten perusturvallisuus rakennetaan,että eikös sen pidä olla hyvällä mallilla ennen eroa äidistä?
Oikein nauroi pilkalliseen sävyyn ,että ei sellaista tarvita.
Noh,se oli hänen mielipiteensä.
Näinköhän neidistä olsi tullut iloinen ja luottavainen tyttö jos olisi heti joutunut 9-kuisena hoitoon...
Tee sinäkin niin kuin parhaaksi näet anopistasi huolimatta.
Itse asun perheessä jossa mieheni on kova huutamaan ja se on oikeasti pidemmän päälle tosi ahdistavaa itsellenikin saatika lapsille. Tämä ei nyt tarkoita ettenkö itse ikinä huutaisi ja ettenkö ymmärtäisi että hermot menee. Meillä on kolme poikaa ja huuto on kieltämättä kasvanut lapsi lapsen jälkeen. Mutta epämiellyttävää se on. Ja meillä on selkeästi alkaneet lapsetkin huutaa ihan eri malliin. Ainakin esikoinen. Hirveetä.
Muuten näissä anoppiasioissa kiinnostaisi aina tietää myös anopin näkemys asiasta. Fiksu anoppi ei toki sekaannu poikansa perheen asioihin eikä arvostele miniäänsä. Mutta toisaalta jos hän kokee toimesi vahingoittavan lasta (ja nyt en tarkoita että se vahingoittaisi)niin hän sen haluaa ilmaista. Eihän hän muuten taida ihan kauhea ihminen olla mikäli on niin hiljainen ihminen muuten.
Anopin ja miniän välille tulee todella helposti kahnauksia, ihan eri lailla kuin tyttären ja äidin. Ettekö koskaan oikeasti ajattele että mistähän se johtuu? Mistä johtuu että ne samat naiset on anoppeina kauheita ja äiteinä ei niinkään. Tai sitten äitejä ei haluta niin arvostella kun ne on kuitenkin niin rakkaita mutta anopit ei. Vaiko perhekulttuurierot. Eli tavat ilmaista itseään, huumori ym. ovat erilaisia kun taas oman äidin kanssa ne on yhteneväisiä?
Lapsuudenkodissani ei koskaan huudettu, ja minulle oli järkytys sitten murkkuiässä miten esimerkiksi poikaystäväni kotona huudettiin, minua se ahdisti kovasti ja tulin suorastaan sairaaksi tästä huudon määrästä.
Meillä ei myöskään huudeta, mutta toisaalta lapsi on vasta vajaa 1v. niin että vielähän tässä ehtii karjaista kerran jos toisenkin.
Lasta pitää kieltää mutta voihan sen tehdä huutamattakin.... Tästä yritän pitää kiinni!
Anna anoppisi asua huopatossutehtaaassa, jos niiin tahtoo. Mutta teillä n eri osoite. Ennenvanhaan ei kait ollut sopivaa korottaa ääntä, vitsan korottaminen taas oli ok. Asiat ovat paremmin nykyään. :-)
Voimia sukulaisten kanssa sompaamiseen!