Mietin vain, etta mitenkahan ja milloin Jamsan surmaperheen lapselle sanotaan aidin kohtalosta? Miten lapsi voi kasittaa asian?

Ainut silminnäkijä.

Meillä ainakin esikoinen muistaa hämmästyttävän tarkasti asioita, jotka ovat tapahtuneet hänen ollessaan 1-2-vuotias. Jopa sellaisia asioita, joita en itse edes ole muistanut ennen kuin lapsi on asiasta maininnut.

Mikä sinänsä on kaikkea muuta kuin huvittavaa. Mutta kyllä 2-vuotias muistaa.

Läheisensä menettänyt pienikin lapsi suree paljon syvemmin kuin usein luullaan, eikä häntä pitäisi jättää perheen surun ulkopuolelle.



" Monet lapsena vanhempansa menettäneet kertovat, että vaikka vanhemman kuolema jo itsessään oli katastrofi, vieläkin pahempaa oli totaalinen yksinäisyyden tunne, kun kukaan ei puhunut asiasta" , ruotsalainen psykologi ja psykoterapeutti Elisabeth Cleve sanoo.



Cleve kumoaa ajatuksen, että mitä nuorempi lapsi, sitä nopeammin hän unohtaa menetyksen. " Miten pieni lapsi voisi unohtaa vanhempansa? Vanhemmat ovat osa häntä, ja lapsella on oikeus tietää heistä. Jos hän on liian pieni muistamaan aivoillaan, traumaattiset muistot voivat asettua muhimaan sekä sieluun että ruumiiseen."



Tukholmalaisessa lapsia auttavassa Erica-säätiössä työskentelevä Cleve vieraili Helsingissä viime viikon lopulla kouluttamassa lasten- ja nuorisopsykoterapeutteja ja esittelemässä uutta kirjaansa.



Juuri suomeksi ilmestynyt Pidä isää kädestä! Kaksivuotias kriisiterapiassa on koskettava kuvaus 2,5-vuotiaasta Victorista, joka menettää äitinsä ja pikkuveljensä auto-onnettomuudessa. Mukana olleet isä ja Victor jäävät henkiin.



Kun muut itkevät ja surevat, Victorista tulee pelle, joka haluaa piristää ja lohduttaa muita.



Hän ei kysy äidistä eikä pikkuveljestä mitään eikä koskaan puhu onnettomuudesta. Sukulaiset ihmettelevät, onko Victor parissa kuukaudessa voinut unohtaa äitinsä.



" Haluan avata oven psykologin huoneeseen, joka on yleensä tiukasti suljettu. Toivon, että lukija ymmärtäisi sekä aivoilla että sydämellään, millaista on pienellä lapsella, joka menettää vanhempansa" , Cleve sanoo.



Siinä hän onnistuu hyvin, sillä kirja kertoo konkreettisesti ja selkeästi , miten Victorin kriisiterapia etenee.



Kirjan ruotsinkielinen nimi En stor och en liten är borta kuvaa suomalaista nimeä osuvammin, kuinka Victor terapian aikana työstää leikeissään sitä, että perheestä puuttuu nyt yksi suuri ja yksi pieni.



Lukija yllättyy, miten syvällisesti 2-vuotias voi asian käsittää. Terapian myötä Victor rauhoittuu, ja hänen elämässään ovat nyt mukana niin suru, kaipaus, ilo kuin leikkikin.



" Tärkeää on, että yksi suuri ja yksi pieni, isä ja Victor, ovat vielä jäljellä ja jatkavat elämäänsä" , Cleve korostaa.



Tavallisin virhe surevan lapsen kanssa on yrittää liikaa lohduttaa ja puhua. Parempi on kuunnella, mitä lapsi itse haluaa ilmaista. Hän käsittelee menetystä pieninä palasina.



" Monet perheet ovat tsunamin vuoksi järkyttävässä tilanteessa, mutta Ruotsissa on nyt lähes hysteria siitä, että kaikille näille lapsille täytyy kiireesti järjestää kriisiterapiaa. Näin ei ole, eikä se ole ensimmäinen, mistä aloittaa" , Cleve sanoo.



Tärkeintä on läheisten rakkaus, huolenpito ja arkipäivän rutiineihin palaaminen.



Jos lapsi ei pysty ilmaisemaan itseään, saa aggressiivisia purkauksia, pelleilee, ottaa aikuisen roolin tai ei pysty leikkimään, hän tarvitsee apua yhdessä huoltajansa kanssa.



Lapset näyttävät usein, että äiti tai isä on nyt ylhäällä kuun vieressä tai alhaalla maan alla.



" Mutta oikeastaan äiti tai isä on lapsessa itsessään, hänen sydämessään ja muistoissaan eikä häviä sieltä ikinä."





Elisabeth Cleve: Pidä isää kädestä! Kaksivuotias kriisiterapiassa. WSOY. 232 s. 39 e.



hs: n verkkosivut

itse olen muistanut oman isäni ja hänen silloisen autonsa muistikuvana toistakymmentä vuotta.. en vaan itse edes tiennyt mihin muistikuva liittyi kunnes sitten parikymppisenä näin isäni sairaalassa kuolemaisillaan ja asiasta tuli puhe ja moni muistikuva napsahti kohdalleen.. juuri 2-3 olin ollut lapsena viimeksi nähdessämme..



noista vaan voi jäädä ikuisia kuvia johonkin mielen sopukoihin kummittelemaan :-( mutta toivotaan tietenkin ettei olisi nähnyt mitään

Se oli sen verran vaikuttava tapahtuma lapselle että muisteli vielä vuosien kuluttuakin.

2-vuotiaana, vaikka en muuta siltä ajalta muistakaan