Onko muita jotka eivät ole koskaan saaneet läheisyyttä, edes lapsena?

Kipuiletteko asian kanssa?
Itse olen varma että ainakin osa traumoista ja stressistä johtuu siitä että minua lapsena rääkättiin henkisesti, ja minusta tuli sellainen etten sitten myöhemmälläkään iällä ole uskaltanut hakea läheisyyttä.

Esimerkiksi jossain BB-talossa aikuiset ihmiset köllöttelee toistensa sylissä ja makoilee toistensa päällä jo jostain ekasta viikosta lähtien. Itse olisin ihan super kiusaantunut jos joku vain kasuaalisti lötköttäisi mahallaan sylissäni perse pystyssä hädin tuskin sen jälkeen kun on sanottu käsipäivää ekan kerran.

En ole koskaan ollut pitkässä suhteessa ennen nykyistä suhdettani ja sekin on kaukosuhde. Toivoin että saisin elämäni ensimmäisen kerran hellyyttä ja läheisyyttä niinä hetkinä kun saamme olla yhdessä, mutta mieskin on ihan käsi sellaisten asioiden kanssa. Ei tahallaan, mutta hänellä on omat traumansa. Ei uskoisi päälle päin kun on sellainen kaikkien naisten mieleen oleva kiltti ja komea, mutta on vetäytynyt seurustelumaailmasta kunnes kompastuimme toisiimme ja jotain syttyi.

Minulle on nyt aikuisiällä tullut aivan valtava sylinkaipuu ja pelkään etten ikinä pääse sillä tavalla "turvaan" toisen ihmisen lähelle kuin haluaisin. Olen alkanut oireilemaan aika pahastikin (masennus ja PTSD rampauttavalla tasolla tällä hetkellä), ja lievitän tätä orpouden tunnetta sillä että makaan sängyssä peiton alla ja halaan tyynyjä. Itseasiassa minusta ei ole juuri muuhun ollutkaan vähään aikaan. On sellainen outo kehontunne että kaularangan alta olen kuin repaleinen aavelaivan purje ja kylmä tuuli pääsee puhaltamaan koko torson läpi.

Olenko ainoa tällainen aikuinen? Minusta ei päällepäin uskoisi sillä olen pidetty ja muuta, mutta koen itseni äärettömän yksinäiseksi muiden seurassa.