Lue keskustelun säännöt.
Ei nykyään enää ole leskeksi jäätyä pakko pitää vuoden suruaikaa
19.11.2020 |
Jotenkin huomaa, kuinka te muut naiset pelkäätte, että miehenne löytäisi heti kuolemanne jälkeen uuden puolison. Miksi pelkäätte sitä?
Kommentit (35)
Kuolemani jälkeen jos vaimo löytää vaikka heti uuden niin ei se minua enää haittaa. Hänelle varmasti vain hyväksi. Aikuiselle tyttärellemme taas jo oma elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuolemani jälkeen jos vaimo löytää vaikka heti uuden niin ei se minua enää haittaa. Hänelle varmasti vain hyväksi. Aikuiselle tyttärellemme taas jo oma elämä.
Se jo taitaa katsella uusia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulis Kurrenkin olevan uupunut -> suruaika.
Miksi ihmeessä? Kuitenkin Kirsi sairasteli ja piti siinä sen vuoden suruajan. Kaksin on helpompi mennä eteenpäin.
Onko sulta koskaan kukaan kuollut??
On, mieheni. Tein surutyön jo hänen sairastellessaan ja puhuimme jo silloin, ettei ole hyvä mun jäädä yksin.
Voi luja mitä pazkaa. Siinä ole yksinjäämisestä kysymys vaan surutyön tekemisestä. Mutta jos kullikka on maailman tärkein asia niin samahan se on kunhan se jossakin miehen tapaisessa roikkuu. Kiinni vain.
Mieheni sairasti 8v vakavasti. Luuletko ettei siinä ajassa kerkiä surutyötä tekemään? Kuinka pitkäksi aikaa, minun vähän yli 30v naisen olisi pitänyt jäädä yksin? Ja ei ainakaan nykyisen mieheni kanssa meillä ole mitään laastarisuhdetta tms kun yhdessä ollaan oltu jo 15 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulis Kurrenkin olevan uupunut -> suruaika.
Miksi ihmeessä? Kuitenkin Kirsi sairasteli ja piti siinä sen vuoden suruajan. Kaksin on helpompi mennä eteenpäin.
Onko sulta koskaan kukaan kuollut??
On, mieheni. Tein surutyön jo hänen sairastellessaan ja puhuimme jo silloin, ettei ole hyvä mun jäädä yksin.
Varsinainen suru ja suruaika alkaa, kun toinen on kylmennyt.
Vierailija kirjoitti:
Kuolemani jälkeen jos vaimo löytää vaikka heti uuden niin ei se minua enää haittaa. Hänelle varmasti vain hyväksi. Aikuiselle tyttärellemme taas jo oma elämä.
Minunkin lapsillani oli jo ”oma elämä” kun mieheni kuoli. Mieheni ja minä kuuluimme siihen elämään ja kyllä heidän tunteitaan olisi taatusti loukannut, jos olisin heti hautajaisten jälkeen lähtenyt baanalle. Jos perheessä on läheiset välit, ei se oma elämä tarkoita, että tunteet siihen kasuysoerheeseen kuolevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulis Kurrenkin olevan uupunut -> suruaika.
Miksi ihmeessä? Kuitenkin Kirsi sairasteli ja piti siinä sen vuoden suruajan. Kaksin on helpompi mennä eteenpäin.
Onko sulta koskaan kukaan kuollut??
On, mieheni. Tein surutyön jo hänen sairastellessaan ja puhuimme jo silloin, ettei ole hyvä mun jäädä yksin.
Voi luja mitä pazkaa. Siinä ole yksinjäämisestä kysymys vaan surutyön tekemisestä. Mutta jos kullikka on maailman tärkein asia niin samahan se on kunhan se jossakin miehen tapaisessa roikkuu. Kiinni vain.
Mieheni sairasti 8v vakavasti. Luuletko ettei siinä ajassa kerkiä surutyötä tekemään? Kuinka pitkäksi aikaa, minun vähän yli 30v naisen olisi pitänyt jäädä yksin? Ja ei ainakaan nykyisen mieheni kanssa meillä ole mitään laastarisuhdetta tms kun yhdessä ollaan oltu jo 15 vuotta.
Miten nopeaan sinä uuden suhteen aloitit? Mietin, kun olet noin puolustuskannalla? Eli kolkuttaako se omatunto kuitenkin hiukan?
Jos omasta mielestäsi teit oikein, niin anna olla.
Vierailija kirjoitti:
En naisena ottaisi miehen menettämisen jälkeen ketään, en koskaan. En vain halua muita. Rakastan miestäni, ei tule muita. Jokainen tehkööt miten haluaa.
Ja juuri näiden lausuntojen antajat on hetken kuluttua toitottamassa että en olisi uskonut uuden rakkauden löytyvän näin pian mutta tässä olen onneni kukkuloilla uuden miehen kanssa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surutyö kannattaa aloittaa jo seurusteluvaiheessa, niin vaihto uuteen tapahtuu jouhevasti, jos pian makaa kumppani raatona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulis Kurrenkin olevan uupunut -> suruaika.
Miksi ihmeessä? Kuitenkin Kirsi sairasteli ja piti siinä sen vuoden suruajan. Kaksin on helpompi mennä eteenpäin.
Onko sulta koskaan kukaan kuollut??
On, mieheni. Tein surutyön jo hänen sairastellessaan ja puhuimme jo silloin, ettei ole hyvä mun jäädä yksin.
Voi luja mitä pazkaa. Siinä ole yksinjäämisestä kysymys vaan surutyön tekemisestä. Mutta jos kullikka on maailman tärkein asia niin samahan se on kunhan se jossakin miehen tapaisessa roikkuu. Kiinni vain.
Mieheni sairasti 8v vakavasti. Luuletko ettei siinä ajassa kerkiä surutyötä tekemään? Kuinka pitkäksi aikaa, minun vähän yli 30v naisen olisi pitänyt jäädä yksin? Ja ei ainakaan nykyisen mieheni kanssa meillä ole mitään laastarisuhdetta tms kun yhdessä ollaan oltu jo 15 vuotta.
Miten nopeaan sinä uuden suhteen aloitit? Mietin, kun olet noin puolustuskannalla? Eli kolkuttaako se omatunto kuitenkin hiukan?
Jos omasta mielestäsi teit oikein, niin anna olla.
Ei todellakaan kolkuta omatunto. Meillä oli asiat puhuttu, että saan jatkaa elämääni. Silloinen mieheni jopa toivoi, että löydän uuden, terveen miehen ja saan perheen. Varmaan Kurrekin Kirsin kanssa näistä asioista puhui. Siinä kerkiää puhumaan, kun tietää, ettei toinen parane koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surutyö kannattaa aloittaa jo seurusteluvaiheessa, niin vaihto uuteen tapahtuu jouhevasti, jos pian makaa kumppani raatona.
Totta! Mieheni sairastui flunssaan ja oli kovin kipeänä. Tein surutyön päivässä ja harrastin s ek siä erään kivan miehen kanssa. Aviopuolisoni ei sitten kuollutkaan, mutta surutyö on nyt onneksi tehty jo valmiiksi.
Vierailija kirjoitti:
En naisena ottaisi miehen menettämisen jälkeen ketään, en koskaan. En vain halua muita. Rakastan miestäni, ei tule muita. Jokainen tehkööt miten haluaa.
Muistan lukeneeni joskus tutkimuksen, jonka mukaan onnellisessa parisuhteessa eläneet leskinaiset eivät mene uusiin naimisiin, mutta miehet taas toimivat juuri päin vastoin. Toki kyse on vain tilastoista, mutta ehkä tästä jotain voi päätellä leskeksi jääneen avioliitosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mikään pakko, mutta kyllä minä toivoisin olevani niin tärkeä, etten olisi heti korvattavissa.
Kaikki on korvattavissa. Vanha kunnon vesilasitesti toimii kotona ja töissä. Täytä lasi vedellä. Paina sormi veteen. Jos jää kuoppa olet korvaamaton.
Ehkä fyysisenä tilana. Sen lisäksi voimme kysyä, että onko kaikki korvaava mahdollisesti samantasoista? Korvaako kuka tahansa nainen äitisi? Korvasiko kuka tahansa Einsteinin paikan tiedemaailmassa?
En oikein ymmärrä miksi sormi vesilasissa todistaa mitään korvattavuudesta. Miksei testiä voi tehdä sokeripalalla, jos kaikki ovat korvattavia? Voiko sormen korvata sokeripalalla ja lopputulos on sama? Ei minusta silloin se sormi ole korvattavissa kaikella, vaan vain määrätyillä jutuilla. Sellaisella, joilla on sormen ominaisuudet. Mitä jos sen sormen sijaan otetaan pesusieni ja se pois sieltä. Vesilasi tyhjenee. Sinne jää jopa enemmän kuin kuoppa. Mitä se todistaa? Että ulkopuolinen voi imeä toisen täysin tyhjäksi ja näkymättömäksi?
https://hidastaelamaa.fi/2019/11/laheinen-on-poissa-kuolenko-minakin/#c…
"
Kuolema yllättää, järkyttää, lamaannuttaa, vaikka se olisi ollut miten odotettavissa. Kipu ja suru sisällä ovat ihan yhtä oikeutettuja ja suuria, tunteina todellisia, vaikka miten olisi ehditty jutella ja puhua siitä, mitä tapahtuu hänen jälkeensä.
Etukäteen sureminen ei ole sama asia. Sitä paitsi monesti kuoleman ollessa edessä väistämättömänä ja läpinäkyvänä, se velvoittaa jäljelle jäävän olemaan ennen kuolemaa vahva, voimakas, läsnä, rohkaiseva, positiivinen ja aina tukena. Silloin surulle ei jää tilaa. Ei jää aikaa miettiä itseään tai valmistautua vääjäämättömään. Suru kuoleman jälkeen on aina syvä eikä sitä tule koskaan vähätellä."
Näin terveillä ihmisillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikenlaista (turhaakin) olen keksinyt pelätä, mutta en tätä. Enkä kyllä jaksa tähän pelkoon voimia tuhlata.
Vähän haluaisin puolustaa tätä ketjussa kirjoittavaa nuorta leskeä (Oli hän todellinen tai ei). Jos läheinen sairastaa vuosia parantumattomasti ja tiedetään, että kuolema lähestyy, tekee läheiset todellisuudessa väistämättä surutyötä jo henkilön eläessä. Sellainen kuolema on läheisten näkökulmasta erilainen kuin esimerkiksi auto-onnettomuus.
Voi luja mitä pazkaa. Siinä ole yksinjäämisestä kysymys vaan surutyön tekemisestä. Mutta jos kullikka on maailman tärkein asia niin samahan se on kunhan se jossakin miehen tapaisessa roikkuu. Kiinni vain.