Minkä ikäiselle lapselle vanhempien ero ei enää katastrofi?

Arvelisin että kolmekymppinen ei enää pahasti kriiseile mutta luultavasti se on aina lapselle jonkin asteinen järkytys. Myös aikuisille.

No mieti itseäsi. Mulle ainakin olis iso katastrofi jos vanhempani eroaisivat nyt kun oon 40v. Saisin kantaa huolta molemmista. Lapsena olis ollut paljon helpompaa, olisivat vielä ehtineet rakentaa omat elämänsä uudelleen.

Vanhempi teini-ikäinen eli 16-17-vuotias. Pahin murkkuikä on jo ohi ja nuori on aikuisuuden kynnyksellä.

Riippu aivan siitä, millaiset vanhemmat ovat kyseessä. Jos kotona on huudettu, revitty hiuksia, paiskottu tavaroita, petetty, jätetty, palattu jne., niin minkä ikäiselle tahansa on hyväksi se, että toinen poistuu yhteisestä kodista lopullisesti. Jos taas vanhemmat ovat aina yrittäneet pitää lapsen edessä julkisivua ja kiukunneet vain kahden kesken, ero tulee lapselle täysin puun takaa ja varmasti järkyttää minkä ikäistä tahansa.

[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 15:04"]

Vanhempi teini-ikäinen eli 16-17-vuotias. Pahin murkkuikä on jo ohi ja nuori on aikuisuuden kynnyksellä.

[/quote]

SIlloinhan se nuori aikuinen erityisesti tarvii molempien vanhempien eroa. Aikuistumisprosessia vääristää, kun vanhemmat kipuilee omaa eroaan.

[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 15:10"]

Riippu aivan siitä, millaiset vanhemmat ovat kyseessä. Jos kotona on huudettu, revitty hiuksia, paiskottu tavaroita, petetty, jätetty, palattu jne., niin minkä ikäiselle tahansa on hyväksi se, että toinen poistuu yhteisestä kodista lopullisesti. Jos taas vanhemmat ovat aina yrittäneet pitää lapsen edessä julkisivua ja kiukunneet vain kahden kesken, ero tulee lapselle täysin puun takaa ja varmasti järkyttää minkä ikäistä tahansa.

[/quote]

Tarkoitan, että tarvii vanhempien tukea.

Minusta tuntuu siltä, että jos lapset on pieniä, ne sopeutuu paremmin eroon, vanhemmiten se on paljon kamalampi asia.

Esim. minun kaverin vanhemmat erosivat kun hän oli jo 18v. Kuitenkin se oli hänelle kamala shokki.

Kun itse oli itsenäistymässä ja aloitteli omaa elämää, ei ollutkaan enää sitä turvallista lapsuudenkotia, jossa olisi molemmat vanhemmat ja jonne voisi mennä kun kaipaa vanhempien tukea.

Tuo ero rikkoi kaverini ja siitä asti on ollut ongelmia jo useita vuosia.

Riippuu siitä, millainen tilanne on ennen eroa ja toisaalta eron jälkeen. Meidän tapauksessa äidillä oli uusi mies jo valmiiksi "katsottuna", eikä eron käsittelyyn ollut aikaa hänellä eikä meillä lapsilla. Siinä kohtaa tuntui lähinnä jännältä niin uudenlainen tilanne, ja näytin varmaan pärjäävän aivan mainiosti, mutta asian käsittely tuli eteen paljon myöhemmin opiskeluaikana.

olen 37v ja vanhempani erosivat joitain vuosia sitten. Jos lapsi ei näe syitä vanhempien erolle niin se on aina katastrofi. Ei siis ole iästä kiinni vaan koetuista asioista.

Omat vanhemmat ovat nyt eroamassa kun minulla on ikää 17v. Vanhemmat hoitaa asian aivan järkyttävän huonosti, asiaa vaikeuttaa vielä kolmannen osapuolen sotkeutuminen ja se, ettei rakkauden hiipuminen ole molemminpuoleista.

Näin hieman vanhempana joutuu kantamaan huolta vanhemmista, miten he pärjäävät vai pärjäävätkö mitenkään. Sen lisäksi niskaan kaadetaan kaikki ongelmat ja minun on oltava aikuinen talossa, käytävä kaupassa ja huolehdittava ruokailuistamme kun äiti on liian masentunut sitä roolia täyttääkseen.

Kaiken tämän takia minulla itselläni ei ole mahdollisuutta käsitellä omia tunteitani, kun minun kontolleni on annettu kaikki vanhempieni tunteet, asiat ja murheet. Eli en missään nimessä sanoisi, että lukiolaiselle se ero on helpoin, koska on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen ja käsitelläkseen asiaa. Ei. Sen iän myötä tulee lisää uusia velvollisuuksia jne. Kun taas nuoremmat lapset saavat olla sanan varsinaisessa merkityksessä lapsia, eikä heidän tarvitse täyttää esimerkiksi äidin paikkaa perheessä ja aikuistua liian aikaisin.

Toisin sanoen se on tosiaankin hyvin paljon vanhemmista kiinni, millaista tuskaa lapsilleen aiheuttavat. Jo ero yksistään on ihan tarpeeksi kamalaa minkä ikäiselle lapselle tahansa ilman, että vanhemmat pahentavat sitä entisestään.

Minä erosin, kun lapsi oli 10-vuotias. Hän jäi vuoroviikkolapseksi. Kun hän on 15 tai 14, niin hän sanoi, ettei olisi silloin halunnut, että eroamme, mutta nyt hän on tyytyväinen että niin kävi. Ettei tarvi kestää isää koko aikaa.

Ei elämässä säästy katastrofeilta kuitenkaan, vaikka minimoisi kaiken negatiivisen.. ihmeellistä ettei nykyään kestetä enää elämää.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhemmat ovat nyt eroamassa kun minulla on ikää 17v. Vanhemmat hoitaa asian aivan järkyttävän huonosti, asiaa vaikeuttaa vielä kolmannen osapuolen sotkeutuminen ja se, ettei rakkauden hiipuminen ole molemminpuoleista.

Näin hieman vanhempana joutuu kantamaan huolta vanhemmista, miten he pärjäävät vai pärjäävätkö mitenkään. Sen lisäksi niskaan kaadetaan kaikki ongelmat ja minun on oltava aikuinen talossa, käytävä kaupassa ja huolehdittava ruokailuistamme kun äiti on liian masentunut sitä roolia täyttääkseen.

Kaiken tämän takia minulla itselläni ei ole mahdollisuutta käsitellä omia tunteitani, kun minun kontolleni on annettu kaikki vanhempieni tunteet, asiat ja murheet. Eli en missään nimessä sanoisi, että lukiolaiselle se ero on helpoin, koska on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen ja käsitelläkseen asiaa. Ei. Sen iän myötä tulee lisää uusia velvollisuuksia jne. Kun taas nuoremmat lapset saavat olla sanan varsinaisessa merkityksessä lapsia, eikä heidän tarvitse täyttää esimerkiksi äidin paikkaa perheessä ja aikuistua liian aikaisin.

Toisin sanoen se on tosiaankin hyvin paljon vanhemmista kiinni, millaista tuskaa lapsilleen aiheuttavat. Jo ero yksistään on ihan tarpeeksi kamalaa minkä ikäiselle lapselle tahansa ilman, että vanhemmat pahentavat sitä entisestään.

Kuule, onko koulussasi mahdollisuutta jutella koulupsykologin kanssa? Mene juttelemaan. Ei sinun ihan oikeasti tarvitse vanhempiasi tukea oman terveytesi kustannuksella. Kyllä aikuiset joutuvat itse tuon lastin omista valinnoistaan kantamaan eivätkä liikaa sitä lapsilleen sysää, se on väärin. Oma äitini käytti minua huoltensa kaatopaikkana koko lapsuuteni ja nuoruuteni - ja lapsenvahtina nuoremmille sisaruksille. Tuon kokemuksen jälkeen päätin etten samaa omille lapsilleni tee. Enkä ole tehnt vaikka päädyimmekin miehen kanssa eroon kun lapset oliat teinejä. Kävin itse terpiassa ja tyttäreni kävi lukion psykologille puhumassa, varmaan paljon myös omia seurusteluongelmiaan. Koskaan emme lasten isän kanssa ole toisiamme haukkuneet, enemmän yritin esim. selittää kun isä ja poika ottavat yhteen tai isä nostaa tyttärensä verenpainetta. Nyt lapset ovat jo täysi-ikäisiä, molempien vanhempien kanssa hyvissä väleissä eikä kummastakaan tarvitse olle huolissaan. Toivottavasti näin teilläkin alkumylläkän jälkeen.

Minun vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias. Ensin olin järkyttynyt, sillä kukaan ei kertonut mitä tapahtuu, äiti sanoi vain että asutaan nyt eri kodissa kuin isä. Hyvin nopeasti totuin kuitenkin ajatukseen, ja oli suuri helpotus että kotona ei enää huudettu koko ajan. Muistan siltä ajalta kun isäni ja äitini asuivat yhdessä vain sen huutamisen ja tavaroiden heittelemisen :( Ero siis oli helpotus. Vanhempani vielä hoitivat sen erinomaisesti vaikka olivat nuoria; hei eivät ole koskaan puhuneet minulle pahaa toisistaan, asuvat vieläkin lähellä vaikka olen muuttanut kotoa pois jo kauan sitten, saattoivat puhua tunteja minusta ja sisaruksistani esim. puhelimessa tai silloin kun he toivat meitä toisen luo. He eivät ole ainakaan minun kuulleni sanoneet toisilleen mitään pahaa. Samoin muut sukulaiset ovat osanneet olla kommentoimatta toista vanhempaa jos ei ole halunnut sanoa tästä mitään positiivista. Nyt heillä on molemmilla uudet, heille itselleen sopivammat puolisot ja tässä iässä ero olisi katastrofi, sillä en usko heidän enää näin vanhoina löytävän uusia kumppaneita, enkä halua heidän elävän yksinäisinä. Sanoisin siis että mitä nuorempina eroatte, niin sitä parempi. Itse en noin pienenä vielä edes muistanut esim. edellisiä yhteisiä jouluja, yhteisiä reissuja ja muita hyviä hetkiä, joten ei tullut ikävä mitään. Teini-ikäisenä oli suorastaan ihanaa viettää kaksi joulua; ensin äidillä lahjavuori, sitten isällä lahjavuori. Samoin syntymäpäivät ja muut.

Omat vanhempani erosivat, kun olin 14- vuotias. Ihan asiallisesti hoidettu ero, eikä kumpikaan mollannut toista tms., mutta mulle jäi kyllä epäselväksi eron syy. Ja siitä jäi itselle aika kyyninen asenne "rakkauteen", koska itselleni näytti siltä, että vanhemmillani oli hyvä liitto, olivat saaneet yhdessä kaksi lasta ja meillä oli ihan mukavaa perhe-elämää. Ja sitten se ei kuitenkaan merkinnyt yhtään mitään.

Nyt onneksi kummallakin on uusi kumppani ja ihan ok liitoilta nuokin vaikuttaa, mutta vaikea nähdä miten nää uudet kumppanit on niitä entisiä parempia. Eikä ehkä ookaan. Taisivat vaan erotessaan huomata, etteivät sitten kuitenkaan yksinkään halua olla ja sitten piti "rakastua" johonkin toiseen ihan samanlaiseen tavis- tallaajaan, josta oli vaivalla ja tohinalla erottu.

Itseäni harmittaa näin aikuisena se, että isovanhemmuus jää aika pinnalliseksi omien vanhempieni puolelta. Uudet kumppanit on ihan ystävällisiä, mutta kyllä heistä huomaa, ettei mun lapset heille mitenkään erityisen läheisiä ole eivätkä kauhean innoissaan ole mistään päiväkahvittelua kummemmasta yhteydenpidosta. Ja toisaalta näen, että omat vanhempani taas haluaisivat olla enemmän lastenlasten kanssa, ottaa matkoille mukaan jne. Mutta eivät sitten voi, koska tästä tulisi heidän parisuhteeseen kahnausta. Isäni on tätä mulle suoraan valitellutkin. Toisaalta äitini taas "joutuu" olemaan aika paljonkin mummona miehensä lapsenlapsille. Heillä siis tässä mielessä ei ihan tasa-arvoinen suhde.

Eli itse sanoisin, että se ero itse asiassa vaikuttaa vähemmän silloin kun lapset asuu vielä "kotona". Kun siinä joka tapauksessa se arki sitten muodostuu läheiseksi. Eron vaikutukset näkyy ehkä enemmän sitten siinä, millaisiksi ne välit ja yhdessä oleminen muodostuu, kun lapset aikuistuneet.

Olin 13v eikä vanhempien ero järkyttänyt. Lapseni oli 1v kun erottiin. Ei sen ikäinen ymmärrä. Ja ei hirveästi muuttunut mikään kun lapsen isä oli muutenkin ollut paljon poissa. Riippuu mun mielestä paljon tilanteestakin ja itse lapsen luonteesta. Mutta ei näissä eroasioissa voi ajatella pelkästään lapsia.

Itse olin 13v. kun vanhempani erosivat ja se ei tosiaankaan ollut katastrofi vaan suuri helpotus.

Tähän voisi heittää kysymyksen, että millaista se lapsen / nuoren elämä olisi jos nämä vanhemmat eivät olisi eronneet?

Aina voi omiin kipuiluihin löytää syyn jostakin. Elämä on elämää, pettymyksiä tulee. Niitä täytyy vain sietää ja ymmärtää. Nykypäivänä on saatavilla ulkopuolista tukea lapsille ja nuorille kuin myös vanhemmille. Pumpulissakaan ei voi elää.

Vierailija
</p>

<p>Minusta avioero on ratkaisu, jos toinen hakkaa, pettää, ryyppää, käyttäytyy taloudellisesti holtittomasti tai käyttää henkistä väkivaltaa. Mutta jos on lapsia, niin kyllä sitten on vaan siedettävä ne "kyllästymiset" ja "tylsistymiset" suhteessa ja yritettävä päästä niiden yli.[/quote kirjoitti:

Olen täysin samaa mieltä! Mutta kun nykyään ihmisillä on niin suuri "oikeus olla onnellinen", että kaikkien muiden oikeudet jää sinne jalkoihin. Jos on perhe perustettu, niin lapsilla on ne suurimmat oikeudet ja se on oikeus ehjään kotiin. Kaksi aikuista ihmistä ovat velvollisia yrittämään ja hakemaan apua liittonsa ongelmiin jos niitä niin paljon on, että ero houkuttelee. Mutta kun nykyään se ratkaisu tuntuu olevan heti ero ja yleensä niin, että hommataan uusi rakkaus kun on "oikeus olla onnellinen!.

Usein eronneet vanhemmat vähättelevät eron lapsiin kohdistuvaa vaikutusta sillä, että vakuutellaan, että "meidän maija on niin sopeutuvainen luonne. eipä tämä meidän ero näytä siihen vaikuttaneen". No näinhän se just ei mene. Vaikka Maija ei mitään ulospäin näyttäisikään, niin niin sopeutuvaista lasta ei olekaan johon ero ei vaikuttaisi ja nimenomaan negatiivisesti. Ellei tosiaan ole kyse siitä, että lähdetään pakoon perheväkivaltaa tai alkoholismia.

Olen myös kuullut vähäteltävän eron vaikutuksia sillä, että nykyäänhän on niin paljon erolapsia ja ihan normaaleiltahan nuo vaikuttaa. No tuskinpa kenenkään otsaan mitään erolapsileimaa sihahtaa. Ei ne vaikutukset välttämättä kenellekään näykään mutta niitä silti on.

Kun eroat älä pistä lastasi oli minkä ikäinen tahansa ns. uskotun asemaan, jolle oksennat oman versiosi eron syystä. Lapsen ei tarvitse asettua kummankaan puolelle erotilanteessa.