Minkä ikäiselle lapselle vanhempien ero ei enää katastrofi?
Kyselisin erovanhempien kokemuksia siitä, minkä ikäinen lapsi ei enää koe vanhempien eroa katastrofina. Yksilöllistä tottakai, mutta toisaalta varmasti jokainen pieni lapsi jonkin verran mielessään suree perheen hajoamista. Sen sijaan 20-vuotias osaa sen ehkä asettaa jo toisenlaiseen perspetiiviin.
Eli missä iässä lapsenne ovat olleet, kun olette eronneet, ja miten lapset ottivat sen?
Kommentit (42)
Vauvalle tai taaperolle. Niin pienelle, ettei hän itse vielä tajua.
Toivoin 12-13 vuotiaana, että vanhempani olisivat eronneet. Nyt 30 vuotta viisaampana olen edelleen samaa mieltä, mutta joudun toteamaan, että vanhetessaan he voisivat elää yhdessäkin. Ne edut mitä erosta olisi seuranneet, tuntuvat enimmäkseeen menetetyiltä, kun ikää heillä on +-75 v.
Ehkä reipas 12-13 v ei koe aiheellista eroa raskaana? Hänellä on kuitenkin kyky matkustaa itsenäisesti vanhempiensa luo ja valita vapaammin, että kuinka paljon viettää aikaa kummankin vanhemman kanssa. Jos menettää toisen vanhempansa erossa, on tilanne tietenkin erilainen.
Mä en ikinä traumatisoitunu siitä et vanhemmat eros kun olin n5v. En edes muista niitä aikoja,kun ei isää tainnut pahemmin näkyä työmatkojen takia. Sen sijaan 20v kaverin vanhemmat eros ja se oli sille lapselle shokki.
Taaperoikäiselle tai jo oman perheen perustaneelle lapselle vanhempien ero ei ole merkityksellinen. Kaiken muun ikäiset lapset kärsivät, toiset enemmän toiset vähemmän. Ja kuten joku jo totesikin, Se kuinka vanhemmat osaavat ero,Sä hoitaa, vaikuttaa suuresti lapseen. Jos eroon liittyy kolmas osapuoli ja suunnattomasti valehtelua ja lapsilla "leikkimistä", luulen että lapset tulevat kantamaan tuskaa erosta vuosia.
Itse olin yläasteikäinen kun vanhempani erosivat, ja vaikka he hoitivat eron siististi (olivat puheväleissä, muuttivat asumaan lähekkäin, jne.) niin otti se silti koville. En olisi halunnut heidän eroavan, mutta näin jälkeenpäin tarkasteltuna se oli oikea ratkaisu, jos vaihtoehtona olisi ollut yhteen jääminen, jatkuva riitely, paiskotut tavarat ja huutaminen myös meille lapsille.
Se on kaiken ikäisille katastrofi. Kaverini oli 35-vuotias ja hänelle oli katastrofi. Todellakin suri, että toinen vanhempi joutuu viettämään vanhuutensa yksin. (Hieman silloin jo reumasta sairaalloinen ja nyt vielä muistisairaus tuli myöhemmin.) Kaverini on sitten ollut tästä alati huolissaan. Lisäksi surku, kun ei ole ehjää mummolaa jne. Todella siis järkyttyi. (Hänellä itsellään on elämä muuten erittäin hyvin, mutta vanhempiensa eroa suree.)
Toinen tuttu: Sen vanhemmat erosi, kun heidän poikansa oli 25-v. Poika oli puoli vuotta siitä erosta todella järkyttynyt ja suruissaan. Yhtään opintoviikkoa ei saanut siltä lukukaudelta suoritettua, kun ero niin painoi. Ei ole itse sitten pystynyt perhettä perustamaan. Meni usko avioliittoon täysin. Hän on nyt nelikymppinen vanhapoika. Ei tosin mikään peräkammarin poika. Käy akateemisissa toissä ja ohikiitäviä naissuhteita on, muttei pysty sitoutumaan, kun usko avioliittoon oli mennyt, kun niin pettyi omiin vanhempiinsa.
Riippuu niin kovin lapsista, heidän vanhemmistaan sekä siitä, miten ero hoidetaan. Minun lapsuudenperheeni lapset olivat 6-, 9- ja 13-vuotiaat. Kaikille vanhempien ero oli rankka kokemus, mutta täysin eri tavoin, ja joidenkin kohdalla vaikutukset eivät näkyneet ennen kuin vuosia myöhemmin suhteessa vanhempiin tai omissa parisuhteissa. Tärkeämpää kuin lasten ikä, on mielestäni se, miten vanhemmat saavat aikaan tunteen turvallisesta perheestä eron keskelläkin ja pystyvät välittämään lapselle tunteen, että molemmat vanhemmat rakastavat häntä yhä ja välittävät yhä myös toisistaan - vaikka eivät tulekaan enää koskaan asumaan yhdessä.
Helpoin ikä ehkä kuitenkin on joskus yli 24-vuotiaana, ennen keski-ikää.
Itse olin 14 kun vanhempani erosivat. He eivät koskaan riidelleet tai huutaneet ja hoitivat kaiken muutekin mallikkaasti, mutta kyllä se silti oli surullista. Silloin myös huolehdin kovasti vanhempien puolesta ja mietin, olivatko he yksinäisiä.
Olin hiljainen ja kiltti lapsi, ja kun lisäksi samaan jäin koulussa ilman kavereita, niin ehkä tuo ero oli vähän liikaa ja olin aika ahdistunut. Lukion jälkeen minulle tuli paniikki/ahdistushäiriö joka haittaa nykyäänkin arkea jonkin verran.
Avomieheni vanhemmat erosivat kun hän oli jo yli 20, mutta hän murehtii sitä silti.
Ei silti minun mielestäni tarvitse pysyä yhdessä jos on onnellisempi yksin. Mutta lapsia pitää kuitenkin tukea. Itse olisin varmaan tarvinnut psykologia tai jotain muuta keskusteluapua jo silloin yläasteella.
Omat vanhempani erosivat, kun olin vasta taapero. En tajunnut asiasta tarpeeksi ja vanhemmat osasivat selittää tilanteen selkeästi ja lempeästi, joten kaikki osapuolet selvisivät ja elämä jatkui rauhallisena.
Ollessani 22-vuotias äitini erosi uudesta miehestään, silloin shokki oli suuri ja surin asiaa pitkään.
Vanhempani erosivat kun olin 10- vuotias ja olihan se järkyttävää mutta järkyttävämpää oli se elämä heillä yhdessä.
Minusta olleellista on tukea lasta. Minä olin vanhempieni mielestä iso ja tavallaan koin sen suurempana hylkäämisenä.
Pitäkää huoli että lapsenne elää turvallista, hyvää elämää ja olkaa kiinnostuneita lapsien hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Pysähtykää välillä kyselemään lapsen ajatuksia ja tehkää asioita yhdessä.
Vaikka itsellä on kurja mieli ja lapsi tuntuu reippaalta niin olkaa silti kiinnostuneita mitä hän puuhaa.
Lapsemme oli 7kk kun muutimme erilleen.
Olemme yrittäneet, että asumisjärjestelymme vaikuttaisi poikamme arkeen ja elämään mahdollisimman vähän. Nykyään hän on 3-vuotias ja viettää aikaa meidän molempien kanssa niin paljon kuin mahdollista. Juhlapyhinä lapsen ollessa vielä näinkin pieni, olemme viettäneet ainakin osan aikaa yhdessä, esimerkiksi jouluaatot ja juhannuksen. Välimme ovat ihan hyvät, joten tämä on ihan okei.
En usko että olisi mietään tiettyä ikää, kun ero olisi helppo. Riippuu kuitenkin aina niin paljon tilanteesta ja siitä, miten vanhemmat eronsa ja käytännön asiat järjestää.
Vanhempani erosivat, kun olin 25. Shokki ja suru oli suuri, ja laukaisi omassakin elämässäni kriisin. Olin kokenut eläneeni lapsuuteni onnellisessa ydinperheessä ja ero laittoi katsomaan monia asioita uudesta näkökulmasta. Sellainen naiivi usko joidenkin ihmissuhteiden pysyvyyteen on lopullisesti kadonnut, mutta ehkä ihan hyväkin niin. Huomaan, että omassa parisuhteessani yritän jatkuvasti ennakoida mahdollisia tulevaisuuden ongelmia. Toivoakseni olen oppinut jotain vanhempieni tekemistä virheistä.
AIkuisena lapsena ero on siitä raskas, että pitää yrittää tukea vanhempia eikä oikein ole oikeutta ilmaista omaa suruaan aiheesta. Lisäksi vanhempien erokipuilu ja vuodatus toisistaan on emotionaalisesti raskasta ottaa vastaan.
5 tässä vielä. Sen muistan,et oli kivaa äitin kanssa piilottaa kaikki kirjat patjan alle,ettei isi vie niitä mennessään.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 12:08"]
Jos vanhemmat osaavat hoitaa eronsa nätisti, sotkematta lapsia omiin keskinäisiin riitoihinsa, on ero lapselle aina helpompaa kuin vanhempien riitaisaa eroa katsoessa ja tämä iästä riippumatta.
Eli riippuu täysin vanhemmista, millaisen tason katatrofin lapsilleen aiheuttavat.
[/quote]
ELI JUST NÄIN !!! Erottiin kun lapset 1,2 ja 4, hoidettiin se hyvin eikä ikinä haukuttu toista vanhempaa ja pidetty lupauksista kiinni. En ole ikinä kertonut että heidän isä oli toisten kanssa, ei vieläkään vaikka tästä jo 15 vuotta ja lapset aikuisia. Siitä olen erittäin tyytyväinen.
Olen lukenut, että ero on helpoin, kun lapsi on ohi pikkulapsi-iän mutta ei vielä murrosikäinen. Eli varmaan ikähaarukalla 8-12 vanhempien ero sujuu tuskattomin. Näin siis jo puhutaan lapsista eikä aikuisista.
Tämä jonkun psykologin teoria perustuu siihen, että silloin suurin riippuvuus vanhemmista on jo ohi, on omia kavereita, jotka on tärkeitä ja toisaalta ei kärsi vielä murrosiän myrskyistä.
Se on katastrofi kaikenikäisille, mutta esim teini saattaa olla iloissaan, jos vanhemmat eroavat, jos toinen vanhempi on narsku tai alkkis tms...
Sellaista ikää ei olekaan, ettei lapsesta tuntuisi pahalle vanhempien ero ja etteikö se olisi hänen elämänsä suurimpia kriisejä.
Mieheni oli 27-vuotias, kun hänen äitinsä ykskaks ilmoitti, että on vuokrannut asunnon muualta ja lähtee nyt, tulepas poika auttamaan muutossa. Olimme seurustelleet muutaman kuukauden, kun sinä iltana tapasimme, mies itki sitä, ettei hänellä enää ole lapsuudenperhettä ja kohta ei lapsuudenkotiakaan. Välit äitiin eivät ole yli kymmenessä vuodessa korjaantuneet entiselleen, edelleen on miehellä katkeruutta äitiä kohtaan eron suhteen.
En itsekään ymmärrä eron syytä. Kun erosta oli kulunut vuosia, anoppi otti sen useasti puheeksi ja sanoi, että kun kaikki muutkin siinä kohtaa erosivat ja terapeutti sanoi, että hänen henkisten ongelmiensa syy on hänen miehensä. En ymmärrä. Miehen isä on ihan tavallinen, normaali, hyväntahtoinen ukkeli - ei polta, ei ryyppää, ahkera kuin mikä.
Oma mieheni vihaa eroa kuin ruttoa. Jos kuulee jonkun eronneen, niin tuohtuu aina, että ei se ero mikään ratkaisu ole. Varsinkaan silloin ei ymmärrä eroa, jos on suhteessa lapsia.
Serkkuni vanhemmat erosivat, kun hän oli 18-vuotias. Kyllä hänen iloinen ja avoin persoonallisuutensa muuttui pysyvästi alakuloisemmaksi ja elämänasenne pessimistisemmäksi. Tilannetta vaikeuttaa isän uusi kumppani, joka on mustasukkainen miehestään jopa tämän tyttärelle. Olen tavannut naisen useamman kertaa, hän on oikeasti sekaisin. Soitellut minullekin ja kiljunut, että katsoin vierailulla sillä silmällä hänen miestään - joo, yli 70-vuotiaaseen setääni tunnen varmaan todella suurta vetovoimaa. :P
Minusta avioero on ratkaisu, jos toinen hakkaa, pettää, ryyppää, käyttäytyy taloudellisesti holtittomasti tai käyttää henkistä väkivaltaa. Mutta jos on lapsia, niin kyllä sitten on vaan siedettävä ne "kyllästymiset" ja "tylsistymiset" suhteessa ja yritettävä päästä niiden yli.
Mun mies sisaruksineen oli yli 30 v., kun vanhempansa erosivat. Se oli shokki ja järkytys heille kaikille, eivätkä oikein ole toipuneet siitä. Lisäksi heidän tehtäväkseen on jäänyt tukea eron toista osapuolta myös taloudellisesti, mikä on rankkaa. Samalla on yritetty ylläpitää lastenlasten suhteita molempiin isovanhempiin, mikä aiheuttaa myös hankalia tilanteita esim. juhlissa (isovanhemmat eivät siis puheväleissä).
Jos vanhemmat osaavat hoitaa eronsa nätisti, sotkematta lapsia omiin keskinäisiin riitoihinsa, on ero lapselle aina helpompaa kuin vanhempien riitaisaa eroa katsoessa ja tämä iästä riippumatta.
Eli riippuu täysin vanhemmista, millaisen tason katatrofin lapsilleen aiheuttavat.