Miltä tuntui täyttää 50 vuotta? Mitä ajattelit itsestäsi ja elämästäsi ja elämästä ylipäätään?

Ei se sen kummemmalta tuntunut kuin täyttäessä 45v.

Ei ole ehkä vielä ehtinyt oikein iskeä tajuntaan. Ajattelin kyllä olla miettimättä liikoja.

Eipä se miltään erityiseltä tuntunut. Elämä on hyvää, ehkä parempaa kuin koskaan aiemmin. Tosin myös lapsiperheaika oli ihanaa. Tietysti se vähän tuntuu karulta, kun ajattelee, että seuraavat tasavuotissynttärit ovatkin 60 v... usein ajattelen, että aika voisi nyt pysähtyä joksikin aikaa, tässä elämänvaiheessa eläisin mielellään seuraavat 20 v.

Ei minustakaan kovin kummoiselta tuntunut. Hyvin menee, ja on mennyt jo vuosia.

n52

Ap, ehkä vähän täsmällisempi kysymys poikisi enemmän vastauksia...

Ihan kivalta. Vaimo osti lahjaksi Nightwishin konsertin Himokselle ja vip-tiloissa nautiskeltiin siitä ja antimista. Muutoinkin elämä on mallillaan, niin sinällään se oli vain numero lisää.

M54

Ei oikein miltään. Toki Koronan vuoksi isommat juhlatkin jäivät pitämättä, joten varmaan senkin vuoksi meni ohi vähän huomaamatta. Toki ainahan sitä jaksaa ihmetellä, ettei minusta kyllä tunnu niin vanhalta. Mutta tätä ihmettelyä se on ollut aina kolmekymppisestä lähtien.

Olihan se semmosta lopun alkua. Masensi, että tästä lähtien kaikki on vaikeampaa. Esimerkiksi jos jää työttömäksi ei uutta työtä tule löytymään. Sittemmin tuo toteutui ja kaskummaa, työnantajat ei edes vaivaudu vastaamaan ettei kiinnosta. Kumma juttu, osaaminen ja ammattitaito (olen asiantuntija) katosi maagisesti kun täytin 49v. Kuitenkin koko ikäni opiskellut lisää, hankkinut sertifikaatteja jne. 

Ei se sen kummempaa ole. Eihän ihminen muutu sen viiskymppiä täytettyään sen kummemmaksi kuin silloin 49:nä. Vanhaksi voi itsensä tuntea joskus lähempänä kahdeksaakymppiä, eikä kaikki silloinkaan. 

50 vuotiaana sitä on kypsä aikuinen ihminen, jos hyvin käy.

En jaksanut ajatella ikääni niihin aikoihin kun täytin 50, koska mieheni oli 3 kk ennen merkkipäivääni meinannut yhtäkkisesti kuolla ja joutunut koomassa hengityskoneeseen. Parani, mutta juhlat jäivät pitämättä. Nyt 2 v. myöhemmin elämäni tuntuu aika ankealta, mutta syytän korona-aikaa enemmän kuin esim. ikääni. Parin viime vuoden aikana ruvennut tulemaan ikäviä fyysisiä juilimisia, mutta mieli on suunnilleen seesteinen. Vihdoinkin. Annan nuorten suhata ja kaakattaa, sillä oma nuoruuteni oli pitkä ja aktiivinen ja elin sen riittävän täysillä.

Hyvältä. Vuosien säästämisen ja sijoittamisen jälkeen (kiitos, Trump) rahaa oli sen verran että lopetin työni viime kuun lopussa. Nyt kun vielä pääsisi taas matkustamaan vapaasti niin kaikki on hyvin. Mökkeilykin on kivaa mutta kaipaisin etelään ja aurinkoon.

Ei mitenkään erityisemmältä, ehkä vähän hienolta sillä onhan se saavutus. Ennen se oli sellainen suuri juhla, jossa kukitettiin juhlakalua ja pidettiin puheita, mutta itse en juhlinut sitä sen kummemmin. En muutenkaan juhli synttäreitä. Työkiireissä meni koko viiskymppiset. Kummastutti sitten kuulla miten muiden viisikymppiset olivat juhlineet, suurin piirtein kuin maailmanloppu olisi tulossa ja pitäisi lentää kuumailmapallolla maailman ympäri samppaanjaa juoden. No mikäpä siinäkään jos se on mitä haluaa  :)

Vierailija kirjoitti:

Olihan se semmosta lopun alkua. Masensi, että tästä lähtien kaikki on vaikeampaa. Esimerkiksi jos jää työttömäksi ei uutta työtä tule löytymään. Sittemmin tuo toteutui ja kaskummaa, työnantajat ei edes vaivaudu vastaamaan ettei kiinnosta. Kumma juttu, osaaminen ja ammattitaito (olen asiantuntija) katosi maagisesti kun täytin 49v. Kuitenkin koko ikäni opiskellut lisää, hankkinut sertifikaatteja jne. 

Tuo on kyllä totta, työmarkkinat eivät ole viisikymppisiä varten. Onneksi itselläni on vakipaikka (ainakin vielä), ja vararahastoa pahimman varalle.

Tässä iässä ei jaksa enää olla kovin stressaantunut omasta ulkonäöstään, ja uskaltaa muutenkin elää sellaista elämää, kuin itse haluaa. Sellaista mielenrauhaa on havaittavissa, jota nuorempana, keskellä parisuhdedraamoja, kovasti kaipasin.

Vaihdevuodet eivät ole vielä ihan täysin iskeneet, mutta kuumia aaltoja on jo. Se kyllä vähän hirvittää, kuinka pahaksi oireet lopulta äityvät. En haluaisi luopua hyvistä yöunistani, kun olen viimein saanut unirytmin tuunattua kuntoon.

Nuorena tuli riekuttua, matkusteltua, ja elämää nähtyä ihan reilusti. Tuntuu, että nykyään nuoriso on todella kilttiä (ainakin sukulaislapset, kun omaan nuoruuteen vertaa). Ihan mukavaa olla elämän ehtoopuolella. Kunhan vain terveys säilyisi hyvänä. Se on asia, jota nuoremmalla iällä ei tullut juurikaan mietittyä.

Odotin kauhulla työnantajan järjestämiä pakollisia kahvikekkereitä. Jäykkiä teennäisiä puheita, työkavereiden vahingoniloisia ilmeitä (tuo lähtee seuraavissa yt-neuvotteluissa) yms. Ennen omaa merkkipäivää työantaja onneksi luopui kyseisestä "perinteestä" kustannussyistä ;D

Vapaapäivän olisi saanut, sen option jätin käyttämättä. Kesäloman ajoitin loppukesään eli olin lomalla kyseisenä päivänä ihan muuten vaan.

Ei miltään. Keltään en anteeksi ikääni pyytele. Töitä olen aina saanut enkä rupsahtanut ole vieläkään. N55