ADHD nuori, kokemuksia?

Saako nelikymppinen perheetön mies kirjoittaa tälle palstalle? Tässä nimittäin olisi mielipiteeni otsikon aiheeseen ihan vain maallikkona ja jotenkin etäämmältä kuin kaikkien tähänastisten kirjoittajien:

Voi hyvät hyssykät miten idealistisia ja avarasydämisiä maailmanhalaaja-haihattelijoita maa päällään kantaa:

"Ei mitään parannusta nuoren elämään, vaikka hylkäsitte?" ;

"Hävytön vastaus. Ei auta, eikä palvele millään lailla alkuperäsitä kysyjää. Aivan turhaa tuollainen vastaus", kun joku oli ehdottanut ongelman poistamista perheestä.

Voisivatko nämä äskeisten kirjoittajat, nrot 5 ja 13 sitten ystävällisesti kertoa, mihin kaikkeen muun perheen ja luokkatovereiden pitää olla valmiit tällaisten erikoislahjakkuuksien ja yliluovien persoonien edessä? Ettekö te ensinkään ymmärrä, että tuollaiset edellä kuvatut Lanttu-B:t ovat turvallisuusuhka ympäristölleen kun ne kulkevat vapaina? Muistaisin jostain pikku-uutisesta joskus lukeneeni, että yhdellä sellaisella tavallisella gorillalla, joita jokaisessa eläintarhassa on muutama, saattaa olla seitsemän poliisimiehen voimat. Eivätköhän nämä ADHD:t ja mitä muita suloisia vesseleitä niitä vielä on, vastaa tuossa yläasteiässä sekä henkisesti että ruumiilisesti juuri sellaista gorillaa? Ja kun sellainen rupeaa riehumaan, millä te puunhalaajat sen taltutatte? Enkä kyllä keksi, miten sellainen taltutetaan siellä eläintarhassakaan, mutta ehkäpä sen henkilökunnalla on kuitenkin jossain varalla jotkut hiukan järeämmät konstit, joista minä en ole kuullutkaan. Ainakin toivon niin.

En tiedä, tuleekohan tuollaisista missään olosuhteissa ihmisiä, mutta johonkin säilöön sellaiset pitää kuitenkin saada. Jos niiden annetaan kulkea vapaina ja tehdä mitä lystäävät, ne aiheuttavat viimeistään 16-vuotiaina jonkun umpimähkäisen puukotuksen tai tappavat potkimalla jonkun onnettoman, joka ei ole osannut varoa näitä. Siitä ne saavat ensimmäisen kerran istumista jonkun puolestatoista kolmeen vuoteen sekä terapiaa kolmesti viikossa, jonka jälkeen ne kulkevat taas vapaina ja tappavat muutaman vuoden sisällä uudestaan. Ehkä joskus kahden tapon, hiukan yli kymmenen vakavan pahoinpitelyn ja yhden epäonnistuneen murhapolttoyrityksen jälkeen ne saattavat ensimmäistä kertaa saada jonkun pidemmän laitososoituksen, vaikka niille olisi voitu sellainen kirjoittaa jo yläasteiän alussa, ennen ensimmäistäkään uhria.

Mutta kun ei. Kouluiässä ”erikoislapsen” täytyy saada toteuttaa impulssejaan, jotta hänen luovuutensa ei katoaisi ja jotta hänen erityispiirteensä tulisivat huomioiduiksi.

Teidän retoriikassanne tasa-arvoisten lähtökohtien turvaaminen kaikille yhteiskunnan jäsenille on käytännössä sitä, että muutama rauhanaikaiseen sivilisaatioon täysin kelpaamaton erikoislahjakkuus pitää pelossa lähiympäristöään yhtäsoittoa aina n. 20 vuotta kukin. Millä te ADHD-syleilijät sen menetetyn ajan korvaatte niille kaikille muille? Ja millä te korvaatte näiden petojen uhrien hengen ja terveyden?

No ette te tietenkään millään niitä voi korvata. Eikä teitä sitäpaitsi kiinnostakaan. Muiden kuin näiden kaikenmaailman ADHD- ja autistikakojen perusoikeuksista te ette välitä.

Sensijaan noiden viestien nrot 8, 9 ja 10 kirjoittajat nostavat esiin hyviä näkökohtia. Luulisin jotenkin ymmärtäväni mitä he tarkoittavat, vaikka itselläni ei olekaan kokemusta siitä helvetistä missä he elävät, ja toivotankin niille suunnille paljon voimia ja jaksamista. Pysykää lujina!

T. nimim. Ensio Toisio

Mä olen adhd-ihmsen, tai silloin vielä diagnoosi oli mbd, pikkusisko. Meillä ei tuota varastelua ja väkivaltaa ainakaan pahasti ole ollut, koska veli on omaksunut kuitenkin perheen kristilliset arvot (me muut lapset ei, joten tämä ei ole käännytyspuhe, jatka vain eteenpäin). Esim. meitä sisaruksia hän ei ole lyönyt edes pienenä. Ehkä hänen kohdallaan se on pelastanut osan asia. Mutta kun veli oli murrosikäinen, en unohda sitä koskaan. Velikin sai diagnoosin vasta silloin. Hän oli erittäin vihainen siitä, varsinkin äidille, ettei ole hoidettu aiemmin ja että hän ei ole saanut ongelmiinsa apua. Joka ikinen arkipäivä tein läksyjä kuulokkeet korvilla C-kasetilta tai radiosta musiikkia kuunnellen. Koska veli huusi suoraa huutoa 2-3 tuntia lähes joka arkipäivä. Hyviäkin päiviä oli, mutta niitä oli vähän. Olin myös paljon kaverin luona paossa näitä kohtauksia ja tein pitkiä lenkkejä. Isä oli aika paljon pois kotoa, koska hänellä oli sekä päivätyö että yritys, jota pyöritti iltaisin ja viikonloppuisin. 

Veli on ollut laitodhoidossa, mutta vasta aikuisiällä. Hän ei häpeä sitä eikä pidä huonona asiana. hänellä on tietääkseni myös rauhoittava, mutta aika mieto, lääke. Saa mm. ajaa autoa ja onkin siinä hyvä ja varovainen. Hän tekee nykyään osa-aikatyötä, sillä kokoaikaiseen ei riitä keskittymiskyky ja jaksaminen. Sen lisäksi saa eläkettä. Hän on erittäin älykäs matemaattisesti, mikä tuntuu olevan tyypillistä monellekin vastaavalle tapaukselle. Meillä se on tosin sukuvika. Kielten oppiminen taas oli erittäin vaikeaa.

Uskovaisten arvojen lisäksi toinen, mihin veli on purkanut itseään, on urheilu. Ei mikään kilpaurheilu, vaan omatoiminen puulaakiltyyliset entopallot, jalkapallo, jääkiekko. Ne tekee hänelle hyvää. 

Sydän syrjällään seuraan, kun kaverin lapsi näyttää samanlaiselta ja kaveri ei suostu uskomaan, että mitään vikaa olisi. Mä sitten olen antanut vähän vinkkejä "kun näyttää virtaa riittävän", niin oletteko harkinneet urheiluharrastusta ja he ottivat neuvostani vaarin, tai varmaan ovat sitä itsekin harkinneet. Näyttää edes vähän rauhoittavan. Osalle ei joukkuelajitkaan sovi, mutta lajejahan on vaikka millä mitalla. En tiedä, miten murrosikäistä enää saisi näistä innostumaan. 

Veli on nykyään, empaattinen, avulias, mukava kaikille ja hänellä on valtavasti kavereita. Hän on pystynyt pysymään hyvällä tiellä, vaikka kaveripiirissä on sellaisiakin, jotka välillä lähtevät liian rajusti viihteelle. Hän on näille sanonut selvän ei, en lähde mukaan, en lähde kuskiksi. 

Tiedän, että monessa tapauksessa sisarukset ovat hylänneet ylivilkkaan sisaruksen, ehkä siksi, kun kotona voimat on menneet siihen yhteen. Me emme ole niin tehneet, vaan autamme vuorollamme. Me tiedostamme, ettei veli itse ole syyllinen tilanteeseen ja hän on hakenut itse itselleen apua. Vielä joskus saattaa tulla raivokohtauksia, mutta ne ovat pysyneet aika hyvin kurissa. Nitä voi tulla, jos hänen olostaan tehdään liian tukalaa. Esim. sukulaiset käymässä koko ajan sanovat mitää pitä tehdä ja miten pitää olla kuin pikkulapselle  He eivät tajua, että veli ei ole kehitysvamminen. No he oppivat tämän, että omaakin tilaa pitää antaa. Esim. veljen pitää antaa kävellä kun hän kertoo jotain, varsinkin hankalaa asiaa, se on hänelle helpompaa kuin istua yhdessä kohti. 

Mutta halusin kertoa, että ei se tulevaisuus aina paha ole. Kuten halusin kertoa senkin, että sisaruksille on joskus rankkaa, jos yksi on erityislapsi. Harvon näkee sisarusten näistä tunnelmista kirjoittavan. 

Ajoissa kannattaa hakea apua. Ei kannata suuttua neuvolan tädille, kun tämä sanoo joskus ett lapsella ei ole kaikki hyvin. Ei ne sitä kiusallaan sano, vaan se on aika iso kynnys lähteä sanomaan. 

Joo, mulla on adhd-poika, mutta sen kanssa ei ollut tuollaisia ongelmia (muunlaisia kyllä), joten en osaa oikein auttaa. Mun kokemus on oikeastaan ollut, että tähän lapseen oli helpompi saada ote kuin tavislapsiin, ja että sen kanssa oltiin aina samalla puolella, kun taas nuo muut ovat enemmän kapinoineet ja sulkeneet vanhemmat ulkopuolelle. Ehkä se johtuu siitä, että tämän yhden kanssa on tultu niin monesta läpi ja harjoiteltu kommunikaatiota niin monessa terapiassa ja niin monessa käytännön ongelmatilanteessa. 

Meilläkin oli kyllä seiskalla ongelmia, vaikka ne oli aika erilaisia Kuin teillä. Ne johtuivat pitkälti siitä, että poika löysi paikkansa uudessa luokassa kovin hitaasti ja ennen sitä tunti olonsa vieraaksi ja syrjityksi ja petetyksi, olisi halunnut vaihtaa koulua, eikä nähnyt, miksi pitäisi yrittää tuolla. Ja toisaalta yritti epätoivoisesti löytää jotain paikkaa siinäkin ryhmässä, eikä se sosiaalnen paikka, mihin hän siinä tilanteessa ylsi, aina ollut toivottavin varsinkaan vanhempien tai opettajien mielestä. Tilanne rauhoittui vähitellen seiskan keväällä ja kasilla, kun paikka sopivammassa kaveripiirissä alkoi löytyä. Ymmärtääkseni koulussakin tekivät tämän eteen töitä koska luokalla aika monella oli samantapaisia ongelmia.

Luulen, että kyllä se siitä, kunhan ette menetä hermoja ettekä kärsivällisyyttä, vaan jaksatte yrittää.

Murrosiässä monet ikävät oireet laimentuu, mutta todella monella tulee tilalle juuri näitä todella ikäviä juttuja, kuten varastamiset yms. Diagnoosi on teillä kovin tuore, että ehkä kannattaisi etsiä oikeita vertaistukiperheitä...

Kokemusta on. Tosin diagnoosit tuli alakoulun aikoina. Mm AD/HD. Nyt murrosiässä on ongelmat samat, kuin teillä. Arvaamaton, äkkipikainen, väkivaltainen, varastelu, valehtelu jne.

Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin laittaa nuori asumaan lastensuojelulaitokseen. Ei kivaa, mutta muutakaan ei voinut. Ongelmat eivät ole ohi.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:09"]

Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin laittaa nuori asumaan lastensuojelulaitokseen. Ei kivaa, mutta muutakaan ei voinut. Ongelmat eivät ole ohi.

[/quote]

Eli ei mitään parannusta nuoren elämään, vaikka hylkäsitte? No, teillä sentään varmaan menee muulla perheellä paremmin?

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:09"]

Kokemusta on. Tosin diagnoosit tuli alakoulun aikoina. Mm AD/HD. Nyt murrosiässä on ongelmat samat, kuin teillä. Arvaamaton, äkkipikainen, väkivaltainen, varastelu, valehtelu jne.

Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin laittaa nuori asumaan lastensuojelulaitokseen. Ei kivaa, mutta muutakaan ei voinut. Ongelmat eivät ole ohi.

[/quote]

Minkä ikäinen teidän ADHD- nuori on? Itse en millään haluaisi luovuttaa, vaikka mitä tulisi eteen. Tuntuu kuitenkin, että ulkopuolista apua on erittäin vaikea saada ja itselläkään ei aina voimat tahdo riittää tämän pojan kanssa. Kolmen muun pojan (NS. terveen ) kanssa kaikki on sujunut helpohkosti murrosikää myöten.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:12"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:09"]

Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin laittaa nuori asumaan lastensuojelulaitokseen. Ei kivaa, mutta muutakaan ei voinut. Ongelmat eivät ole ohi.

[/quote]

Eli ei mitään parannusta nuoren elämään, vaikka hylkäsitte? No, teillä sentään varmaan menee muulla perheellä paremmin?

Ei me olla hylätty. Tuo oli vaan pakko tehdä. Kaikkien takia.

t. se sama

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:15"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:09"]

Kokemusta on. Tosin diagnoosit tuli alakoulun aikoina. Mm AD/HD. Nyt murrosiässä on ongelmat samat, kuin teillä. Arvaamaton, äkkipikainen, väkivaltainen, varastelu, valehtelu jne.

Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin laittaa nuori asumaan lastensuojelulaitokseen. Ei kivaa, mutta muutakaan ei voinut. Ongelmat eivät ole ohi.

[/quote]

Minkä ikäinen teidän ADHD- nuori on? Itse en millään haluaisi luovuttaa, vaikka mitä tulisi eteen. Tuntuu kuitenkin, että ulkopuolista apua on erittäin vaikea saada ja itselläkään ei aina voimat tahdo riittää tämän pojan kanssa. Kolmen muun pojan (NS. terveen ) kanssa kaikki on sujunut helpohkosti murrosikää myöten.

[/quote]

Nuori on nyt 15v.  Jaksamisen äärirajoilla mentiin koko perhe. Tuo muualle laittaminen oli ihan pakko. Ei voi mennä niin, että erityinen teini ongelmineen  pitää koko muuta perhettä (sisaruksia myöten) varuillaan jne. Ja se terveys ja muiden turvallisuus. Jälkiviisaana voin sanoa, että olisi pitänyt laittaa aikaisemmin muualle asumaan.

t. sama

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:24"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:15"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:09"]

Kokemusta on. Tosin diagnoosit tuli alakoulun aikoina. Mm AD/HD. Nyt murrosiässä on ongelmat samat, kuin teillä. Arvaamaton, äkkipikainen, väkivaltainen, varastelu, valehtelu jne.

Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin laittaa nuori asumaan lastensuojelulaitokseen. Ei kivaa, mutta muutakaan ei voinut. Ongelmat eivät ole ohi.

[/quote]

Minkä ikäinen teidän ADHD- nuori on? Itse en millään haluaisi luovuttaa, vaikka mitä tulisi eteen. Tuntuu kuitenkin, että ulkopuolista apua on erittäin vaikea saada ja itselläkään ei aina voimat tahdo riittää tämän pojan kanssa. Kolmen muun pojan (NS. terveen ) kanssa kaikki on sujunut helpohkosti murrosikää myöten.

[/quote]

Nuori on nyt 15v.  Jaksamisen äärirajoilla mentiin koko perhe. Tuo muualle laittaminen oli ihan pakko. Ei voi mennä niin, että erityinen teini ongelmineen  pitää koko muuta perhettä (sisaruksia myöten) varuillaan jne. Ja se terveys ja muiden turvallisuus. Jälkiviisaana voin sanoa, että olisi pitänyt laittaa aikaisemmin muualle asumaan.

t. sama

[/quote]

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Meillä on aivan sama tilanne, eli tämä poika tavallaan pyörittää koko perhettä. Tuntuu ,että kaikki aika ja voimat menevät tähän lapseen ja muut lapset ovat tottuneet pärjäilemään enemmän omillaan ja vähemmällä huomiolla. Ajoittain tunnen kovaa syyllisyyttä muiden takia ja tätä poikaa kohtaan tulee vihantunteita, vaikka oma lapsi onkin.

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:32"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:24"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:15"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:09"]

Kokemusta on. Tosin diagnoosit tuli alakoulun aikoina. Mm AD/HD. Nyt murrosiässä on ongelmat samat, kuin teillä. Arvaamaton, äkkipikainen, väkivaltainen, varastelu, valehtelu jne.

Meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin laittaa nuori asumaan lastensuojelulaitokseen. Ei kivaa, mutta muutakaan ei voinut. Ongelmat eivät ole ohi.

[/quote]

Minkä ikäinen teidän ADHD- nuori on? Itse en millään haluaisi luovuttaa, vaikka mitä tulisi eteen. Tuntuu kuitenkin, että ulkopuolista apua on erittäin vaikea saada ja itselläkään ei aina voimat tahdo riittää tämän pojan kanssa. Kolmen muun pojan (NS. terveen ) kanssa kaikki on sujunut helpohkosti murrosikää myöten.

[/quote]

Nuori on nyt 15v.  Jaksamisen äärirajoilla mentiin koko perhe. Tuo muualle laittaminen oli ihan pakko. Ei voi mennä niin, että erityinen teini ongelmineen  pitää koko muuta perhettä (sisaruksia myöten) varuillaan jne. Ja se terveys ja muiden turvallisuus. Jälkiviisaana voin sanoa, että olisi pitänyt laittaa aikaisemmin muualle asumaan.

t. sama

[/quote]

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Meillä on aivan sama tilanne, eli tämä poika tavallaan pyörittää koko perhettä. Tuntuu ,että kaikki aika ja voimat menevät tähän lapseen ja muut lapset ovat tottuneet pärjäilemään enemmän omillaan ja vähemmällä huomiolla. Ajoittain tunnen kovaa syyllisyyttä muiden takia ja tätä poikaa kohtaan tulee vihantunteita, vaikka oma lapsi onkin.

[/quote]

Teillä on varmaan kontakti psykan puolelle. Kannattaa ottaa yhteyttä oman alueen sossuun ja kertoa tuo vyyhti. Pitkällä tähtäimellä se on koko perheen ja tietenkin nuoren parhaaksi.  Asiat ei helpotu hetkessä. Ja pitää muistaa ne omat voimavarat ja myöskin ajatella sitä muuta perhettä. Jos tilanne jatkuu tuollasiena pitkään kotona niin ajan saatossa sisarukset alkaa vihamaan sitä  perheen pyörittäjää ja musitavat sen miten hänen ehdoilla mentiin ja ne muut jäi vähän oman onnensa nojaan.

Saattaa kuulostaa rajulta, mutta noin se vaan on.

Hae apua. Ei ole häpeä hakea apua ja ottaa sitä vastaan. Kaikki on kuitenkin nuoren ja koko perheen etua ajatellen.

t.sama

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 12:43"]Yhdellä neljästä pojastani diagnosoitiin adhd juuri yläasteen kynnyksellä. Nyt poika on seiskalla ja näin murkkuiän alkaessa käytös on muuttunut entistä rajumpaan suuntaan. Poika on ollut aina muita lapsiamme rajumpi ja suuttuessaan agressiivisempi, mutta nyt on ilmennyt ikäviä tapoja, kuten tupakointi, varastelu ja karkailu. Pelkään ,että tilanne pahenee pojan kasvaessa tästä vielä. Vaikka kaikkemme yritämme, poikaan ei tunnu välillä saavan otetta.

Onko jollakin toisella kokemuksia ADHD- nuoren kasvatuksesta?

[/quote]

Huhhuh,

No ei ole kokemuksia ADHD lapsista ominani. Aivan hirveitä lapsia ja sellaisen kanssa en suostuisi elämään. Joko antaisin adobtioon, tai ottaisin eron miehestäni ja antaisin sille yksinhuoltajuuden. Kun perheessä on yksikin ADHD, se perhe oikeasti menee täysin pilalle.

Kakkonen tässä. Onhan sitä apua nyt saatavilla aika paljon muutakin kuin sijoitus kodin ulkopuolelle. Jos kontakti hoitotahoon on olemassa, kannattaisi ensin kysellä, olisiko nuorelle saatavissa jotain terapiaa tai coachingia ja vanhemmille jotain vanhempainohjausta tai vertaistukiryhmää. Näistä meille oli aikanaan paljon iloa, tosin meillä ne oli jo alakoulun lopulla.

tottakai se vaatii työtä ja vie voimia, mutta sanoiiko joku, että vanhemmuus on helppoa?

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 15:41"]

[quote author="Vierailija" time="17.03.2014 klo 12:43"]Yhdellä neljästä pojastani diagnosoitiin adhd juuri yläasteen kynnyksellä. Nyt poika on seiskalla ja näin murkkuiän alkaessa käytös on muuttunut entistä rajumpaan suuntaan. Poika on ollut aina muita lapsiamme rajumpi ja suuttuessaan agressiivisempi, mutta nyt on ilmennyt ikäviä tapoja, kuten tupakointi, varastelu ja karkailu. Pelkään ,että tilanne pahenee pojan kasvaessa tästä vielä. Vaikka kaikkemme yritämme, poikaan ei tunnu välillä saavan otetta.

Onko jollakin toisella kokemuksia ADHD- nuoren kasvatuksesta?

[/quote]

Huhhuh,

No ei ole kokemuksia ADHD lapsista ominani. Aivan hirveitä lapsia ja sellaisen kanssa en suostuisi elämään. Joko antaisin adobtioon, tai ottaisin eron miehestäni ja antaisin sille yksinhuoltajuuden. Kun perheessä on yksikin ADHD, se perhe oikeasti menee täysin pilalle.

[/quote]

Hävytön vastaus.  Ei auta, eikä palvele millään lailla alkuperäsitä kysyjää.  Aivan turhaa tuollainen vastaus.

Millaisia tukitoimia lapsesi saa? Millaisia kotitöitä hänellä on?

Aloittaja taas. Meillä/pojalla on hoitosuhde psykiatriseen ja ajatus terapiasta on harkinnassa. Lähtökohtana on, ettemme luovuta pojan suhteen ja hän asuu kotona. Mutta en usko, että tulemme jaksamaan pojan kanssa ilman ulkopuolista tukea. Eli nimenomaan me vanhemmat tarvitsisimme tukea jaksaaksemme. Parisuhde on jo kovalla koetuksella ja kuten nelonen kirjoitti, myös meillä muut sisarukset ovat kääntyneet jollain tavoin tätä poikaa vastaan. Minkä toisaalta ymmärrän ja toisaalta se tuntuu äärettömän pahalta.

OT, mitä aikaisemmin diagnoosit sais, sen paremmin sitä lasta oppii kasvattamaan sairautensa kanssa...

Toivottavasti ette vain harkitse sitä terapiaa vaan tartutte siihen!!!