Lue keskustelun säännöt.
Puoliso ei ole terapeutti mutta...
16.03.2014 |
kuinka paljon on kohtuullista odottaa toiselta tukea/ymmärrystä jos voi henkisesti huonosti?
Eli tilanne se että meillä leikki-ikäinen lapsi ja itsellä kaksisuuntainen mielialahäiriö ja tällä hetkellä masennusta ja ennen kaikkea olisin kaivannut tukea mieheltäni siihen että olen alkanut kuulla ääniä/pakkoajatuksia. Kävin viime viikolla psykiatrilla joka hoitanut minua vuosia ja sanoi etten ole psykoottinen koska keskustelen ja ilmaisen itseäni järkevästi. Totesi minun olevan ylikuormittunut ja stressaantunut ja että minussa on puoli joka ajattelee psykoottisesti. Hän ei ole minusta huolissaan koska olen aikaisemminkin voinut hetkellisesti näin huonosti ja se menee ajan myötä ohi kun stressi vähenee. Mitään lääkitystä hän ei ollut lisäämässä tai muuttamassa vaan syön vain ns.mielialaa tasaavaa lääkettä kuten aina ennenkin.
Äskettäin saatuani lapsen nukkumaan olisin halunnut jutella miehen kanssa. Kerroin että on ollut raskas päivä koska kuulen päässäni tauotta musiikkia ja yhden epämielyttävän ajatuksen. En halunnut hänelle sen enempiä ajatuksesta kertoa koska tajuan itsekin että ajatus on outo ja että se on pakonomainen ja inhottava. Kysyin häneltä että pitäisiköhän kuitenkin ottaa uudestaan lääkäriin yhteyttä vaikka viime viikolla näimme jotta saisin jotain lääkettä helpottamaan oloa. Mies totesi että hän on väärä henkilö jolle avautua että mene keskustelemaan vaikka nettiin. Että hänkään ei minua asioillaan rasita.
Sen lisäksi että päässäni pyörii edelleen samat ajatukset niin nyt on niin paha mieli kuin voi koska koen että en ole arvokas ja minusta ei välitetä. Että olen vain taakkana. Omasta mielestäni olen jaksanut tsempata hyvin ja pitänyt oloni omanani. Uskoakseni kukaan ulkopuolinen tai tuttukaan minusta näkisi että pääni on yhtä puuroa, enkä siis omasta mielestäni sekoile ja vaadi huomiota mieheltäni.
Kommentit (10)
[quote author="Vierailija" time="16.03.2014 klo 21:10"]
Mt-ongelmat ovat kyllä helvetillinen rasite puolisolle(kin).
[/quote]
Näin juuri. Olen ollut naimisissa bipon kanssa ja tiedän... Minä kyllä toimin vähän liikaakin tukena ja terapeuttina, mutta ymmärrän hyvin ap:n miestä. Hän kun ei oikeasti voi tehdä mitään tuolle asialle josta ap haluaisi puhua, ja siksi hänestä tuntuu puhuminen siitä turhalta. Hänestä tuntuu, että jos tarvitsee puhua, puhuisi sitten jollekin joka ymmärtää asiasta jotain ja voi ehkä jopa auttaa, jollekin samaa sairautta sairastavalle vaikka netissä tai sitten lääkärille tai terapeutille.
Miehen vastaus kyllä heijastelee väsymystä sairauteen ja sen oireisiin, ja se on sinänsä hieman tyly, koska ei ap nyt kiusallaan häntä häiriköi ja kuormita oireillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.03.2014 klo 21:10"]
Mt-ongelmat ovat kyllä helvetillinen rasite puolisolle(kin).
[/quote]
Kyllä. Minä sovin terapeutin kanssa seuraavan kerran ja aina kun tulee mieleen jotain, jota purkaa, kirjoitan paperille. Vien paperin sellaisenaan terapeutille ja hän silmäilee, mutta en kaipaa, että sitä enää käytäisiin erikseen läpi, joskus hän mainitsee tai kysyy aina jonkun asian siitä. Siinä tilanteessa auttaa, kun tietää, että ajatus siirtyy paperilla käsiteltäväksi jos tarvetta, eikä tule kuormitettua puolisoa liikaa. Puolisoa tulee joka tapauksessa kuormitettua eri asioilla päivittäin, mutta pienikin helpotus on eteenpäin.
Voimia mihelle! Mt-ongelmaisen omaisena on raskasta. Jonkun teidän perheessä pitää pysyä kasassa, ettei lapset lähde.
Symppaan sua! Minulla on kanssa kaksisuuntainen. Kun sairaus puhkesi, senaikainen poikakaverini lähti lätkimään. Nykyinen puolisontapainen tietää sairaudestani, mutta ei ole suhteeseemme vielä vaikuttanut.
Itsestä tuntuu ihan perseeltä, et on tällaisen sairauden ristikseen saanut, kun mt-ongelmat ovat ainakin omassa tuttavapiirissäni vielä kohtalaisen tabu. Pelottaa myös se, et parisuhde vielä joskus kaatuu tähän.
Tohon tilanteeseen miehesi kanssa sanoisin niin, ettei tuossa todellakaan vaadittu mitään kohtuutonta puolison mt-ongelman ymmärtämistä, vaan oli käytännössä normaali kuulumisen vaihto. Oliko miehellesi juuri tuolloin joku oma stressaava asia käsiteltävänä tai jotain muuta vai puhuuko hän muulloinkin sinulle siihen sävyyn, ettei ole sopivaa puolisoa asioillaan rasittaa? Minusta puolisolta nimenomaan aina haetaan tukea milloin mihinkin, enemmän kuin muilta läheisiltä noin yleensäottaen.
Sitten jos/kun sairaus jatkuvasti ja enemmälti mietityttää, suosittelen psykoterapiaa, jos et ole vielä sellaisessa käynyt. Terapeuttia voi kuormittaa syvemmillä mietteillä just niin paljon ku huvittaa ja on kivaa, kun tietää et on se tietty aika viikosta, et pääsee varmasti puhumaan asioistaan. Itse olen saanut siitä apua. :)
ap vastaa:
Mikä on sitten se oikea hetki/tapa jolloin kertoa että voi huonosti? Minä se olen joka kannan vastuun lapsen hoidosta eli vaikka pääni on täynnä sekavaa puuroa leikin pari tuntia leikkipuistossa tehden lumiukkoja, pelaillaan pelejä,askarrellaan ym kun mies lukee sunnuntai hesaria ja löhöää sohvalla. Ap hoitaa lähes kokonaan kotityöt ja ruoat ym. Pitääkö minun pitää oloni sisällä kunnes on niin sietämätön olo että pyydän päästä osastolle ja mies siinä vaiheessa ottaa vastuuta lapsestamme koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Jos mies olisi aidosti kiinnostunut minun olostani hän voisi arkea helpottaa puolestani. Uskoakseni jopa sellainen ylellisyys kuin hetken hiljaisuus helpottaisi oloani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap jatkaa: Tai niinkin yksinkertainen asia kuin että toinen halaisi ja sanoisi kurja että voit huonosti, toivottavasti huomenna parempi päivä tms....
No jos suurin ongelma onkin se , ettei mies osallistu perhe - elämään, miksi itsekään pidät sairauttasi ongelmana ja kysyt siihen liittyviä neuvoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.03.2014 klo 21:05"]
kuinka paljon on kohtuullista odottaa toiselta tukea/ymmärrystä jos voi henkisesti huonosti?
[/quote]
Riipuu niin paljon siitä puolisosta. Toisella on enemmän voimavaroja, taitoja tms tukea kuin toisella. Oman itsen kannalta näen että turvautuminen yhteen tai pariin ihmiseen ei ole kohtuullista. Jos tukea ei syystä tai toisesta saa esim. puolisoltaan kohtuullista olisi saada sitä muualta.
Ap vastaa: Halusin vain purkaa tuntojani ja pohtia sitä rasitanko kohtuuttomasti miestäni vai onko hän oikeasti itsekäs? Olen tavallaan tottunut ja hyväksynyt asian että mies ei osallistu tasapuolisesti (läheskään) perhe-elämäämme, mutta olin kuitenkin luottanut siihen että tarpeen tullen hän kykenisi ja olisi halukas antamaan enemmän panostaan. Että tämä tilanne nyt tässä olisi sellainen johon saisin tukea. Että hän olisi kiinnostunut lapsensa äidin jaksamisesta jo lapsen vuoksi. Mutta hän ei ole halukas keskustelemaan aiheesta.
Omasta sairashistoriastani voin kertoa sen että olen ollut pitkiäkin aikoja täysin oireeton.
Mt-ongelmat ovat kyllä helvetillinen rasite puolisolle(kin).