Viimeisilläni raskaana ja mies haukkuu läskiksi.

Olen siis viimeisilläni raskaana, laskettu aika huomenna. Mieheni on koko raskauden ajan haukkunut satunnaisesti läskiksi ja huomautellut kaikin mahdollisin tavoin syömisestäni ja liikunnasta jne. Kertoo myös aika ajoin että kasvattaa tulevan tyttäremme huomauttelemalla tälle pienestä pitäen  ettei kakkuihin jne saa koskea tai tulee läskiksi. (Tavallaan uskon sen olevan myös hänen huonoa huumorintajuaan mutta eikös se sanonta mene niin että vitseistä puolet on kuitenkin aina totta?) Selvästi hänelle on iso juttu se että olen raskausaikana lihonut enemmän kun "normaalisti" ihmiset lihoo tai no enemmän kun hän kuvittelee naisten lihovan. Hän vetoaa kokoajan siihen että toiset naiset harrastavat liikuntaa koko raskausajan (liittyy siihen johonkin norjalaisfitnes mammaan josta jokin aika sitten oli lehdessä juttu kun nosti ties mitä kiloja vielä synnytyspäivänään ja oli timmissä sikspäkissään heti 4pvää synnytyksestä) eivätkä liho yhtään. Minun pitäisi siis pystyä siihen myös. Liikunta on toki sellaisena harrastuksena jäänyt raskauskipujen yms myötä mutta liikun kyllä paljon päivittäin koiran kanssa koska olen yksin vastuussa tämän ulkoilutuksista ja kotona tulee aherrettua kivuista huolimatta päivittäin urakalla joten en minä mikään pelkkä sohvaperunakaan ole.

Lisäksi hän olettaa että koska olen "vaan" kotona päivät pitkät raskaana äitiyslomalla niin minun kuuluu tehdä kotona aivan kaikki ja jos en jaksa niin olen laiska läski. Raskauskivut yms on kuulemma vaan tekosyy sille etten halua tehdä mitään. Miehenihän on tosiaan opiskelija joten hänen "työnsä" on muutama tunti koulua päivässä. Heti jos erehdyn pyytämään häeltä apua johonkin niin saan pyytää 50x nätisti ja kun ei vieläkään mitään tapahdu niin hivenen tiukemmin sanottu ja se on jo sitten kettuilua jota hän ei jaksa kuunnella. Pyydän muutenkin häneltä apua kotitöissä yms vasta kun olen itse niin rikki ja väsynyt etten millään jaksa eli en edes ole nalkuttamassa asioista jatkuvalla syötöllä.

Olen taipuvaunen masennukseen ja joskus nuorempana kärsin siitä ja bulimiasta ihan kunnolla useamman vuoden ajan. Olen kertonut tämän myös miehelleni joka ei usko moisten sairauksien oikeasti edes olevan olemassa. Ne ovat vain "tekosyy heikkoudelle ja laiskuudelle" hänen mielestään. Pelkäänkin että masennun ja sairastun uudelleen synnytyksen jälkeen kun en pysty vastaamaan mieheni odotuksia ja toiveita ulkonäöllisesti todennäköisesti kuitekaan kovinkaan nopealla aikataululla sillä paino on kivunnut jo vähän reiluun 100kg. En minä ennen raskauttakaan mikään keijukainen ollut joten sinänsä hän minut pyöreämpänä alun alkaen valitsikin mutta nyt sanoo ettei pidä siitä että painoni on niin korkea ja ettei hän sellaiseen sitoutunut.

Hän myös välillä mainitsee olevansa väsynyt meidän suhteeseemme ja ei usko meidän olevan enää yhdessä ilman yhdistävää tekijää eli vauvaa joka on tuloillaan.

Kurjinta koko jutussa on että tuokin lausahdus tuli minulle täytenä yllätyksenä sillä hän ei koskaan ole maininnut asioiden olevan missään muodossa pielessä vaikka olen yrittänyt kysellä välillä kun näen että jokin on ollut vialla. Hän ei vaan puhu. Suurimman osan ajasta hän itseasiassa sanoo rakastavansa minua, koskee ja hellittelee ja puhuu yhteisestä ihanasta tulevaisuudesta ja suunnittelee sitä kanssani ääneen. Siksi onkin niin shokeeraavaa että hän yhtäkkiä sanoo olevansa meihin väsynyt eikä usko että olisimme yhdessä ilman vauvaa.

Olen täysin murheen murtama enkä tiedä mitä tehdä. Olisin valmis lähtemään parisuhteestamme vauvankin kanssa jos se on se mitä hän oikeasti haluaa sillä ei tällainen ole kenellekkään meistä hyvä tilanne mutta kun kysyn ja yritän keskustella asiasta niin hän vaan sanoo ettei halua olla vauvasta erossa (vaikka siis olen sanonut että hän saa olla lapsen elämässä niin paljon kuin haluaa vaikkemme yhdessä olisikaan) ja ettei halua erota. Silti teot ja sanat puhuvat toista.

Kaikki tukihenkilömme (vanhemmat, ystävät jne) asuvat yli 300km päässä joten se lähtö ei edes noin vain onnistu vaan sen pitää olla varmaa että sitä viitsii nähdä sen vaivan että raskaana viimeisillään synnytyksen uhka päällä tavaroiden (ja koiran joka on alunalkaen minun) kanssa jaksaa lähteä niin pitkälle matkalle tässä vaiheessa.

Olen kovin yksinäinen ja surullinen tilanteesta enkä tiedä mitä tehdä. Rakastan miestäni kuitenkin kaikesta huolimatta todella paljon (emme ole naimisissa joten sinänsä se ero ei olisi edes niin monimutkainen juttu vaikka henkisesti kävisikin kipeää) eli en millään haluaisi erota mutta eihän tämä tilanne ole kenellekkään hyvä enkä halua viattoman lapsemme kasvavan tällaisessa ilmapiirissä jossa ei kelvata sellaisena kuin ollaan.

Olisiko jollain jotakin vinkkiä jolla tämä tilanne saataisiin jotenkin edes ratkaistua suuntaan tai toiseen?