Hävettääkö teitä koskaan koulutuksenne, työpaikkanne, ammattinne tms. asia?
Mua hävettää työpaikka ihan kauhean paljon... Mutta onneksi pääsen kohta pois.
Kommentit (42)
että minulla jäi yliopisto-opinnot kesken. On kyllä opisto ja amk-tasoista tutkintoa, mutta kun itse arvostan vain yliopistotutkintoa, niin oma " riittämätön" koulutukseni hävettää. Tosin palkkaa saan nyt saman kuin vastaavalla alalla maisterin koulutuksella, mutta se älyllinen mitättömyyden tunne, joka tulee....
koska en ole töissä, tällä hetkellä äitiyslomalla, sitten taas työttömäksi. Hävettää asunto missä asutaan.
olen ensinnäkin töissä eri alalla kuin mihin olen kouluttautunut ja sitten opistotason koulutuksella amk ja yliopistotason koulutuksen saaneiden keskellä... on vähän vaivautunut olo kun tulee puheeksi mistä olen valmistunut.
vaikka en olekaan " vanhainkodissa mummojen pyllyjä pesemässä" vaan akuuttipuolella.
enää kolmisen sataa päivää ensi kevään lääkiksen pääsykokeisiin...
Työskentelen yliopistosairaalassa suuressa leikkaussaliyksikössä. Työni ei hävetä, koska se on vaativaa, eikä siihen kaikesta huolimatta kaikki pulliaiset pysty.
Jos olisin töissä tupakkatehtaassa tai vastaavassa, niin se ehkä hävettäisi.
Muuten tykkään, että työ kun työ on hyvin tehtynä arvokasta.
Anna joku tuntomerkki, niin tulen moikkaamaan.
Terv. nro 42
Olisin kovasti halunnut yliopistotutkinnon ja älykin olisi riittänyt, mutta nyt on liian myöhäistä, olen jo 33-vuotias. Opiskelkaa ihmeessä ja toteuttakaa haaveenne silloin kun siihen vielä on aikaa!
Olen sellainen etten välitä mitä ihmiset ajattelevat minusta tai elämästäni joten arvostuksen puute ei suuremmin haittaa, nautin työstäni enkä suostu häpeämään sitä. Olen koulutettu ihminen (muulle kuin hoitoalalle) ja koen että muut asiat vaikuttavat siihen että minua arvostetaan (tarkoitan että arvostus tulee persoonani ansiosta ja mm. sitä kautta että itse arvostan toisia ihmisiä).
En viitsi kaikille sanoa, että olen työtön.
Toisaalta en aina työssä ollessa kertonut ammattianikaan ihan suoraan. Sanoin vain, että olen toimistotöissä. Ihmisillä on tietty mielikuva (äärettömän epäsosiaalinen!) ammattini edustajista, joten en viitsinyt kertoa koulutustani.
ammattiini ja työpaikkaani.
opiskelin kokiksi, koska pidän siitä työstä:)
piha ja rappu. Piha täynnä roskia ja tumppeja (joskus myös pulloja), ja yks äijä roikkuu aina pihan penkillä kaljapullo kädessä. Onneksi kohta muutetaan.
jos sukulaiset kysyvät. Kävin lukion kunnialla loppuun, mutta sen jälkeen olen jättänyt kolme koulua kesken. Eikä kyse tosiaan ole älynlahjojen, vaan motivaation puutteesta.
koska olen " vain" hammashoitaja... siskoni on eläinlääkäri...
Ymmärrän, että jotakuta hävettää hammashoitajan koulutus, vaikka ei TARVITSISI hävetä. Muakin nolottaisi olla esim. sairaanhoitaja... Vaikka itse arvostan sairaanhoitajia todella paljon.
mutta silti vähän hävettää... no, ainakin olen ylpeä eläinlääkärisiskostani ;)
t. se hammashoitsu
Olen töissä esimiehenä eräässä ravintolassa. Teemme hirvittävän hyvää tulosta ja asiakkaita käy. Työ on raskasta, päivät pitkiä ja henkilökuntaa vähennetään koko ajan, vaikka nyt olisikin mahdollista palkata enemmän asiakaspalvelun laadun kannalta, mielestäni se kärsii näillä mitoituksilla.
Siksi en ikinä vapaaehtoisesti kerro työpaikkaani, koska häpeän sitä, miten meitä siellä kohdellaan. Päivät menevät samaan tahtiin: ei ennätä käydä vessassa, ei ennätä juoda kuin ehkä lasillisen vettä kun huimaa nälästä ja kiireestä, pinnat kiristyvät, ihmiset tekevät huimia vuoroja, palkka on onneton (kesätöissä oleva pikkuveljenikin tienaa paremmin kuin minä..), meitä pidetään ala-arvoisina ihmisinä (voitte vain kuvitella, miten ilkeitä asiakkaat voivat olla), viime kuussa 3 vapaata...
Tässä mietinkin jo kovasti, että jos hetkeksi hyppäis oravanpyörästä pois, koska alan olla hirveän väsynyt. Työni hoidan moitteettomasti, mutta alan tosissaan uupua. Tätä tahtia on jatkunut jo liian kauan, ja vaikka olenkin lapsesta saakka tehnyt töitä kaikki vapaa-ajat ja lomat koulun ohella ja kouluaikanakin, ja luulisi, etten väsy, mutta alkaa olla jo liikaa. Yksi meistä uupui jo, ja 6 viikkoa on poissa. Mieheni kannustaa minua ottamaan loparit tai etsimään uutta työtä, hänen puolestaan voisin olla kotonakin. Lapsia ei ole.