Lue keskustelun säännöt.
En pysty ajattelemaan positiivisesti omasta sairaudestani
14.11.2020 |
Olen vihainen koska olis paljon helpompaa ja parempaa olla terve. Minulle ei tuo juurikaan lohtua se, että jotkut ihmiset eivät pysty esimerkiksi p*s kantamaan itse, mikä itselläni sujuu. En näe mitään loogista syytä, miksi vertaisin itseäni aivovammaisiin ja kokovartalohalvaantuneisiin, kun vaikeasti vammaisia on muutama % koko väestöstä ja suurin osa omanikäisistä ovat terveempiä ja paremmassa toimintakyvyssä kuin minä.
Kommentit (8)
Ihan ymmärrettävää. On vaikea kuvitella, miksi kukaan voisi ajatella positiivisesti veemäisestä sairaudesta. Miksi sun pitäisi ajatella siitä positiivisesti?
Silti jotta jaksaisit elää, sun pitäisi pystyä ajattelemaan positiivisesti sun elämästä. Onko siinä jotain positiivista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sinun tarvitsekaan ajatella sairaudestasi positiivisesti. Eikä sinun tarvitse "tuntea kiitollisuutta" siitä, että et ole vieläkin huonokuntoisempi. Se, että joku on neliraajahalvaantunut, ei tee sinusta yhtään sen terveempää kuin oikeasti olet.
Sinulla on täydet oikeudet surra menettämääsi terveyttä.
Mun miehellä todettiin syöpä pian sen jälkeen kun meidän esikoinen syntyi. Viha on normaali ja täysin oikeutettu reaktio, mutta omasta kokemuksesta sanon, että siitä kiinni pitäminen tulee viemään sulta ihan hirveesti ylimääräistä energiaa. Positiivisuutta ei tarvitse kaivamalla kaivaa jos ei yhtään tunnu siltä, mutta yritä olla katkeroitumatta.
Vierailija kirjoitti:
Ihan ymmärrettävää. On vaikea kuvitella, miksi kukaan voisi ajatella positiivisesti veemäisestä sairaudesta. Miksi sun pitäisi ajatella siitä positiivisesti?
Silti jotta jaksaisit elää, sun pitäisi pystyä ajattelemaan positiivisesti sun elämästä. Onko siinä jotain positiivista?
Eipä siinä oikeastaan kovin paljon positiivista ole. Olen ihan älykäs, mutta en ole oikein hyvä missään tai tärkeä juuri kenellekään. Sairaus tekee vielä paljon ärsyttävämpää siitä, että yrittää osallistua tähän elämään. Tuntuu aika turhalta ja olen enimmäkseen aika onneton. Ap
Ensimmäisen syöpäleikkauksen aikana multa poistettiin limakalvot poskesta, poistettiin suupielestä ja alahuulesta osa ja kun pääsin sairaaalasta kuusi vuorokautta myöhemmin, olin aikas heikossa hapessa.
Siinä vaiheessa en vielä tiennyt oliko syöpä levinnyt muihin elimiin ja vasta toispuoleisen dissektion jälkeen (multa poistettiin imusolmukkeet toiselta puolelta kaulaa ja arpi kulkee leuasta solisluun paikkeille) alkoi olemaan jonkinlainen toivo että tästä ehkä selvitään hengissä.
Muistan kuinka sairaalasta päästyäni istuin kaupungin keskustassa saatanallisten kipujen vallassa, yritin juoda noutokahvia pahvimukista, katselin ohikulkevia ihmisiä ja ajattelin, te ette tiedä kivusta ettekä tuskasta yhtään mitään ja tunsin itseni jostain kummasta syystä etuoikeutetuksi :-)
Outo juttu, mutta niin tunnen edelleen, uusien leikkauksien, sädehoitojen ja kahden vuoden interferonikuurin jälkeen.
Minä elän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan ymmärrettävää. On vaikea kuvitella, miksi kukaan voisi ajatella positiivisesti veemäisestä sairaudesta. Miksi sun pitäisi ajatella siitä positiivisesti?
Silti jotta jaksaisit elää, sun pitäisi pystyä ajattelemaan positiivisesti sun elämästä. Onko siinä jotain positiivista?
Eipä siinä oikeastaan kovin paljon positiivista ole. Olen ihan älykäs, mutta en ole oikein hyvä missään tai tärkeä juuri kenellekään. Sairaus tekee vielä paljon ärsyttävämpää siitä, että yrittää osallistua tähän elämään. Tuntuu aika turhalta ja olen enimmäkseen aika onneton. Ap
Noi vaan on juttuja, joilla ei ole tekemistä sairauden kanssa. Sama koskee itseäni, vaikka olen terve.
Lue vaikka Jobin kirja.
Tämä onnettomuuksien isä.
Mikä sairaus sinulla on?