Onko sinulta kuollut lapsi?

Ei. Sinulta siis on?

On. Olen selvinnyt paljon paremmin kuin alussa olisin luullut. Alussahan sitä ei osaa kuvitella selviävänsä edes seuraavaan hetkeen. Kuolemasta on pian neljä vuotta ja olen jo työkykyinen, nauran ja olen välillä iloinen, vaikka joka päivä ajattelenkin kuollutta lastani.

Minulla kuoli syksyllä ja en oikein kestä stressiä, muuten menee kitkutellen. Ap

Syksyhän oli aivan äsken. Ei sun vielä tarvitsekaan pärjätä. Minulla meni eka vuosi aika sumussa. Tein vain pakolliset jutut, muuten makasin sohvannurkassa. Toisena vuonna aloin päästä taas vähän jaloilleni ja vasta kolmantena vuonna aloin olla suhtkoht normaali. Voimia sinulle ja eka vuosi on se pahin. Vähitellen helpottaa,  vaikkei alussa uskoisi. Suosittelen ammattiauttajaa ellet ole jo sellaisella käynyt, itselleni se oli suureksi avuksi. 3

Osanotto suruunne ja voimia teille lapsensa menettäneille <3 Oli jotenkin pysäyttävää lukea tämä ketju. Ei pitäisi koskaan valittaa turhasta. Suurempaa surua tuskin pystyy ihminen kokea kuin oman lapsen menetys. :(

[quote author="Vierailija" time="03.03.2014 klo 19:31"]Syksyhän oli aivan äsken. Ei sun vielä tarvitsekaan pärjätä. Minulla meni eka vuosi aika sumussa. Tein vain pakolliset jutut, muuten makasin sohvannurkassa. Toisena vuonna aloin päästä taas vähän jaloilleni ja vasta kolmantena vuonna aloin olla suhtkoht normaali. Voimia sinulle ja eka vuosi on se pahin. Vähitellen helpottaa,  vaikkei alussa uskoisi. Suosittelen ammattiauttajaa ellet ole jo sellaisella käynyt, itselleni se oli suureksi avuksi. 3

[/quote]olen käynyt muutaman kerran... pahinta on se pelko, että muille lapsille tapahtuisi tai itselle/miehelle. musta tuntuu, että nyt pikkuhiljaa alan pystyä tekemään muutakin kuin ihan pakollista, mutta sellainen tietty ilo on pois kaikesta ja suutun helposti. meillä kuolema oli odotettavissa, mutta olin silti ajatellut sen olen puolen vuoden tai parin vuoden päässä, oli kamala yllätys kun se tuli.

[quote author="Vierailija" time="03.03.2014 klo 19:44"]

[quote author="Vierailija" time="03.03.2014 klo 19:31"]Syksyhän oli aivan äsken. Ei sun vielä tarvitsekaan pärjätä. Minulla meni eka vuosi aika sumussa. Tein vain pakolliset jutut, muuten makasin sohvannurkassa. Toisena vuonna aloin päästä taas vähän jaloilleni ja vasta kolmantena vuonna aloin olla suhtkoht normaali. Voimia sinulle ja eka vuosi on se pahin. Vähitellen helpottaa,  vaikkei alussa uskoisi. Suosittelen ammattiauttajaa ellet ole jo sellaisella käynyt, itselleni se oli suureksi avuksi. 3

[/quote]olen käynyt muutaman kerran... pahinta on se pelko, että muille lapsille tapahtuisi tai itselle/miehelle. musta tuntuu, että nyt pikkuhiljaa alan pystyä tekemään muutakin kuin ihan pakollista, mutta sellainen tietty ilo on pois kaikesta ja suutun helposti. meillä kuolema oli odotettavissa, mutta olin silti ajatellut sen olen puolen vuoden tai parin vuoden päässä, oli kamala yllätys kun se tuli.

[/quote]

Ihan tuttua tuollainen olo. Itsekin olin alussa koko ajan iloton ja pinna oli hyvin lyhyt. Kun on kuormittunut ja stressaantunut, ei jaksa samaan malliin kuin normaalisti. Meillä lapsi kuoli yllättäen, yhtenä hetkenä oli terve ja seuraavana kuollut. (Sitten ruumiinavauksessa löytyi kyllä äkkikuolemalle altistanut syy.) Mutta enpä usko, että se olisi ollut yhtään sen helpompaa kestää, vaikka kuolema olisi ollut etukäteen odotettavissa. Minäkin olen kyllä edelleen paljon pelokkaampi kuin ennen kuolemaa. Vahdin muita lapsia tosi tarkasti ja miehen kanssa otettiin isot henkivakuutukset. 3

No hyvä kuulla, että ei ole tavatonta. Olen välillä tuntenut olevani ihan hullu! Ap