Perheessämme on monta epäluuloista persoonaa, miten saada muutkin uskomaan että ovat itse sellaisia

Kuinka herkästi tällaiseen kasvaa? Olen nyt aikuisena tajunnut olevani itse tuollainen, en tiedä mikä olisi oikea sana kuvaamaan tätä meidän perheen ongelmaa: muut ovat (muka) kiinnostuneita erityisesti huonoista puolistani, elämässäni huonosti olevista asioista, jos olen vaikka työtön muut puhuvat (muka), mistä se johtuu (typeryyteni, luonteeni, osaamattomuuteni jne.), kuvittelen olevani älykkäämpi kuin ehkä olen ja loukkaannun ajatuksesta miten muut pitävät minua tyhmänä (ei kukaan näin ole edes sanonut??). Olen kasvanut häpeämään itseäni ja olen arka ja herkkä. Näin perheessäni tuntuu moni ajattelevan ja suvussani tuntuu olevan käynnissä jonkinlainen sanaton kilpajuoksu, mikä on paras perhe tuomalla vaivihkaa esille onnistumisiaan -vai onko tuollaista? Mistä olen saanut päähäni, muusta kuin joistakin vahingossa heitetyistä tökeröistä lausahduksista? meillä ei ole suvussa muitakaan ns. supliikkimiehiä tai naisia, sammakoita pääsee sieltä täältä, myös omasta suustani. No siitä, että minun perheessäni on nuo ihmiset, jotka niin puhuvat. On vain yksi, joka oli vahva persoona eikä jaksanut miettiä tuollaisia ja hän on nyt kuollut.

Elämässäni on tullut vastaan tilanteita, joissa on ollut pakko ottaa järeämmät keinot käyttöön eli esim. on ollut pakko laittaa pomolle hanttiin ihan oman terveyteni vuoksi ja tästä on seurannut vain hyvää, työ on parantunut jne. On ollut pakko lakata pitämästä yhteyttä vaikka sukulaisiin enempää, koska aiheuttavat tuota huonoa oloa enkä tiedä kuinka paljon kuvittelen asiaa, koska perheessäni vain puhutaan kuinka kiinnostuneita ja pahansuopia he ovat. No, minulle oli helpointa vain jättää suurin osa yhteydenpidosta ja käyn vain pakolliset kerran-pari reissua vuodessa lähimmillä sukulaisilla.

Nyt mietin, että miten saada rautalangasta väännettyä noille muillekin, että lakkaisivat jo miettimästä asioita liikaa, että kyseessä on oma mieli joka tekee tepposet. Ei noita ihmisiä voi muuttaa eikä voi tietää kuinka paljon kuvittelemme heidän olevan sellaisia kuin kuvittelemme, ei ole mikään pakko miettiä koko asiaa. Mutta ei, esim. siskoni suorastaan rakastaa tehdä "diagnooseja" ihmisistä, huomata heidän persoonastaan _jotain_ jota eivät ns. paljasta enkä tiedä mitä hyötyä hänelle siitä on. Pitäisi yhteyttä niihin ihmisiin, joista pitää ja lakkaisi olemasta tuollainen ylianalysoija.

Rakastan siskoani ja hän on minulle läheisin, mutta ikävä kyllä olen alkanut saada fyysisiä oireita tuosta ihmeellisestä negatiivisuuden rakastamisesta. Meidän yhteinen traumaattinen kokemus aikuisiällä yhtä aikaa lähensi meitä entisestään ja samalla sai toisen olemaan entistä kriittisempi ja toisen näköjään haluavan elää pilvissä vailla huolen häivää.

Miten h***tissä tällaisesta selviää? Meillä on iso suku, mutta pieni perhe. Olemme toistemme tuki ja turva tässä niin hirveässä maailmassa, mutta niin ihanassa kuin siitä itselleen yrittää tehdä -jos vain unohtaisi tuon negatiivisuuden ja edes yrittäisi ajatella olevan myös hyviä ihmisiä. Ja heivaisi elämästään ne hirveät. Mutta ei, hän pitää yhteyttä noihin ja sitten valittaa minulle kuinka hirveitä ne ovat. Tulen hulluksi. Perhettäni en halua kuitenkaan pois elämästäni.